Helmet-loppukatsaus vuoteen 2022

Tässä vielä nopea katsaus viime vuoteen, joka alkaa tuntua jo hiukan kaukaiselta nyt kun uusi haaste on julkaistu. Äänikirjat merkitty rastilla.

                                               luettuja sivuja  alkuperämaa  kirj. sukupuoli   

Rottien pyhimys                    406                     Suomi               nainen                        

Katoava maa                          320                     Yhdysvallat      nainen

Seitsemän sisarta  X              677                     Pohjois-Irlanti  nainen                            

Loistava ystäväni                    362                    Italia                    ?

Normaaleja uihmisiä              264                    Irlanti                nainen                

Ikäisekseen hyvin säilynyt     176                    Suomi                useita

Balladi Petronellasta              216                    Suomi                mies

Ikipuut                 X                649                    Yhdysvallat       mies                         

Katrina                                   447                    Suomi                nainen            

Nalle Puh                                                         Iso-Britannia     mies

Meren rukous                        47                      Afg.-Yhd.           mies

Paimentyttö        X                363                    Suomi                 nainen                       

Alaskan taivaan alla       X    552                    Yhdysvallat        nainen                        

Koti Keniassa                        223                    Suomi                nainen

Kesäkirja                               154                    Suomi                nainen

Onnenkissa                           192                    Suomi                 nainen

Sinun, Margot          X          560                    Suomi                nainen                     

Yksisarvisen salaisuus           62                     Belgia                 mies                              

Suon villi laulu         X          448                    Yhdysvallat       nainen                      

Hertta                                     285                   Suomi                 nainen

                                               yht.   5997

Oikeastaan olen hämmästynyt, että äänikirjoja oli vain kuusi, koska koko ajan kuitenkin kuuntelin jotain kirjaa (minulla on tapana lukea montaa kirjaa yhtäaikaa). Mieskirjailijoita oli vain vähän, yritän korjata tämän puutteen ensi vuonna. Olisi myös mukavaa, tosin työlästä, lukea vain yksi kirja aina yhdestä maasta, mutta epäilen, että siinä on minulle liikaa haastetta vielä tässä vaiheessa. Mieltymykseni paksuihin kirjoihin, jotka sisältävät useita satoja sivuja näkyy haasteessa. Minusta on kiva "uppoutua" kirjan maailmaan, eikä ruveta jo puolessa välissä miettimään mitä pitää lukea seuraavaksi. Lukumotivaationi hieman lässähti loppua kohti, kun huomasin, etten tule ehtimään lukea kaikkia haasteen kohtia, mutta siihen auttanee uusi haaste. 

Paras viihdekirja:                                             Paimentyttö

Yllättäjä                                                           Paimentyttö

Haluan antaa vielä uuden mahdollisuuden:     Richard Powers

Koskettavimmat henkilöt:                                Alaskan taivaan alla

Paras dialogi:                                                    Normaaleja ihmisiä

Paras luonnonkuvaus:                                       Suon villi laulu                                             

Omaperäisin kieli:                                            Rottien pyhimys                                                                                            

Paras ihmissuhteen kuvaus:                             Loistava ystäväni

Paras köyhyyden kuvaus:                                 Katrina

Vuodenvaihteessa minulla oli edelleen kesken Jussi Konttisen äänikirja, joka kertoo hänen perheensä elämästä Siperiassa.               

 

Tehokas alku uuteen vuoteen

Joululoma jatkuu onneksi vielä, mutta tein set upin bujoon uudelle vuodelle ja tammikuulle. Tammikuun kansilehti on saanut vaikutteita Bloomanddot-youtube-kanavalta ja sisältösivut Journal away -kanavalta. Kuvausvalo ei ollut paras mahdollinen, siihen täytyy keksiä parempi ratkaisu.

Kirjoittamisen perusopintojen satoa, osa 3

Kolmantena tehtävänä kirjoitin kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat -kurssille tämän näytelmäkohtauksen tai pikemminkin kaksi.  

Koska kyseessä on fiktiivinen teksti, on paikallaan muistuttaa lukijoita, että myös tekstin hahmot ovat fiktiivisiä ja jos he muistuttavat jotain todellista henkilöä, on se pelkkää sattumaa. 

Julia

1.       Kohtaus: Julia ja Anneli tapaavat.

Astuessaan ovesta sisään Julia antoi katseensa kiertää odotushuonetta. Vastaanotossa työskentelevä nainen ei suonut ajatustakaan aulassa oleville ihmisille, jatkoi vain kiireisen näköisenä työtään.   

Julia

-Istuin yhdelle tuoleista. Mä tiesin, että herätin huomiota, koska olin laiha, mikä aina sai aikaan ristiriitaisia tunteita mussa. Tavallaan olin tyytyväinen, laiha olin halunnutkin olla. Mutta totuus oli selvinnyt mulle  jo vuosia sitten. En oikeasti näyttänyt hyvältä, niin kuin olin nuorempana luullut. Oli kuin mun päässä olisi ollut kaksi erilaista ääntä, jotka riitelivät jatkuvasti siitä, kumpi oli oikeassa.  

