maanantai 11. tammikuuta 2021

Ammatinvalinnan vaikeudesta

Blogi on uinunut Ruususen unta viime syksyn ajan. Ei siksi, että ei olisi ollut kirjoitettavaa, päin vastoin. Olen kuitenkin joutunut priorisoimaan uusia valokuvauksen opintojani, ja blogi on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. Alunperin tarkoituksenani oli julkaista myös blogissa valokuvia opintojen varrelta, mutta se on jäänyt. Yritän korjata asian nyt kevätpuolella. Yksi mielen päällä olevista asioista syksyllä oli siis ammatinvalinta ja ennen kaikkea ammatinvaihtaminen "kypsällä iällä". 


Olen kulkenut pitkän tien siitä hieman eksyneen oloisesta tyttösestä 90-luvun lopulla, joka pääsi kauppakorkeakouluun ensi yrittämällä, mutta joka jälkeenpäin ajatellen tuntui olevan hiukan tuuliajolla siihen aikaan. Uskon, että kaikella on elämässäni ollut tarkoitus, enkä ole juuri harrastanut minkään katumista tähän mennessä. Jos en olisi päässyt kauppakorkeaan, en esimerkiksi olisi ehkä tullut lähteneeksi Japaniin. Joku sanoi minulle kerran, että ihmisethän elämässä ovat tärkeitä, eivät paikat. Hmm. Olen jonkin verran eri mieltä. Jotkut elämäni suunnan kannalta merkityksellisimmät kohtaamiset ovat tapahtuneeet ulkomailla ja ovat kutoutuneet mielessäni niin tiukasti yhteen tietyn paikan kanssa, että en jotenkin pysty enää erottamaan niitä toisistaan. Kauppakorkeakoulu oli mukava opiskelupaikka ja lukuunottamatta joskus minua vaivannutta epämääräistä levottomuutta viihdyin opiskelupaikassani. Ihanaa oli huomata, että siinäkin koulussa on yhtä monta näkemystä elämästä kuin oli opiskelijoitakin, eivätkä kaikki suinkaan olleet samaa harmaata massaa. En kirjoita nyt Japanin jaksostani, koska siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eikä minulla ole siihen tässä mahdollisuutta.

Noin 35-vuotiaana  olin tullut elämässäni taitekohtaan. Olin yrittänyt etsiä paikkaani maailmassa kaupallisella alalla. Olin saanut sen verran kokemusta, että tiesin miten ihana asia on varma toimeentulo. Olin jopa päässyt tekemään mielenkiintoisia ja haastavia työtehtäviä, mutta jokin tuntui silti puuttuvan. Päätin kokeilla siipiäni kokonaan toisella alalla: lähdin opiskelemaan leipuri-kondiittoriksi ja edelleen konditoriksi. Työn sisällöt tuntuivat kiintoisilta, mutta tajusin pian, että tehdastyö ei ollut minua varten, töitä oli liikaa tai työilmapiirissä toivomisen varaa. Koska minua oli pitkään kiinnostanut leivonnaisten valokuvaaminen kirjoittauduin opiskelijaksi Kymenlaakson opiston kansanopistoon valokuvauslinjalle. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen mielessäni alkoi hahmottua villi suunnnitelma vaihtaa jälleen alaa. Sillä tiellä olen edelleen. Viime syksynä saavutettu menestys aivan pienessä valokuvauskilpailussa tasoitti osaltaan tietäni alalle. Viestini lukijoilleni onkin: uskaltakaa tavoitella unelmianne. 

Olen miettinyt kuvan ja sanojen välistä suhdetta. Olin aina ajatellut olevani parempi ilmaisemaan itseäni kirjallisesti kuin kuvallisesti, mutta olen nyt muuttanut mieltäni. Valokuvaaminen tuntuu luontaiselta ilmaisutavalta minulle ja ihmettelen, miksi en aiemmin tajunnut sitä. Valinta kirjallisen ja kuvallisen ilmaisun välillä tuntuu nyt mahdottomalta. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ehkä sanoilla kertomisen voima onkin siis sanoissa itsessään, ei välttämättä siinä mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Alla on omasta mielestäni vaikuttavat esimerkit molemmista. Kummasta sinä pidät?    

Onni (Pohjavirta & Rosenlund) 




Ample Make This Bed (Emily Dickinson)


Ample make this bed.

Make this bed with awe;

In it wait till judgment break

Excellent and fair.


Be its mattress straight,

Be its pillow round;

Let no sunrise' yellow noise

Interrupt this ground.


-Emily Dickinson