Olen runoihminen. Eilen kävin katsomassa Porvoon kansalaisopiston lausujien runoesityksen "Kotimaa on välttämätön paikka - aistien Suomi 100 vuotta". Suosittelen esitystä runon ystäville. Ryhmä on minulle tuttu, sillä olen itse esiintynyt sen riveissä muutamien vuosien ajan. Esitystä edeltävänä opiskelijat valitsevat esityksen teeman yhteistyössä ohjaajan kanssa ja vuoden aikana kerätään aiheesta runoja itsenäisesti, luetaan niitä tunnilla ja valitaan ja opetellaan ulkoa runot esitykseen, johon on aina kuulunut myös musiikkia.
Jos minulta olisi vaikka lukiolaisena kysytty, olenko enemmän proosan vain runojen lukija, olisin epäröimättä valinnut proosan. Nuorempana pidin runoutta vaikeatajuisena. Olen sittemmin muuttanut mielipidettäni, ja kiitos siitä kuuluu suureksi osaksi Porvoon lausujille. En edes muista mikä ihme minut sai minut liittymään ryhmään alun perin. Olen toki musiikinharrastajan ollut aina kiinnostunut laululyriikoista, joten ehkäpä kimmoke tuli sieltä. Eräs ystävä kysyi minulta vuosia sitten, onko minulle musiikissa tärkeämpää melodia vai sanat. Todella vaikea kysymys, sillä molemmat ovat todella tärkeitä minulle. Toisaalta soitan viululla instrumentaalimusiikkia, joten aivan ilmeisesti melodiallakin on oma arvonsa. Kuitenkin jos kappaleessa on sanat niiden pitäisi minusta kertoa jotain tärkeää eikä vain "olla olemassa".
Runoissa minua viehättää runoilijoiden kyky ilmaista asioita tiiviisti. Proosaa luen uppoutuakseni toden teolla kirjan maailmaan, kun taas runo on tuokiokuva, jonka tarkoituksena on vangita hetki ja kertoa siitä jotain olennaista. Parhaassa tapauksessa runosta löytyy yhtymäkohta omaan elämään.
Vuosien myötä olen huomannut, että runoista keskusteleminen on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden lukeminen. Runoharrastus on vienyt minut lopulta Oriveden opiston runonkirjoituskurssille muutamia vuosia sitten, jossa oli mukava tavata samanhenkisiä ihmisiä.
Joskus joutuu lukemaan kokonaisia runokokoelmia ennen kuin törmää johonkin mikä koskettaa mutta sitten kun löytää sellaisen runon, niin se piristää päivää ja voi parhaimmillaan auttaa hankalassa elämäntilanteessa.
Jos minulta olisi vaikka lukiolaisena kysytty, olenko enemmän proosan vain runojen lukija, olisin epäröimättä valinnut proosan. Nuorempana pidin runoutta vaikeatajuisena. Olen sittemmin muuttanut mielipidettäni, ja kiitos siitä kuuluu suureksi osaksi Porvoon lausujille. En edes muista mikä ihme minut sai minut liittymään ryhmään alun perin. Olen toki musiikinharrastajan ollut aina kiinnostunut laululyriikoista, joten ehkäpä kimmoke tuli sieltä. Eräs ystävä kysyi minulta vuosia sitten, onko minulle musiikissa tärkeämpää melodia vai sanat. Todella vaikea kysymys, sillä molemmat ovat todella tärkeitä minulle. Toisaalta soitan viululla instrumentaalimusiikkia, joten aivan ilmeisesti melodiallakin on oma arvonsa. Kuitenkin jos kappaleessa on sanat niiden pitäisi minusta kertoa jotain tärkeää eikä vain "olla olemassa".
Runoissa minua viehättää runoilijoiden kyky ilmaista asioita tiiviisti. Proosaa luen uppoutuakseni toden teolla kirjan maailmaan, kun taas runo on tuokiokuva, jonka tarkoituksena on vangita hetki ja kertoa siitä jotain olennaista. Parhaassa tapauksessa runosta löytyy yhtymäkohta omaan elämään.
Vuosien myötä olen huomannut, että runoista keskusteleminen on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden lukeminen. Runoharrastus on vienyt minut lopulta Oriveden opiston runonkirjoituskurssille muutamia vuosia sitten, jossa oli mukava tavata samanhenkisiä ihmisiä.
Joskus joutuu lukemaan kokonaisia runokokoelmia ennen kuin törmää johonkin mikä koskettaa mutta sitten kun löytää sellaisen runon, niin se piristää päivää ja voi parhaimmillaan auttaa hankalassa elämäntilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti