torstai 1. kesäkuuta 2023

Proosakurssin satoa

Proosakurssi loppui ja siellä syntyi tällainen teksti. Mietin pitkään sen julkaisua, sillä vaihtoehtona oli myös tekstin jatkokehittely. Saattaa olla, että jatkoa seuraa vielä, mutta jätän tekstin nyt toistaiseksi. Kirjallisuuden laji on siis novelli. Opettajan arvion mukaan se on "uskottava kuvaus masentuneen ihmisen mielen maisemasta".

Uskollinen ystävä

Koira oli taas ikkunassa miehen tullessa töistä. Miestä rupesi järjettömästi hymyilyttämään kun hän näki tuon pienen karvaturrin kasvot verhojen välissä.

Päivä oli ollut tympeä, taas yksi tympeä päivä siinä tympeiden päivien ketjussa, joka oli jatkunut – niin – kuinka kauan se olikaan jatkunut? Kolme kuukautta? Viisi kuukautta? Miehestä tuntui, että hän oli menettänyt ajantajunsa samaan aikaan elämänsä menettämisen kanssa. 

Työ, joka oli ennen tuonut hänelle ammatillista tyydytystä, tuntui nykyään tervanjuonnilta. Mikään ei tuntunut tuovan enää nautintoa. Toisinaan hän heräsi aamulla tunteeseen, ettei olisi jaksanut millään nousta. Ikään kuin työn mielekkyys olisi hävinnyt samalla, kun hänen henkilökohtaiselta elämältään oli pudonnut pohja. Hyvää tarkoittavien kavereiden ”uutta matoa koukkuun vaan” piristysyritykset tuntuivat valuvan hukkaan hänen kohdallaan. Joskus hänestä tuntui, ettei maailmassa ollut enää ketään häntä varten. 

Hän oli mennyt naimisiin nuorena, siinä vilpittömässä uskossa, että hänen avioliittonsa kestäisi hänen päiviensä loppuun asti. Amalfin rannikolle suuntautuneen häämatkan jälkeen vaimo oli huomannut olevansa raskaana, ja heidän onnensa tuntui täydelliseltä ja rikkumattomalta. He olivat molemmat tienneet jo nuorena haluavansa useita lapsia.

Keskenmeno. Se oli palauttanut heidät reaalimaailmaan, jossa kaikki ei sujunutkaan niin kuin oli suunniteltu. Se oli ollut kova paikka vaimolle ja pitkään aikaan he eivät olleet yrittäneet uudestaan saada lapsia. Mutta he olivat nuoria ja keskenmenon aiheuttama pettymys oli jonkin päästä vaihtunut riemuun uuden raskauden myötä. Myös toinen lapsi oli ollut toivottu.  

Onni ei ollut kestänyt. Niin, kauanko siitä nyt olikaan. Suurin ponnistuksin hän onnistui palauttamaan mieleensä sen päivän edellisen vuoden maaliskuussa, kun hänen maailmansa oli romahtanut. Hänen vaimonsa halusi avioeron. Eikä siinä kaikki. Hänen vaimollaan oli toinen mies, joka oli vaimon mukaan hänen elämänsä mies. Mikäs minä sitten olen? hän muisti kysyneensä tuolloin. Vaimo sanoi olevansa pahoillaan, hän ei tarkoittanut loukata, mutta tunteet uutta miestä kohtaan olivat kuulemma niin paljon voimakkaammat ettei hän voinut jatkaa entistä elämäänsä. Ensin mies oli toivonut, että uusi ihastus olisi ohimenevää, että vaimo palaisi nöyrästi hänen luokseen kun ”kuherruskuukausi” loppuisi. Hän oli odottanut. Ja odottanut. Ja odottanut. Lopulta hän oli ymmärtänyt, että niin ei kävisi. Lopulta hän oli tajunnut myös, että syyllisten etsiminen oli turhaa, se ei muuttanut totuutta.      

Heillä oli kaksi lasta: 6-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö. Avioerossa oli sovittu, että vaimo saisi lähivanhemmuuden. Mies ei enää jaksanut välittää. Hän tiesi, että monet miehet elivät vain lapsiaan varten, parisuhde oli sivuseikka. Hän ei kuulunut niihin miehiin. Hän oli tuntenut vaimonsa 15-vuotiaasta asti, eikä ollut koskaan edes tapaillut muita tyttöjä. Kun avioero oli astunut voimaan, hän oli juuri täyttänyt 30. Mies oli kavereidensa painostuksesta alkanut tapailla muita naisia. Monia naisia. Fiksuja naisia. Viehättäviä naisia. Jopa kauniita naisia. Mutta aina suhde tuntui lopahtavan muutaman viikon tuttavuuden jälkeen.  Hän ei osannut sanoa miksi. Jotain puuttui, vaikka hän ei osannutkaan sanoittaa, mitä se jokin oli. Lopulta hän oli lakannut yrittämästä ja eristäytynyt kavereistaankin niin, että piti lopulta yhteyttä enää muutamaan lapsuudenystäväänsä.   

Mies näki edessään sarjan ilottomia päiviä, joista muodostui kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä. Hänen elämänsä jatkuisi muuttumattomana kuolemaan asti, siltä hänestä tuntui. Lapset olivat tietysti ilon aihe,  mutta mies näki heitä vain harvoin, koska he olivat muuttaneet toiselle paikkakunnalle. 

Siitä oli nyt vuosi. Tänä vuonna, kuten edellisenäkin, kevät oli tullut myöhään, lumisateita oli saatu aina huhtikuulle asti, aivan kuin säiden haltija olisi halunnut vain pahentaa hänen oloaan. Lopulta kuitenkin kevätaurinko oli alkanut pilkistää hänen verhojensa raosta kiusoittelevasti ja parantanut hiukan hänen oloaan. Hiukan. 

Synttärilahja. Niin hänen pikkusiskonsa oli sanonut, kun oli tuonut koiranpennun. Mies arveli, että lahjan oli tarkoitus olla sellainen, joka ei koskaan pystyisi loukkaamaan häntä. Hänen kolme vuotta nuorempi pikkusiskonsa oli nyt avioeron jälkeen hänen läheisin ihmisensä. Ja myös ainoa ihminen, joka onnistui silloin tällöin saamaan hänet hymyilemään, joskus jopa nauramaan. Siskon mielestä mies kärsi avioeronsa jäljiltä postraumaattisesta stressireaktiosta. Niin saattoi hyvinkin olla, mies ajatteli itsekseen, vaikka hän ei virallista diagnoosia ollutkaan saanut. Mitä se hyödytti? Hänen elämänsä oli pirstaleina, sitä eivät mitkään tabletit pystyneet korjaamaan.

Mies huokaisi. Koiran nimi oli Osku. Miehen mielestä nimi sopi koiralle. Se oli kultaisen noutajan pentu. Sisko kertoi halunneensa valita rodun, joka ei kärsisi jalostuksen tuomista terveysongelmista.    

Lunta oli tullut taas eilen. Oikein pyryttänyt, niin että pihapolku ja nurmikko olivat saaneet valkoisen peitteen. Mies ei pahemmin välittänyt pihatöistä. Hänen vaimonsa oli ammatiltaan puutarhuri, mutta mies ei omien sanojensa mukaan ”ymmärtänyt sellaisen päälle”. Hieno puutarha heillä kuitenkin oli ollut. Keskikokoisen suomalaisen kaupungin keskikokoisessa lähiössä sijaitsevassa keskikokoisessa omakotitalossaan. Heidän perheensä oli ollut varsinainen keskinkertaisuuden ruumiillistuma. 

Kuinka kauan avioliittojen sanottiinkaan nykyään kestävän? hän huomasi pohtivansa ja ajatteli kitkerästi, että todennäköisesti heillä oli ollut keskinkertaisen pituinen avioliittokin. Se tuntui banaalilta, hän ei halunnut ajatella sitä. 

Mies avasi yksiönsä oven. Hän oli tarkoituksella hankkinut eron jälkeen vain yksiön, vaikka hänellä olisi ollut varaa suurempaankin asuntoon. Hän ei halunnut kotiinsa ylimääräistä tilaa muistuttamaan siitä, mitä häneltä nyt puuttui. 

Hänen lapsillaan oli ollut tapana tulla häntä vastaan eteiseen, kun hän tuli töistä. Nyt vastassa oli uskollinen Osku. Hän ei enää muistanut, milloin hän oli alkanut jutella Oskulle. Hän tiesi, että jotkut hänen kavereistaan olisivat pitäneet häntä pähkähulluna, koska hän puhui nykyään eniten koiralleen. Kyllä koira on sentään ihmisen paras ystävä, hän ajatteli kapinallisesti. Sitä paitsi kukaan hänen ystävistään ei, ihme kyllä, ollut eronnut. He eivät voineet ymmärtää. 

Hän heilautti kättään ikkunaan päin ja avasi asuntonsa ulko-oven. Hän kuuli, kuinka Osku hyppäsi alas pöydältä ja ilmaantuikin hetkisen kuluttua eteiseen häntäänsä heiluttaen. 

-Hei kuoma! mies tervehti koiraa. -Oletkos rapsutuksia vailla? 

Hän riisui takkinsa ja kumartui taputtamaan Oskua, kuten hän teki joka päivä. Tämän seurauksena Osku kellahti aina selälleen hänen tullessaan, ja suostui nousemaan ylös maasta vasta, kun oli saanut tarpeelliseksi katsomansa määrän rapsutuksia. 

-Onko sulla nälkä, Osku?

Mies kysyi aina samat kysymykset Oskulta ja koira olikin oppinut, että tultuaan kotiin mies yleensä ruokki sen, minkä jälkeen oli lenkin aika. Talvella heillä oli tapana mennä kävelemään läheisen järven jäälle. Mies otti yleensä pallon mukaan ja he kumpikin nauttivat suuresti palloleikistä. Se olikin miehen päivän harvoja valopilkkuja. Sen jälkeen pitäisi mennä taas tylsään rivitaloyksiöön valmistamaan tylsää ruokaa ja katsomaan tylsiä tosi-tv-ohjelmia televisiosta koko pitkän illan ajan, kunnes hän raahautuisi masentuneena sänkyynsä, jossa Osku nukkuisi lattialla hänen sänkynsä vieressä, kuin vartioiden hänen untaan.   

Järven jäällä oli tänään paljon ihmisiä. Koska terminen kevät oli jo pitkällä, hän arveli, että ihmiset olivat innostuneet lähtemään järvelle ulkoilemaan, niin kauan kuin se oli vielä turvallista. Hän heitteli palloa laiskasti Oskulle ja tarkkaili muita lenkkeilijöitä. Noin 100 metrin päässä hänestä oli nuori äiti ilmeisesti pienen poikansa kanssa kävelyllä.       

Mies heitti pallon ja kehotti koiraa: 

-Hae pallo Osku!

Ensin näytti siltä, että Osku todella lähti hakemaan palloa. Mutta nainen pienen poikansa kanssa kiinnosti koiraa enemmän ja se lähtikin juoksemaan heidän peräänsä. 

-Osku, takaisin! mies karjui. Tule tänne! 

Pikkupoika oli huomannut Oskun ja huusi äidilleen: Katso äiti, hauva! Osku innostui yleisöstä entistä enemmän ja päästessään parivaljakon luo se nousi nuolemaan pojan kasvoja. Pikkupoika kellahti selälleen tönäisyn voimasta. Mies oli nyt päässyt pojan ja äidin luo ja rupesi punaisena ja hengästyneenä torumaan Oskua. Sitten hän kääntyi naisen puoleen ja sanoi anteeksipyydellen: 

-Se on vasta pentu, niin se ei aina vielä tottele. 

Mutta pikkupoika oli jo noussut pystyyn ja sanoi nauraen äidilleen: Mekin voitais ottaa tuollainen. Silloin nainen naurahti ja hänen naurussaan oli jotain mikä kiinnitti miehen huomion. Se aivan kuin helähti ja valaisi naisen kasvot. 

-Noh, minun täytyy nyt kääntyä takaisin, mies totesi järkevästi. 

-Käytkö usein täällä jäällä? nainen kysyi. Ja vaikka kysymys oli kuin repliikki huonosta iskuyrityksestä ravintolassa, nainen onnistui saamaan sen kuulostamaan täysin luonnolliselta. 

-Silloin tällöin, mies sanoi epämääräisesti.  

-Noh meidänkin täytyy nyt palata, nainen sanoi. Ehkä tapaamme täällä vielä jonain toisena päivänä? Ennen jäiden lähtöä? 

-Niin, ehkä, mies sanoi jälleen. 

-Hei sitten! Hän kääntyi vastakkaiseen suuntaan ja jollain järjettömällä tavalla hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi. 



keskiviikko 17. toukokuuta 2023

Digitaalinen lukupäiväkirja

Julkaisen vaihteeksi kuvia ilman tekstiä. Suunnittelen itselleni parhaillaan digitaalista lukupäiväkirjaa. Jossain vaiheessa, kun minulla on graafinen suunnittelu paremmin hanskassa, ajattelin tuoda tänne enemmän itse suunnittelemiani elementtejä, mutta nyt mennään aluksi digitaalisilla tarroilla, joita tilasin Etsystä. 




 



sunnuntai 7. toukokuuta 2023

Uusi suunta elämälle: sisällöntuottaja vai sittenkin indie-kirjailija?

Minua lähes hävettää tämä postaus, koska olen ollut niin passiivinen blogissa tämän vuoden ensimmäisen puoliskon. Uusi kirja-aiheinen blogi on edelleen kehitysvaiheessa, enkä kyllä ole ehtinyt juuri lukeakaan, joten ei minulla ole sinne materiaaliakaan vielä.

Viime vuonna osallistuin Helmet-haasteeseen ja sain kasaan puolet kirjoista, jota pidän edelleen hyvänä suorituksena. Tänä vuonna en ole ehtinyt lukea juuri lainkaan, joten voipi olla, etten osallistu tänä vuonna lukuhaasteisiin lainkaan. Tosin yksi tavoitteistani on lukea ainakin muutama kirja ranskaksi. Tähän tavoitteeseen sain runsaasti vinkkejä somesta. 

Kirjoittamisen opinnot ovat edenneet kevätlukukaudella hieman tahmeasti muiden kiireiden takia, mutta onnistuin saamaan aikaan yhden novellin, johon olen kyllä tyytyväinen. Olen tällä hetkellä kahden vailla, julkaisisinko sen sellaisenaan tai jatkokertomuksena blogissa vai kehittelisinkö tarinaa vielä eteenpäin. Myös kirjoittamisen aineopinnot ovat ruvenneet kiinnostamaan, mutta ei mennä asioiden edelle, eli perusopinnot pitää vielä suorittaa ennen kuin saa aineopintoihin kelpoisuuden.

Mitä sitten haluan lopulta tehdä työkseni tulevaisuudessa, sitä olen mietiskellyt paljon viime aikoina. Valokuvaus kiinnostaa, etenkin feature-journalismi, muttta alalle koulutetaan tällä hetkellä ilmeisesti liikaa ihmisiä ja muutenkin on tuntunut hankalalta saada jalkaa oven väliin. Taidevalokuvaus on kiinnostavaa, mutta sillä tuskin elää...

Syksyllä opiskelin täydennysopintoina graafista suunnittelua, ja esimerkiksi kuvittaminen olisi tosi kiinnostavaa, mutta tekoäly mietityttää.

Siksi olen joutunut miettimään vielä uusia valokuvauksen hyödyntämismahdollisuuksia ja tällä hetkellä kiinnosta eniten elävä kuva. Olen opiskellut viimeiset lähes 10 vuotta elämästäni. Toki olen työskennellyt samaan aikaan leipuri-kondiittorina ja kirjanpitäjänä, mutta vain osa-aikaisesti ja koulun loma-aikoina. Haluaisin siis mielelläni päästä jo tekemään töitä. Mutta... olen niin ihastunut nykyisiin opintoihini, että toisin taitaa käydä. 

Kun olin lapsi, siis joskus 1980-luvulla, ihailin Silkkitie-tv-sarjaa. Paitsi, että se innosti minut osaltaan aikanaan muuttamaan Itä-Aasiaan, olen viime aikoina tajunnut, että sarjasta on muodostunut minulle nykyään eräänlainen benchmark-juttu dokumentaarisessa tuotannossa.   

Pääsin Keudan Sun Media 9-projektiin opiskelemaan videotuotantoa, ja se on ollut juuri niin kiinnostavaa kuin ajattelinkin, Olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia ja olisi tosi mielenkiintoista vielä kokeilla tämä tie loppuun.     

Entä kesäsuunnitelmani tänä vuonna? Yleensä työpaikkoja joutuu hakemaan kissojen ja koirien kanssa, mutta tänä keväänä minut käytiin "hakemassa" töihin kotoa. En paljasta vielä mistä on kyse, koska työllistymisestä ei ole vielä varmuutta, mutta kiinnostavaa se tulee olemaan.   

Haluaisin toteuttaa myös erään valokuvausprojektin, jota olen suunnitellut jo jonkin aikaa, aiheena olisi noidat ja kuvauslokaatiokin olisi jo katsottuna valmiiksi. Eräänlainen Blair Witch Project siis, ha ha. Postailen tänne sitten, kun projektin toteutuminen on lähemäpänä. 

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Pääsiäisen askartelua

Pakko oli laittaa kuva tänne näistä lähtevistä kirjeistä, kun mun mielestä näistä tuli niin hienoja. Yksi näistä lähtee Suomeen, loput Italiaan, Saksaan, Ranskaan ja Singaporeen.



lauantai 11. maaliskuuta 2023

Maaliskuu bujossani

Blogi on viettänyt hiljaiselämää alkuvuodesta. Työelämä on vienyt mukanaan ja harrastukset ovat väistyneet. Tässä kuitenkin nyt lauantaisen bujoilusession tulos, jonka inspiraationa toimivat kauniissa kirjeessä tulleet tarrat:





Seuraavassa postauksessani Pantone-haasteen ensimmäinen maalaus. Stay tuned!


sunnuntai 5. helmikuuta 2023

Pen Pal Search

Minulla oli teini-ikäisenä ulkomaalaisia kirjekavereita. Muistan kuinka hauskaa oli huomata kirje postilaatikossa ja kiiruhtaa lukemaan se. 

Vanhanaikaiset kirjeet ovat tietysti kaikkien mielestä so last season, eihän kukaan kirjoita enää kirjeitä. Paitsi minä. Löysin youtubessa seuraamaltani sivulta pen pal searchin ja laitoin ilmoituksen sinne. Nyt minulla on jo kaksi kirjekaveria, toinen Saksasta ja toinen Singaporesta. Kirjekaveruuteen kuuluu kirjeiden kaunis ulkonäkö. Minulla on ollut jo kauan paljon bujo-harrastuksessa kertyneitä ylimääräisiä tarroja, ja nyt minulla on niille käyttötarkoitus!




Kaksi muuta kuvaa ovat helmikuun bujostani, jossa mennään tämä kuukausi erittäin minimalistisella set upilla. Meditaatio on palannut elämääni vuosien jälkeen ja vaikka trackerit eivät yleensä bujossa ole minun juttuni, niin toivon, että tästä tulee sellainen. Tarkoitus on siis värittää yksi säde aina, kun teen meditaation päivän aikana.  





keskiviikko 25. tammikuuta 2023

Keski-Euroopan seikkailu

Olen työskennellyt Saksassa vuoden 2023 ensimmäisen kuukauden, johon on mahtunut työnteon lisäksi suuria pettymyksiä, onnen kiljahduksia, ja myös sitä tasaista arkea, josta elämä kuitenkin loppujen lopuksi suurimmaksi osaksi koostuu.

Minulle oli jo kauan ennen kuin lennotkaan oli varattu selvää, että otan kameran mukaan reissuun. Olen majaillut nyt 4 viikkoa Essenissä, joka on suurin piirtein Helsingin kokoinen kaupunki, tosin en ollut aiemmin tällaisesta kaupungista kuullutkaan. Aloin heti aluksi kysellä paikallisilta, mitä nähtävää kaupungissa on ja mikä voisi olla kiinnostava kuvauskohde. Kävin Folkwangin mielenkiintoisessa ekspressionistien näyttelyssä viimeisenä mahdollisena päivänä ja kärsinkin hieman tungoksesta. Essenissä kannataa vierailla myös Villa Hügelissä, joka oli teollisuuspohatta Alfred Kruppn kotikartano. 

Aivan toisenlainen kokemus oli sen sijaan Zollvereinin hiilikaivosalue... mutta nyt menen asioiden edelle... 

Kohtasin nimittäin vastoinkäymisen lähes heti sen jälkeen kun olin saapunut Saksaan. Olin päättänyt jo ennen matkaa, että kävisin katsastamassa Kölnin tuomiokirkon, koska olen miettinyt aina Ultra Bran laulun "Minä suojelen sinua kaikelta" kuultuani miltä kirkko mahtaisi näyttää. Ja olihan se hieno. Kirkko tulee eteen hieman yllättäen rautatieasemalta ulos tultaessa. Lähellä on myös museo Ludwig, jossa oli parhaillaan esim. Pablo Picasson töitä. Mutta kun kaivoin kameran laukustani ikuistaakseni kirkon,  kohtasin valokuvaajan painajaisen: kamera ei näyttänyt mitään elonmerkkiä.  Ensin tulee tietysti mieleen, että olinko ladannut sitä ollenkaan. Parin päivän kuluessa tuli kuitenkin selväksi että kamera oli tullut tiensä päähän. Tämän vahvisti kameraliikkeen myyjä, joka arveli, että sen sisälle on päässyt vettä. (Tämä nyt ei minua yllättänyt, ensimmäisinä päivinä satoi lähes poikkeuksetta.) Kuitenkin tuomio tuntui musertavalta, vaikka kyseessä oli vanha, tosin tähän asti hyvin palvellut kamera. Pakko sanoa, että vuodatin pari katkeraa kyyneltä, olin nimittäin suunnitellut pitäväni elämäni toisen näyttelyn tämän reissun visuaalisesta annista. 

Noh, where there's will there's a way. Saksassa asuva tätini lainasi minulle ystävällisesti kameransa ja olin taas raiteillani. Kölnin jälkeen suuntasin tosiaan Zollvereiniin, jonne on erittäin helppo tulla Essenin keskustasta nettisivun sekavasta ja monitahoisesta ohjeesta huolimatta. Tämä oli todella kiinnostava paikka ja suosittelen sitä valokuvaajille ehdottomasti. Se on Unesco:n maailman perintöluettelossa kuten myös sitä seuraava kohteeni, eli Belgian Brügge. 

Brügge (Brugge, Bruges) oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä pelkästään valokuvaajan näkökulmasta, vaan myös esimerkiksi kulinaristin. Olin käynyt Brysselissä noin 20 vuotta sitten ja harmitellut aina, ettei tullut samalla käytyä tässä ihanassa kaupungissa, jonka voi monestakin syystä sanoa olevan aivan Euroopan sydämessä. Kaupungissa sijaitsee mm. kuuluisa College of Europe. 

Brüggeen on erittäin helppo tulla Saksasta, minä käytin Flixbussia ja junaa. Vielä paremmin selviää jos puhuu englannin lisäksi joko saksaa tai ranskaa, tai jopa molempia. Valitettavasti omalta kohdaltani on sanottava että kuuntelin ja puhuin iloisesti kaikkien kolmen sekoitusta, mikä tarkoittaa sitä, että en hallitse mitään niistä täydellisesti. 

Sitten siihen kulinarismiin. Minulla oli vain yksi kokonainen päivä aikaa Brüggessa ja halusin mahdollisimman monta autenttista belgialaista kokemusta.  Siksi tilasinkin Markt Platzin reunalla olevassa ravintolassa valkosipulisimpukoita. En ole ikinä kokenut ravintolassa niin vaikuttavaa kaikkien aistien elämystä, kun annos tuotiin pöytään. Ja valkosipulia oli todellakin paljon, which is fine with me. Jälkkäriksi vielä vohveli niin elämys oli täydellinen. Kävin myös olut- ja suklaamuseossa. Suklaan valmistusprosessi oli minulle tuttu entuudestaan, olenhan sentään kondiittori, mutta oli kiinnostavaa kuulla kaakaopavun ja suklaankin historiasta. Istuskelin jopa hetken terassilla, koska sää oli aurinkoinen, joskin ei kovin lämmin.  

Kaikkein eniten käytin kuitenkin aikaa vain kuljeskelemiseen ja valokuvaukseen. Tykkään arkkitehtuurin kuvaamisessa yksityiskohdista ja niitä oli tarjolla riittämiin Brüggessa. Ensi lauantaina suuntaan takaisin Suomeen, mutta tässä vielä pari kuvaa Brüggestä. Kriittinen valokuvaaja päässäni sanoisi, että pari niistä voisi näyttää paremmalta käsiteltynä, mutta en kerta kaikkiaan jaksa vaivautua nyt.