Joitakin vuosia sitten tein päätöksen lukea kaikki siitä lähtien julkaistut Finlandia-palkitut kirjat. Ihan vain yleissivistyksen takia. Tähän asti olen lukenut kaikki kirjat melko nopeasti. Paitsi Oneironin. Tavoitteeni lähes tyssäsi tähän kirjaan. Minulla kuitenkin on periaatteena, etten jätä kirjaa kesken, oli se millainen tahansa. Joten taistelin Oneironinkin loppuun. Olen miettinyt paljon, miksi se ei ollut minun tyyliseni kirja, vaikka olen tähän mennessä useista Finlandia-palkituista kirjoista pitänyt. Tästäkin kirjasta löytyy paljon ylistäviä arvioita netistä. Sinänsä aiheen valinta on hyvä ja vähän käytetty kaunokirjallisuudessa. Kirja myös parani mielestäni loppua kohden. Ongelma on juonessa. Taidan olla perinteisen kerronnan ystävä tässä suhteessa. Minusta lukijan pitää pystyä jollain tasolla kiintymään päähenkilöön. Jos henkilö sitten esimerkiksi kuolee kirjan lopussa, niin vaikka se on surullista niin se ainakin koskettaa lukijaa useimmiten. Oneiron kertoo kuolemanjälkeisestä välitilasta ennen siirtymistä varsinaiseen tuonpuoleiseen. Sen päähenkilöt ovat kaikki kuolleet jo kirjan alussa. En nyt ota kantaa siihen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mutta kirjasta jää kokonaan puuttumaan mahdollisuus kiintyä päähenkilöihin siten, että heidän kohtalonsa todella koskettaisi. Lopussa kuvaillaan tietysti lopullista kuolemaa välitilan jälkeen, mutta silti. Joku sanoo nyt tietysti, että näen kirjan aika juonivetoisesti ja se on aivan totta. Tyylillisesti kirja on varmastikin yhtenäinen ja yltää muiden Finlandia-palkittujen kirjojen tasolle. Kirjan paras kohta oli mielestäni se, kun kuvaillaan anorektisen Slomithin lenkkireittiä New Yorkin läpi. Myös kibbutz-elämästä kertova kohta oli mielenkiintoinen ja valaiseva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti