Tässä lyhyet arviot kahdesta viimeisimmästä kirjasta:
A. A. Milne: Nalle Puh; Nalle Puh rakentaa talon
Tämä kirja menee kohtaan 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Mietin, että olisin voinut valita tähän kohtaan jonkun "aikuisenkin" kirjan, kuten vaikka Tsernobylistä nousee rukous (koska Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on Kekkosen hautajaisten lisäksi ainoa uutinen minkä muistan 1980-luvulta), joka kyllä on myös TBR-listallani. Mutta sitten ajattelin, että Nalle Puh on ihan tarpeeksi syvällinen kirja tähän kohtaan. Nalle Puh tuli minulle sarjakuvana lapsena, mutta vasta luettuani kirjan haasteeseen tajusin, miten hienot keskenään erilaiset hahmot tarinoissa on. Joskus lukiessa jotain kirjaa häiritsee kun jotain hahmoa kuvataan vaikka rohkeaksi, vaikkei hahmo tee mitään rohkeaa. Tätä ongelmaa ei Nalle Puhissa ole: Puh on "yksinkertainen", Pöllö viisas, Ihaa pessimistinen jne.
Sally Rooney: Normal People
Normaali (yhteiskuntatieteissä) Wikipedian mukaan: normien mukainen käyttäytyminen
Luin tämän englanniksi, mikä oli hyvä valinta, sillä olen nähnyt TV-sarjan kaksi kertaa, joten lukiessa oli mahdollista keskittyä juonen (joka sekin on kyllä hyvä) sijasta kirjan kieleen. Kielestä nostaisin esiin erityisesti Mariannen ja Connellin välisen dialogin, joka on minusta erityisen taidokkaasti rakennettu. Joskus vuosia sitten telkkarista tuli sarja "Terapiassa", jonka vaikuttavuus perustui pitkälti dialogin nasevuuteen. Minusta parasta keskustelua tv-sarjassa tai kirjassa ylipäätään ei ole sellainen, missä kaikki repliikit on mietitty tarkasti etukäteen, vaan aitouden tunne syntyy illuusiosta, että dialogi kehittyy, kuten todellisuudessakin, keskustelun myötä.
Pohdiskelin pitkään, mitä kirjailija on tarkoittanut kirjan nimellä. Viittaako hän siihen, että kirjan päähenkilöt ovat hänen mielestään normaaleja vai eivät ole? Jätän tämän jokaisen lukijan pohdittavaksi. Hiukan ongelmalliseksi ja kultttuurisidonnaiseksi asiaksi koen sen, että kirjassa mietitään niin paljon., kuka saa minkäkin stipendin ym. Stipendin saaminen toki lämmittää aina, mutta vasta lukiessani kirjaa tajusin, että se on monissa maissa todella tärkeää, jotta varattomampi pystyy opiskelemaan. Täällä Suomessa elämme omassa kuplassamme, missä ainakin teoriassa on mahdollista pärjätä omilla ansioillaan elämässä.
Kirjailija on valinnut tarinan aikamuodoksi preesensin, joka saattaa karkoittaa jotkut lukijat. Imperfektiä on kyllä käytetty joissain takaumissa. Minusta preesens on hyvä valinta tähän kirjaan, se tuo tarinan lähemmäksi lukijaa. Toinen kerronnallinen valinta on se, että esimerkiksi henkilöiden ulkonakö ja heidän tekemisensä on kuvattu välillä jopa piinallisen tarkasti, ikäänkuin oltaisiin keskellä mindfulness-harjoitusta. Tämä kirja on yksi niistä harvoista, joista tehdystä TV-sarjasta olen pitänyt yhtä paljon kuin kirjasta. Tämä saattaa johtua siitä, että sarja on pysynyt hyvin uskollisena kirjalle.
Olen miettinyt minkälaista Mariannen kaltaisen henkilön elämä olisi todellisuudessa; miksi hänestä ei ehkä pidettäisi. Luulen, että yksi syy saattaa olla hänen viileän tyyni suhtautumisensa moniin asioihin. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta minun tekisi lukijana mieli välillä ravistella häntä, saada hänet reagoimaan. Toisaalta, jos on pitkään ottanut elämässä sen roolin, ettei hätkähdä mistään, voi olla vaikeaa teeskennellä muutakaan.
Mariannen ja Connellin suhde on tietysti erittäin kompleksinen, ja osaltaan kirjan vetovoima perustuu juuri siihen. Täysin tasaisesta ja seesteisestä elämästä tuskin (kiinnostavaa) kirjaa saisikaan. Syy tähän suhteen ongelmallisuuteen on tietysti vallan epätasapaino heidän välillään. Välillä kadehdin Mariannen "tekisin kaiken puolestasi" -rakkautta, välillä se taas järkytti minua. Erityisesti hänen suhteensa ruotsalaiseen valokuvaajaan oli aika epämiellyttävää luettavaa, minulle tuli mieleen eräänlainen "Fifty Shades of Greyn" siloteltu muoto, sillä poikkeuksella, että Anastasian ja Christianin suhde on mielestäni ensisijaisesti eräänlaista peliä, kun taasa Mariannen luonteessa on oikeasti piirre, alistuvuus, joka tuntuu järkyttävän minua jollain tavalla. Jostain syystä kirjassa on mielestäni hieman alakuloinen pohjavire, joka mietitytti minua sen verran, että pitkään arvelin antavani kirjalle neljä tähteä. Luettuani kirjan loppuun annan kuitenkin viisi tähteä, erityisesti elämänmakuisuudesta. Sijoitan tämän haasteen kohtaan 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Muihinkin kohtiin kirja sopisi kyllä.