Kokedama - japanilaista kukkataidetta

Tein äidin kanssa japanilaisia kokedama-asetelmia jouluisella twistillä Järvenpään opiston kurssilla.

Aamureippailua

Ystäväni tietävät, että olen taitoluistelufani. Olen kirjoittanut aiheesta blogissanikin. Lapsena tykkäsin luistelusta tosi paljon, mutta siihen aikaan ei kotipaikkakunnallani ollut jäähallia saatikka harjoitusryhmiä. Nykyisin sellainen toki on. Noin 10 vuotta sitten kävin harjoittelemassakin siellä kerran viikossa, mutta jostain syystä se jäi sittemmin. Ehkä syynä oli tavoitteiden puute.
Nykyään minulla on tavoite. Olen nimittäin saanut päähäni, että haluan muodostelmaluistelijaksi. Aikuisten ryhmään siis. Jonain päivänä.
Tänään tavoitteeni tuntuu olevan hieman eilistä lähempänä. Olen nimittäin käynyt tänään taitoluistelutunnilla. Surffailin hetken netissä ennen kuin löysin sopivan ryhmän, jota pitävät Helsingin Luistelijat. Harkat ovat minulle erittäin sopivasti lauantaiaamuna Pasilassa, joten ei tarvitse mennä junalla edes Helsingin keskustaan asti.
Olin hieman jännittynyt tunnille mennessäni. Vaikka kyseessä oli alkeisryhmä pelkäsin, että kaikki olisivat paljon minua edistyneempiä, koska tulin ryhmään vasta näin syyskauden loppuvaiheessa. Hallin sijaintikin oli hakusessa, mutta lopulta löysin perille.
Ensimmäiset 10 minuuttia olivat yhtä tuskaa. Jännitin aivan liikaa nilkkojani. Lisäksi pelkäsin, että vasemmassa jalassani oleva rasitusvamma pahenisi luistelun takia. Sitten alkoi helpottaa ja lopulta kiisin pitkin jäätä ihanan kovaa vauhtia. Ohjaajan johdolla teimme erilaisia liikkeitä kuten kantakäännöksiä ja opin että chassé tarkoittaa taitoluistelussa eri asiaa kuin jazztanssissa. Uskaltauduin jopa kokeilemaan valssihyppyä seinää vasten, olinhan osannut sen pienenä.

Eikä yhtään harmita, että ryhmä on maanantaiaamuna, vaikka olenkin aamuntorkku. Sen sijaan palkinnoksi ahkeruudesta saa hyvän mielen loppupäiväksi.

Valokuvaus workshop

Viime keskiviikkona olin ruokakuvaus-kurssilla. Kurssista inspiroituneena olen päättänyt perustaa blogiini valokuvaus workshopin, jossa oppilaana olen minä itse. Oppaana käytän Reima Flyktmanin kirjaa "Suuri digikuvaajan kirja". Varmasti iskältäkin tulee kysyttyä kysymyksiä workshopin edetessä. Ensimmäisenä tulen käsittelemään workshopissa eri kameratyyppejä.   

Isänpäiväkakku

Suomi 100 -konserttiin valmistautumassa

Miniatyyrikurssin satoa

"Täytekakku" ja "appelsiiniviipaleita". Kakun läpimitta n. 2 cm. 

Syyskranssi

Paikallisen kukkakaupan kranssikurssilla syntyi tällainen.

Confetissa

Ostin tarvikkeita Halloween-kakkua varten.

Uusi syksy uudet kujeet

Minulla on aivan valtavasti uusia käsityöideoita, joista aion kirjoittaa vielä myöhemmin tänä vuonna. Nyt kuitenkin muutama sana uusista opinnoista. Aloitin syyskuussa design markkinoinnin opinnot Helsinki Design Schoolissa. Koulutus kestää vain vuoden, joten se sopii hyvin minulle tällä hetkellä,  kun en oikein vielä tiedä mitä ryhtyisin seuraavaksi tekemään, kun suunnitelmia on niin paljon. Minua on aina kiinnostanut poikkitieteellinen yhteistyö ja design markkinoinnin maailmassa siihen on hyvä mahdollisuus. Opiskellessani 2000-luvun alussa olin kerran kurssilla jossa oli mukana kauppatieteilijöitä, insinöörejä ja taidealan opiskelijoita ja ymmärsin heti valtavan potentiaalin, joka sellaiseen työskentelyyn sisältyy. Siksi halusin hankkia vielä tutkinnon alalta ja Helsinki Design School vaikutti laadukkaalta, joskin opiskelu vaatii hieman taloudellisia panostuksia. Design markkinointiin sisältyy myös yhteiskunnallinen aspekti, mikä tekee siitä aina vain kiinnostavampaa.
Luentojen aiheita ovat toistaiseksi olleet esimerksiksi trendit ja niiden analysointi, suomalainen muotoilu, brändääminen ja muotoilijan näkökulma. Tulossa on vielä monia kiinnostavia asioita, kuten green design, palvelumuotoilu, luova kirjoittaminen ja valokuvaus. Haaveenani on päästä harjoitteluun johonkin sisustuslehteen jossain vaiheessa ja uskon tämän koulutuksen auttavan asiassa.      

Dekkarinnälkä

En ole lukenut dekkareita pitkään aikaan. En tiedä miksi. Sain ehkä niistä yliannostuksen nuoruudessa. 13-vuotiaasta asti olen lukenut Agatha Christietä, myöhemmin Ruth Rendelliä, Donna Leonia, Leena Lehtolaista, vain muutaman mainitakseni. Silti suosikkini on P. D. James. Luin ensimmäisen hänen kirjansa 18-vuotiaana. Siksi olikin hieman surullista kuulla Jamesin kuolemasta muutama vuosi sitten 94-vuoden iässä. Adam Dalgliesh -dekkareita ei enää tulisi lisää.

Nyt lukemani kirja oli käsittääkseni aiemmin suomentamaton Valepotilas (Shroud for a Nightingale). Se on hieman kummallista, koska James kirjoitti kirjan jo 1971.  Valepotilas oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jota en malttanut laskea käsistäni.

P. D. Jamesin kirjoista on sanottu, että niille on ominaista "vivahteikkaat henkilöt, tarkat ympäristökuvaukset ja monitahoiset moraaliset pohdinnat". Ehkä juuri nämä ovat myös ne syyt, mikä ihastuin hänen kirjoihinsa alunperin. Mikään ei ole niin tylsää kuin kirja, jossa esimerkiksi päähenkilöä kuvaillaan ensin ujoksi ja sitten hän käyttäytyy täsmälleen päinvastaisella tavalla. Jamesin henkilöt ovat kaikin puolin loogisia ja johdonmukaisia. Valepotilaassa oli kuitenkin jotain enemmän. Kirja sai minut pohtimaan syvällisesti, mitä on hyvyys ja mikä on hyvyyden ja hyväntahtoisuuden ero. On aina varma hyvän kirjan merkki jos se saa ajattelemaan jotain asiaa kauan sen jälkeen kun itse lukuprosessi on loppunut. Kaiken kaikkiaan kiehtova lukukokemus.  
     

Kesäkuvausta

Pullovalo

Tein pullosta valon. Lamppu on uudelleen ladattava led-valo. 

Kantarellit

Pitsikakku mansikka- ja banaanitäytteellä

Uudet verhot

Kesä on mennyt supernopeasti täällä Itä-Suomessa. Olen panostanut töihin niin paljon, että paljon ei ole jäänyt aikaa harrastuksille ja siten blogipostauksille. Aion kuitenkin korjata tilanteen syksyllä. Tänä viikonloppuna käväisin Helsingissä tapaamassa kavereita. Kävimme ostoksilla Relove-kirpputori / kahvilassa, syömässä Kampin Jordissa (vahva suositus muillekin) sekä Löylyssä Hernesaaren rannassa. Olipa kiva tavata vanhoja kavereita pitkästä aikaa! Sillä aikaa kun minä olen paiskinut töitä äiti💗 oli ommellut verhot minulle.

 

Mandala-kivimaalausta

Kedon kukkia

Paluu nuoruuden tyttökirjaklassikoihin

Seine virtaa Mirabeaun sillan alla

                      ja rakkautemme

             pitääkö sellaista muistaa

ilo saapui aina tuskan jälkeen

tulkoon yö, lyököön kello

              menkööt päivät minä jään

                   -Guillaume Apollinaire

Kevään lukuprojektini oli Säädyllinen Murhenäytelmä. Kesäksi halusin yöpöydälle jotain hieman kevyempää ja lukemattomien kirjojen listalta valikoitui luettavaksi Rauha S. Virtasen 1950-60-luvulla julkaiseman Selja-sarjan jatko-osat: Seljalta maailman ääreen ja Seljan Lumi ja Tuli. Jonkun mielestä on tietysti lapsellista lukea tässä iässä enää tyttökirjoja, mutta toisaalta taas esimerkiksi monitahoinen Anna Karenina tuli luettua jo teini-iässä. Miksi jotain kirjaa pitäisi lukea leimallisesti jonain tiettynä ikäkautena?

Minusta nämä kaksi viimeistä Selja-sarjan osaa olivat varsin viehättäviä. Kirjojen tapahtumat sijoittuvat osaksi Chileen, ja ymmärrän hyvin, että sellainen lukija, joka ei ole kiinnostunut Latinalaisesta Amerikasta, voi kokea kirjan tapahtumat kaukaisiksi. Minä olen ollut lattarifani jo jonkin aikaa, ja nämä kirjat toimivat mainiosti pikaisena esittelynä Chilen historiaan. Jos olisin lukenut nämä sarjan jatko-osat teini-iässä olisin luultavasti vierastanut kirjojen tarinaan liittyvää poliittisuutta. Nykyisin suhtaudun siihen hyväntahtoisella suvaitsevaisuudella. Kirjailija saa myös minulta pisteet hahmojen aitoudesta. Usein jossain kirjassa mainitaan päähenkilön olevan esimerkiksi temperamenttinen, mutta kirjan kerronta ei lainkaan tue tällaista kuvausta. Virtasen kirjoissa on toisin: vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, ne ovat uskottavia. Ihan mukavaa kesäluettavaa.     

Mökillä

Näissä maisemissa vietän seuraavat kaksi kuukautta, koska työskentelen kesän Etelä-Savossa.

Askartelua kesäksi

Olen etsinyt itselleni vapaa-ajan tekemistä kesäksi, kun tämä osui silmiini Maailma Kylässä -festarilla. Innostuin heti.

"A thing of beauty is a joy forever."

-John Keats 

Kevätkuvausta, osat 6 ja 7

Roihuvuoren Kirsikkapuisto 21.5.2017

Kevätkuvausta, osat 2, 3, 4 ja 5

Kevätkuvausta, osa 1

Valkovuokot

Viikon tapahtumia

Osallistuin viime torstaina ihanaan tapahtumaan paikallisessa kahvilassa, nimittäin teenmaistelutilaisuuteen. Kotiin viemisiksi saimme vielä reseptivihkonkin, jota aion testata lähitulevaisuudessa.

Tänään ostin tämän valloittavan leivonta-aiheisen kankaan keittiön verhoja varten.

Musiikintäyteisen viikon ohjelmaan mahtui vielä Andrea Bocellin konsertti sekä oma esiintyminen Järvenpään Rock-koulun konsertissa.

Kevätkylvöt

Kylvin tänään Lollo Rosso -salaattia, paprikaa, harjaneilikkaa, idänunikkoa, lipstikkaa ja koristekurpitsaa.

Via Crucis ja Jesus Christ Superstar

En ole aiemmin ollut mikään pääsiäisfani, mutta tänä vuonna näin kaksi sykähdyttävää pääsiäiseen liittyvää esitystä. 
Toinen oli Helsingin Via Crucis. Olen jo pitkään haaveillut tekeväni vielä joskus rakkaaseen harrastukseeni eli teatterin tuottamiseen liittyvää työtä. Siksi halusin nähdä miten Suomen suurin teatteriproduktio syntyy ja lupauduin auttamaan Helsingin Via Crucis -näytelmässä. 
Pitkäperjantaina Unioninkadulla ortodoksisen kirkon tiloissa kävi kuhina, kun näyttelijöitä maskeerattiin. Tuottajalla on ohjaajan, ja luonnollisesti näyttelijöiden lisäksi paljon vastuuta näytelmän onnistumisessa. Paikkakuntani harrastajateatterissa olen saanut kurkistaa hieman tuottamisen eri osa-alueisiin, kuten puvustukseen ja lipunmyyntiin, vain muutamia mainitakseni. Teatterissa minua viehättää yhteisöllisyys. Parhaassa tapauksessa näyttelijät muodostavat ikään kuin perheen, jonka täytyy puhaltaa yhteen hiileen, jotta näytelmä onnistuu. Sitä tulee melkein ikävä kun näytökset loppuvat. Tällaista en ole kokenut bisneselämässä, vaikka poikkeuksetta työpaikoillani on ollut hyvä yhteishenki. Toki Via Crusis on tuotantona jättimäinen verrattuna paikkakuntani teatterin produktioihin. Lainalaisuudet ovat kuitenkin samat. Jos ohjaaja on se, joka pitää lankoja käsissään näyttelijöiden suhteen, on tuottaja se joka ratkoo käytännön ongelmia. Vähän niin kuin oman yrityksen pyörittäminen, josta olen haaveillut. Tänä vuonna Via Cruciksessa olivat kaikki näyttelijät naisia. Näytelmää oli myös muokattu nykyaikaan sopivaksi. Jotkut ystäväni ovat olleet sitä mieltä, että alkuperäinen versio oli parempi. Se on makuasia - minä pidin tästä modernisoidusta. 
Tänään näin Tuusulan Krapin Pajalla Jesus Christ Superstar -konsertin. Se oli erilainen, mutta aivan yhtä vaikuttava versio pääsiäisen tarinasta. Taustalla lauloi järvenpääläinen PrimaVista -kuoro vakuuttavasti. Esityksen aikana muistin taas miten kiva on laulaa kuorossa, vaikka laulankin mielelläni yksin. Varsinkin tarinan joukkokohtauksiin kuoro tuo oman erityisen lisänsä. 
Pääsiäisen tarina on minulle tuttu, sillä olen itse esittänyt sitä Buffo-kuoron riveissä muun muassa Temppeliaukion kirkossa. Tuusulassa esityskieli oli englanti, mutta vaikka ei olisi ymmärtänyt sitä, se ei olisi ollut este esityksen seuraamiselle, sen verran ilmeikkäitä laulajat olivat. 
Kaiken kaikkiaan oikein mukava pääsiäisloma.  
  

Uusi pipo

Pipo valmistui ensi talvea varten.

Taitoluistelun lumoa

Makuasioista voi kiistellä. Ainakin taitoluistelussa. Minun kohdallani voi oikeasti sanoa, että taitoluistelu on "the love of my life". Olen seurannut tätä upeaa urheilulajia aivan pikkutytöstä ja pystyn luettelemaan esimerkiksi kaikki naisten taitoluistelun olympiavoittajat 90-luvun puolivälistä asti. Aluksi kiinnitin huomiota esitysten taiteellisuuteen, mutta sittemmin olen perehtynyt lajin tekniikkaan ja nykyisin pystyn esimerkiksi tunnistamaan myös monia hyppyjä. Noin 12-vuotiaana minulla oli tapana hengata kavereiden kanssa kotipaikkani urheilupuiston ulkojäillä ja opetella valssihyppyä. Sittemmin olen käynyt naapurissa sijainneella jäähallilla harjoittelemassa luistelua aikuisten ryhmässä. Minun on helpompi nimetä suosikkitaitoluistelijoitani kuin esimerkiksi suosikkimuusikoitani. Niinpä ketään ei varmaan yllätä, että olin seuraamassa lajin MM-kilpailuja myös paikan päällä Hartwall Areenalla tänä vuonna.
Mikä taitoluistelussa viehättää minua? Taitoluistelussa yhdistyvät monet eri asiat, kuten musiikki, tekniset taidot ja esteettisyys, kauniit puvut jne. Varsinkin yhdessä asiassa taitoluistelijat ansaitsevat kunnioitukseni ja se on asenne sekä periksiantamattomuus. Kaatumisen jälkeen hymyillään kauniisti ja jatketaan ohjelmaa. Kunnianhimoiset luistelijat haluavat toki myös menestyä ja sijoittua hyvin arvokisoissa, mutta se ei ole ollut minulle koskaan "se juttu" taitoluistelussa. Tärkeintä on antaa yleisölle kokonaisvaltainen taide- ja urheiluelämys. Pisteet ovat vain ekstraa.    

Vinossa

Aloitin uuden kuvasarjan, jonka nimi on "Vinossa". Tässä kaksi ensimmäistä kuvaa.

Vatsan kautta -ruokakabaree

Olen aina halunnut nähdä Moulin Rougen kabareen Pariisissa. Sitä odotellessa olin
eilen isommalla porukalla katsomassa Krapin Pajalla Tuusulassa Vatsan kautta -kabareeta. Muutama huomio esityksestä: Tarkistin Wikipediasta kabareen määritelmän: se on viihteen muoto, joka yhdistää laulua, tanssia, komediaa ja teatteria. Esitys täyttää kaikki nuo kriteerit kunnialla. Lisäksi mukana oli yksi ohjelmanumero, johon oli sisällytetty sirkustaidetta.
Ravintola ja hotelli Krapin pihapiiriin on juuri noussut Krapin paja, jossa näytös tapahtui. Paja on rakennettu kulttuuritilaksi, jossa on tarkoitus pitää musiikki- ja teatteri- sekä poikkitaiteellisia esityksiä. Erityisesti kabareen esittämiseen paikka on mitä mainioin yläkerran parvineen ja baareineen ja myös orkesterille oli rakennettu oma lava toiseen kerrokseen.
Joitakin vuosia sitten meillä oli Porvoon kansalaisopiston lausujien kanssa runoesitys samalla teemalla. Ruoka on helppo aihe, koska se on meille kaikille yhteistä. Krapin Pajan esitys oli hauska ja viihdyttävä. Tanssikoreografiat oli harjoiteltu huolellisesti. Live-orkesteri vie esityksen vielä uudelle tasolle verrattuna taustanauhoituksiin. Ainoa asia mikä jäi harmittamaan oli se, että taustamusiikki oli säädetty niin kovalle, etten paikoitellen meinannut saada selvää laulusta, vaikka kaikki laulajat mitä ilmeisimmin osasivat käyttää rohkeasti ääntään. Tähän saattoi vaikuttaa sijaintini kaiuttimen vieressä lavan sivulla. Kokonaisuus jäi kuitenkin kiitettävän puolelle.

Runoja 100-vuotiaasta Suomesta

Olen runoihminen. Eilen kävin  katsomassa Porvoon kansalaisopiston lausujien runoesityksen  "Kotimaa on välttämätön paikka - aistien Suomi 100 vuotta". Suosittelen esitystä runon ystäville. Ryhmä on minulle tuttu, sillä olen itse esiintynyt sen riveissä muutamien vuosien ajan. Esitystä edeltävänä opiskelijat valitsevat esityksen teeman yhteistyössä ohjaajan kanssa ja vuoden aikana kerätään aiheesta runoja itsenäisesti, luetaan niitä tunnilla ja valitaan ja opetellaan ulkoa runot esitykseen, johon on aina kuulunut myös musiikkia.
Jos minulta olisi vaikka lukiolaisena kysytty, olenko enemmän proosan vain runojen lukija, olisin epäröimättä valinnut proosan. Nuorempana pidin runoutta vaikeatajuisena. Olen sittemmin muuttanut mielipidettäni, ja kiitos siitä kuuluu suureksi osaksi Porvoon lausujille. En edes muista mikä ihme minut sai minut liittymään ryhmään alun perin. Olen toki musiikinharrastajan ollut aina kiinnostunut laululyriikoista, joten ehkäpä kimmoke tuli sieltä. Eräs ystävä kysyi minulta vuosia sitten, onko minulle musiikissa tärkeämpää melodia vai sanat. Todella vaikea kysymys, sillä molemmat ovat todella tärkeitä minulle. Toisaalta soitan viululla instrumentaalimusiikkia, joten aivan ilmeisesti melodiallakin on oma arvonsa. Kuitenkin jos kappaleessa on sanat niiden pitäisi minusta kertoa jotain tärkeää eikä vain "olla olemassa".
Runoissa minua viehättää runoilijoiden kyky ilmaista asioita tiiviisti. Proosaa luen uppoutuakseni toden teolla kirjan maailmaan, kun taas runo on tuokiokuva, jonka tarkoituksena on vangita hetki ja kertoa siitä jotain olennaista. Parhaassa tapauksessa runosta löytyy yhtymäkohta omaan elämään. 
Vuosien myötä olen huomannut, että runoista keskusteleminen on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden lukeminen. Runoharrastus on vienyt minut lopulta Oriveden opiston runonkirjoituskurssille muutamia vuosia sitten, jossa oli mukava tavata samanhenkisiä  ihmisiä.
Joskus joutuu lukemaan kokonaisia runokokoelmia ennen kuin törmää johonkin mikä koskettaa mutta sitten kun löytää sellaisen runon, niin se piristää päivää ja voi parhaimmillaan auttaa hankalassa elämäntilanteessa.     

Talvikuvausta, osa 5

"In the depth of winter, I finally learned that within me there lay an invincible summer."

-Albert Camus

Kevään kynnyksellä halusin vielä fiilistellä tällä talvikuvalla. Seuraavalla kerralla sitten kevätkuvia.

Lion

"Some also have wished, that the next way
to their Father's house were here, that 
they might be troubled no more with 
either hills or mountains to go over; but 
the way is the way, and there is an end."

-John Bunyan 

Olen täällä blogissa aiemminkin todennut, että tänä keväänä on ensi-iltaan tullut erityisen paljon minua kiinnostavia elokuvia. Parhaiten minuun kuitenkin osui ja upposi "Lion" tänään. Muistaakseni elokuvaa kuvattiin jossain sanalla "pakahduttava" ja sen sanan olisin minäkin valinnut kuvaamaan sitä. Toivottavasti en häirinnyt muita katsojia taukoamattomalla niiskutuksellani.  

Kyseessä ei ole varsinaisesti kasvutarina, vaan elokuva omien juurien löytämisen tärkeydestä. Intialainen Saroo joutuu vahingossa pienenä eroon perheestään ja päätyy adoptoitavaksi Australiaan. Uuden perheensä ansiosta hän saa todennäköisesti paremmat eväät elämään kuin olisi Intiassa saanut. Ajatus kotimaahan jääneistä äidistä ja veljestä ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja kasvettuaan aikuiseksi hän alkaa Google Earthin avulla kartoittaa lapsuuden kotinsa mahdollista sijaintia miljoonien ihmisten kansoittamasta Intiasta. Lopulta ihme tapahtuu ja hän löytää kuin löytääkin äitinsä matkustettuaan Intiaan jäljittämään tätä. Tämä tarina on tosi.

Vertailua esimerkiksi Slummien miljonääriin ei voi välttää, vaikkakin Intia onkin kuvattu tässä elokuvassa lempeämmin. Pääosan esittäjät, joista minulle oli entuudestaan tuttu vain Nicole Kidman, tekevät kaikki vakuuttavaa työtä. Meillä kaikilla on luultavasti "vieraillut" elämässämme ihmisiä, jotka ovat sittemmin siitä kadonneet. Elokuva antaa kuitenkin uskoa siihen, että varsinkin näin Facebookin aikakaudella tällaiset kadonneet ihmisetkin saattaa löytää. Jos niin on tarkoitettu.  
  
Alla olevat kuvat ovat omalta Intian reissultani vuonna 2010.

     

Moonlight

Eilen näin moneen kertaan palkitun elokuvan Moonlight. Moonlight on nuoren miehen kasvutarina huumeiden huuruisesta Miamista. Päähenkilö on Chiron, poika, jota kutsutaan myös nimellä Little. Elokuva koostuu kolmesta eri osasta, joista ensimmäisessä Chiron on vielä lapsi, toisessa nuori ja kolmannessa jo aikuinen. Muita elokuvan henkilöitä ovat Chironin äiti, hänen ystävänsä Juan ja tämän tyttöystävä Teresa sekä Chironin kumppani Kevin. Elokuvan alussa Juan löytää Chironin kaupitellessaan huumeita kaukana pojan kotikulmilta ja vie tämän kotiin. Siitä alkaa heidän ystävyytensä.    

Elokuva etenee aika verkkaisesti, muttei kuitenkaan  tylsästi. "Pahat ihmiset", kuten huumekauppiaat eivät ole pelkästään pahoja, vaan heissäkin on hyviä puolia. Chiron on lapsuudessaan "hyvä poika", jonka äiti on narkkari. Aikuisena hänestä tulee kuitenkin huumekauppias. Elokuva saakin katsojan miettimään kuinka paljon ihmisen kohtalosta on tämän omissa käsissä. Miljöö on elokuvassa synkkä, mutta elokuva kokonaisuudessaan onnistuu olemaan loppujen lopuksi aika valoisa ja lämminhenkinen.   

Muutamia vuosia sitten olin englannin opettajana lasten kesäleirillä Venäjällä. Oppilaiden joukossa oli pieni poika, joka ei puhunut juuri mitään kenellekään. Hänen nimeään en enää muista. Heti elokuvan alkumetreillä muistin tuon pojan, joka niin kovasti muistutti mielestäni tämän elokuvan päähenkilöä. Toiset opettajat sanoivat häntä autistiseksi ja pilkkasivat häntä silloin kun hän ei ollut kuulemassa. Minun kävi poikaa sääliksi ja olisin halunnut tehdä jotain hänen hyväkseen, mutta hän ei ollut minun opetusryhmässäni. Liian usein ihmiset tuomitsevat hiljaiset ihmiset tyhmiksi. Autistiseksi en tuota venäläistä poikaa usko, vaikka hän näyttikin elävän omissa sisäisissä maailmoissaan. Yhtäkaikki, elokuvan jälkeen yllätin itseni miettimästä jälleen tuota pientä poikaa. Mitä hänelle mahtoi tapahtua leirin jälkeen?
  

Sound of Silence

"East is East, and West is West, and never the twain shall meet"
-Rudyard Kipling

Joinain vuosina tuntuu, ettei leffateatteriin tule yhtään mielenkiintoista elokuvaa ja toisina vuosina taas vaikka kuinka paljon.
Eräs kaveri, joka tietää, että olen Japani-friikki vinkkasi minulle Martin Scorsesen elokuvasta Silence. Kyseisen leffan ikäraja on 16, joten kaikille sitä ei voi suositella sen sisältämien väkivaltaisten kohtausten takia.
Elokuva kertoo kahdesta jesuiittapapista, jotka menevät Japaniin etsimään oppi-isäänsä ja ajautuvat kahinoihin paikallisten kanssa tekemänsä lähetystyön vuoksi. On vaikea sanoa, kuinka todenmukaisen kuvan elokuva antaa tapahtumista. Elokuva pohjautuu kuitenkin kirjaan, jonka on käsittääkseni kirjoittanut japanilainen, joten kyllä siinä ainakin totuuden murunen täytyy olla. Elokuvaa ei voi kuvailla niinkään viihdyttäväksi kuin pikemminkin ajatuksia herättäväksi.  
Kerrottakoon nyt siis niille jotka eivät tiedä, että allekirjoittanut on asunut Japanissa 6 kuukautta. Ei tarpeeksi kauan tunteakseen todella paikallisen kulttuurin, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan, että sitä alkoi ymmärtää vähän. Siksi voinkin sanoa, että olin hämmästynyt kun elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana näytti siltä, että japanilaiset mukisematta vaihtoivat oman uskontonsa kristinuskoon. Taipuisivatko japanilaiset muka tuollaiseen noin helposti? Se tuntui minusta epätodennäköiseltä, vaikka kyseessä olisi kuinka karismaattinen pappi. Elokuvan edetessä vastakkainasettelu kuitenkin voimistui ja sain vahvistuksen omalle näkemykselleni Japanista. Japanilaiset suhtautuvat ulkomaalaisiin näennäisesti ystävällisesti. Länsimaalaisen silmään he ehkä ovat myös omaksuneet paljon meidän kulttuuristamme. Kuitenkin väitän, että japanilaisten vuosisatoja vanhat tavat ja uskomukset istuvat aika tiukassa loppupeleissä. Tämä pätee sekä nykyaikaan, että elokuvan perusteella myös 1600-luvun Japaniin. Elokuvan loppupuolella japanilaistunut isä Ferreira sanoo, että Japanissa "ei kasva mikään".
Varmaankin taustastani johtuen en pystynyt asettumaan kristittyjen pappien puolelle, vaikka japanilaiset tässä elokuvassa esitettiin aika verenhimoisina. Japanilainen kulttuuri saattaa näyttäytyä usein aika outona länsimaalaiselle. Valitettavasti tämä elokuva vahvistaa mielestäni tuota outouden vaikutelmaa pikemminkin kuin kaventaisi kuilua meidän ja japanilaisten välillä. Kuitenkin erittäin mielenkiintoinen leffa, jos pystyy aluksi vapautumaan omista ennakkoluuloista.   

Talvikuvausta, osat 3 ja 4

Talvinen tie.

Talvikuvausta, osat 1 ja 2

Talvikuvausta, osat 1 ja 2

Unelmista ja niiden tavoittelusta

Pitihän minunkin mennä se katsomaan. Ai mikäkö? No tietysti La La Land. Olin kyllä hieman skeptinen sen suhteen. Joskus kun jotain elokuvaa paljon hehkutetaan etukäteen niin se saattaa osoittautua lopulta pettymykseksi. La La Land ei ollut pettymys. Jo ensimmäinen tanssikohtaus on todella vaikuttava. Laulua. Wow. Pianonsoittoa. Wow. Lisäksi elokuvan rakkaustarina on viattomuudessaan jotenkin söpö. La La Landia ei myöskään rasita Hollywood-elokuvissa tavallinen pakkomielteinen pyrkimys onnelliseen loppuun. Ja minkälainen on onnellinen loppu? Siitä voitaisiin kiistellä loputtomasti.
La La Landin todellinen sanoma ei kuitenkaan kätkeydy rakkaustarinaan sinällään. Elokuva korostaa miten tärkeää on kuunnella elämässä omaa sisäistä ääntään. Pyrin itse 18-vuotiaana kauppakorkeakouluun heti kirjoitusten jälkeen. Silloin sisäänpääsy tuntui lottovoitolta. En edelleenkään kadu päätöstäni lähteä opiskelemaan kaupallista alaa, mutta vuosien myötä olen huomannut, että minussa on puolia jotka olisivat jääneet kokonaan piiloon esimerkiksi kirjanpitäjän työssä, jota edelleen teen opiskelujen ohessa.
Yksi syy siihen, että halusin kauppakorkeaan oli se, että olen ollut aina yhteiskunnallisesti suuntautunut. Jo kauppakorkeakoulussa menin mukaan koulun kehitysyhteistyöprojektiin Zimbabwessa. Sen jälkeen olen ollut mukana vapaaehtoistyössä Suomen lisäksi Venäjällä ja Intiassa. Olen siis omistanut elämästäni huomattavan osan muiden ihmisten auttamiseen, enkä sano tätä kehuakseni itseäni vaan ainoastaan tosiasiana. Olisiko minun viimeinkin aika tehdä jotain vain itseäni varten? Onko se leivontaa? Liittykö se musiikkiin? En osaa vielä sanoa, mutta sen tiedän, että elän parhaillaan jonkinlaista taitekohtaa elämässäni. Se kausi, jolloin olin täysin eksyksissä ammatillisesti näyttää olevan viimein ohi.
Jos joku kokee tarvitsevansa inspiraatiota ja kannustusta sen "oman jutun" toteuttamiseen, kannattaa mennä katsomaan La La Land. Se osoittaa myös, miten tärkeää on, että ihmisellä on joku toinen ihminen, joka uskoo hänen unelmaansa.         

Oneiron ja olemassaolon sietämätön keveys

Joitakin vuosia sitten tein päätöksen lukea kaikki siitä lähtien julkaistut Finlandia-palkitut kirjat. Ihan vain yleissivistyksen takia. Tähän asti olen lukenut kaikki kirjat melko nopeasti. Paitsi Oneironin. Tavoitteeni lähes tyssäsi tähän kirjaan. Minulla kuitenkin on periaatteena, etten jätä kirjaa kesken, oli se millainen tahansa. Joten taistelin Oneironinkin loppuun. Olen miettinyt paljon, miksi se ei ollut minun tyyliseni kirja, vaikka olen tähän mennessä useista Finlandia-palkituista kirjoista pitänyt. Tästäkin kirjasta löytyy paljon ylistäviä arvioita netistä. Sinänsä aiheen valinta on hyvä ja vähän käytetty kaunokirjallisuudessa. Kirja myös parani mielestäni loppua kohden. Ongelma on juonessa. Taidan olla perinteisen kerronnan ystävä tässä suhteessa. Minusta lukijan pitää pystyä jollain tasolla kiintymään päähenkilöön. Jos henkilö sitten esimerkiksi kuolee kirjan lopussa, niin vaikka se on surullista niin se ainakin koskettaa lukijaa useimmiten. Oneiron kertoo kuolemanjälkeisestä välitilasta ennen siirtymistä varsinaiseen tuonpuoleiseen.  Sen päähenkilöt ovat kaikki kuolleet jo kirjan alussa. En nyt ota kantaa siihen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mutta kirjasta jää kokonaan puuttumaan mahdollisuus kiintyä päähenkilöihin siten, että heidän kohtalonsa todella koskettaisi. Lopussa kuvaillaan tietysti lopullista kuolemaa välitilan jälkeen, mutta silti. Joku sanoo nyt tietysti, että näen kirjan aika juonivetoisesti ja se on aivan totta. Tyylillisesti kirja on varmastikin yhtenäinen ja yltää muiden Finlandia-palkittujen kirjojen tasolle. Kirjan paras kohta oli mielestäni se, kun kuvaillaan anorektisen Slomithin lenkkireittiä New Yorkin läpi. Myös kibbutz-elämästä kertova kohta oli mielenkiintoinen ja valaiseva.       

Loma-askareita

Lainasin kirjastosta ukulelen 4 viikoksi.

Tähtiharrastuksesta, maapallon ulkopuolisesta elämästä ja vähän muustakin

Kävin eilen katsomassa elokuvan Arrival. En ole scifielokuvien asiantuntija, joten en osaa tehdä vertailuja muihin saman genren elokuviin. Mutta jos puhutaan elokuvista ylipäätään niin tässä elokuvassa näyttelijät ja juoni toimivat mielestäni hyvin.
Minua on aina häirinnyt tämän tapaisissa elokuvissa se oletus, että niin sanotut alienit olisivat tulleet maapallolle ainoastaan tuhotakseen sen. Tietysti tämänkaltainen vastakkainasettelu on houkutteleva elokuvan juoneksi. Arrival luottaa kuitenkin toisenlaiseen taktiikkaan. Siinä tutkijat yrittävät lähestyä avaruusolentoja täysin rauhanomaisesti.
Ajatus maapallon ulkopuolisesta elämästä on kai yksi niitä kysymyksiä, jotka vetävät ihmisiä tähtiharrastuksen pariin. Muistan itse 90-luvun Ensimmäinen yhteys -elokuvan, jossa Jodie Fosterin näyttelemä tutkija lähetetään avaruuteen ja josta oma tähtiharrastukseni taisi saada kimmokkeen. Valitettavasti harrastuksen ovat sittemmin jyränneet musiikki ym. askareet ja suurimmaksi saavutuksekseni alalla on jäänyt kaukoputken kokoaminen itse. Tähtivalokuvaukseen minulla olisi kiinnostusta, mutta sopivaa kurssia ei ole vielä löytynyt.
Arrival sisältää kuitenkin toisenkin tason. Se kyseenalaistaa ajan lineaarisuuden, mistä seuraa mielenkiintoisia kysymyksiä. Jos minulla olisi tilaisuus nähdä tulevaisuuteen, haluaisinko? Jos minulta olisi 20-vuotiaana kysytty, haluaisinko nähdä millaista elämää nyt elän, olisin todennäköisesti kieltäytynyt. Minusta elämän suola on se, ettei koskaan tiedä mitä kulman takaa tulee vastaan. Mutta jokainen voi pohdiskella sitä omalta osaltaan sillä oikeaa vastausta ei taida olla olemassa.

Talvilomaa odotellessa

Langat pipoa varten tulivat. Raportoin sitten aikanaan lopputuloksesta.

Dancing on my own

Että osaa jännittää ja hermostuttaa ensimmäinen tanssitunti kymmeneen vuoteen.
Olen jo pitkään ollut tietoinen siitä, että en olen saanut kuntosaliharjoittelusta kicksejä enää vuosiin. Silti olen roikkunut salilla, koska niinhän muutkin tekevät. Tälläkin viikolla viisi kertaa. Olen yrittänyt kartoittaa uusia lajeja, joita voisi kokeilla, turhaan. Viimeistään suunnitelmani kaatuu siihen, että käyn töiden ohella koulua neljänä iltana viikossa. Viikonloput olisi kiva pitää vapaana ex tempore -tyylisten juttujen tekemiseen.
Silti ilmoittauduin ennen joulua paikallisen tanssiseuran aikuisten sunnuntain tunnille. Nyt jo kaduttaa ja tekisi mieli perua koko juttu, mutta en kehtaa. Asiaa ei yhtään auta se, että lähdin viimeiseltä jazz-tanssitunniltani ovet paukkuen kun meni sukset ristiin ohjaajan kanssa. Oikeastaan minulla ei edes ole mitään tavoitteita mitä haluaisin saavuttaa tanssissa, ei edes minkäänlaista esiintymispaloa. Ei haittaisi vaikka jyystäisin vuosikausia alkeisryhmässä. Kunhan vain saisi tanssia. Sillä vaikka miten päin asiaa kääntelen niin tanssi on kuitenkin, ehkä kestävyysjuoksun ohella, se minulle luontaisin tapa liikkua. Ehkä se juontuu myös pitkästä musiikkiharrastuksestani. Vaikkakin koordinaatiokykyni ei ole maailman paras (käsien ja jalkojen liikuttaminen eri suuntiin samanaikaisesti on vaan niin haasteellista.) Vaikkakin olen luonnostani kankea kuin aidanseiväs ja kaikki liikkuvuus jonka olen saavuttanut on ollut kovan työn tulosta. Rytmitajun olen sentään saanut lahjana. Oman jännityksensä lajiin tuo selkäni, joka ei edelleenkään ole täysin kunnossa. Esimerkiksi tankotanssiin liittyviä kiertoliikkeitä se ei kestänyt. Kaikkein rakkain tanssinmuoto minulle on aina ollut paritanssi, ja nytkin suunnitelmissa on ollut jo kauan aloittaa west coast swing pikkuveljen jalanjäljissä. Partnereita on vaan niin vaikea löytää (siis sellaista jota ei tarvitse raahata tanssisalille puoliväkisin). Ehkäpä suuremmissa kaupungeissa on toisin. Tai ehkä, laulun sanoin, "I keep dancing on my own."

Flowers of life, Lux Helsinki

Flowers of life, Lux Helsinki

Kaikenkattava kauneus

Kotipaikkakunnallani oli elokuvateatteri kun olin lapsi ja teini-ikäinen ja elokuvatarjonta oli myös hyvää muistaakseni. Monen täysin elokuvattoman vuoden jälkeen on kunnantalon valtuustosalissa näytetty noin vuoden ajan ihan kelpoja elokuvia, joista tosin itse olen nähnyt vain kaksi. Toinen oli todellinen helmi, Tanskalainen tyttö. Toinen oli tänään näkemäni Kaikenkattava kauneus. Minun lisäkseni salissa oli kaksi katsojaa. Se saattoi tietysti johtua ajankohdasta, joka oli kello 15, suurin osa ihmisistähän on varmaan palannut jo töihin lomalta. Silti jotenkin harmittaa. Tarjontaa ei ole jos ei ole kysyntääkään.

Kaikenkattava kauneus ei ole klassikkoainesta, eivätkä sen näyttelijätkään Kate Winsletia lukuunottamatta ole suosikkejani. Silti se ylitti minun kiinnostuskynnykseni, vaikka olisin mielelläni viettänyt päivän peiton alla kirjan kanssa pakkasen paukkuessa ulkona. Jätin tarkoituksella lukematta kaikki arviot elokuvasta etukäteen, koska en halunnut nähdä sitä minkään "suodattimien" läpi. Parin ensimmäisen minuutin jälkeen olin jo hieman pettynyt. Elokuva liikeyrityksen johtamisesta ei kiinnosta (huom. allekirjoittaneella yliopistotutkinto kaupalliselta alalta), vaikka se johtaminen olisi itsessään huippukiinnostavaa. Vähitellen elokuva kuitenkin kietoutui yhä tiukemmin yksittäisten ihmiskohtaloiden ympärille ja lopulta salista astui ulos varsin tyytyväinen katsoja. Kaikenkattava kauneus on täysin mukiinmenevä ja viihdyttävä loma-ajan leffa. Pluspisteitä ropisee myös aiheen tuoreesta käsittelytavasta, joskaan mitään täysin uusia ajatuksia, joita jäisi miettimään vielä kauan elokuvan jälkeen, se ei tarjonnut.