Julia katseli vaivihkaa toista asiakasta, poikaa, joka näytti naputtelevan juuri tekstiviestiä kännykällään. Farkkujen ja villapuseron lisäksi hänellä oli päässään pipo, jonka alta pilkisti kihara ruskea tukka. Julia arveli, että poika ei ollut edes huomannut häntä, mutta yhtäkkiä tämä nosti päätään ja hymyili Julialle. Julian poskille kohosi puna, kun hänen salainen tarkastelunsa oli näin paljastunut. Mutta poika ei näyttänyt olevan huomaavinaan ja jatkoi intensiivisesti puhelimensa tarkastelua. Julia käänsi päänsä pois.

Vihdoin, loputtomalta tuntuvan odotuksen jälkeen Julia näki oven avautuvan, ja noin 60-vuotiaan naisen astuvan käytävälle.

-Julia?

Julia nousi tuolilta. Hän tiesi, että olisi kohteliasta tervehtiä, mutta hän ei tehnyt niin. Loppujen lopuksi hänhän ei ollut halunnut tulla, hänet oli pakotettu.

Terapeutilla oli yllään aistikas helmenharmaa jakkupuku. Astuessaan vastaanottohuoneeseen Julia näki valkoiset valoverhot, joiden läpi näkyi jo syksyiseen asuun pukeutunut vaahtera, sekä valkoiset seinät ja matto, jossa oli itämainen kuosi. Terapeutti ojensi kätensä ja Julian oli pakko tarttua siihen, jotta ei olisi vaikuttanut avoimen vihamieliseltä. Nainen istuutui kirjoituspöydän taakse ja viittasi myös Juliaa istuutumaan punaiselle sohvalle.

-Minun nimeni on Anneli.

Julia pysyi vaiti.

Anneli

-Papereiden mukaan sinä olet käynyt jo kolmella eri terapeutilla ennen tätä. Olet kuitenkin vasta 18-vuotias.

Nainen oli hetken vaiti. Hän näytti siltä, että aikoi kysyä jotain, mutta kohottikin sitten vain katseensa Juliaan kysyvästi.

 Julia

 -Meidän perhe on asunut Saksassa, Lontoossa ja Yhdysvalloissa. Minulla oli eri terapeutti joka maassa. Sairastuin anoreksiaan 13-vuotiaana. 

Julia vaikeni, hänestä tuntui, että oli selittänyt tarpeeksi.

Anneli

-Ulkomailla asuminen on ollut varmasti mielenkiintoista. Tässä sanotaan myös, että olet kilpaillut taitoluistelussa kansainvälisellä tasolla.

Julia oli jälleen hetken vaiti, mutta päätti sitten puhua.

-Lopetin koulun yläasteen jälkeen, koska halusin keskittyä taitoluisteluun, mutta en ole pystynyt kilpailemaan selkävamman takia enää muutamaan vuoteen. 

Anneli näytti mietteliäältä. Sitten hän katsoi Juliaa, ja, kuten Juliasta näytti, punnitsi sanojaan tarkkaan.

-On hyvin tavallista, että huippu-urheilijalle tulee uran loppumisen jälkeen tyhjä olo. Onko sinulla taitoluistelun lisäksi muita kiinnostuksen kohteita?    

Julia

-Halusin opiskella rauhan ja konfliktin tutkimusta. Pääsinkin yhteen amerikkalaiseen yliopistoon, mutta jouduin keskeyttämään opinnot anoreksian takia.

Anneli

-Ja asuvatko vanhempasi tällä hetkellä Suomessa?

Julia

-Joo.

Anneli

-Onko sinulla ollut aiemmin itsetuhoisia ajatuksia?

Hiljaisuus.

-Tiedäthän, että jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia, joudumme harkitsemaan siirtämistäsi sairaalaan? 

-No sairaalaan en kyllä mene, ennemmin kuolen.

Terapeutti oli pitkään hiljaa. Lopulta hän puhui.

-Ehkä lopetamme tältä päivältä. Mutta haluaisin sinun miettivän asioita ja täyttämään nämä lomakkeet. Siihen kannattaa varata aikaa. Keskustelemme enemmän perjantaina. Ja haluaisin, että vanhempasi tulisivat silloin mukaan. Sopiiko se?

Julia nyökkäsi.

-Tapaamme siis uudestaan tällä viikolla. Seuraamme nyt tilannettasi tarkemmin jonkin aikaa. Vanhempasi ja ystäväsi ovat huolissaan sinusta. Tiedäthän sen?

Julia oli hiljaa pitkään, nousi sitten tuolilta ja sanoi tuskin kuuluvasti ”hei” ja astui ovesta ulos.

                                                                        ***                            

2.       Kohtaus: Julian vanhemmat tapaavat Annelin.

Julia ja hänen vanhempansa astuivat sairaalan odotusaulaan, jonka kioski oli avoinna tällä kertaa. 

Julian äiti

-Meillä on aika vasta puolen tunnin päästä. Menen ostamaan aamupalaa. Haluatteko jotain?

Hän katseli vuoroin Juliaa ja tämän isää.

Julian isä

-Taidan ottaa kupin kahvia.

Julia

-Mulla ei ole nälkä.

Äiti katseli Juliaa, vain hetken, kuin olisi toivonut tämän vielä muuttavan mieltään.

Äiti

-Okei. Sitten hän kääntyi ja käveli kioskin luokse.

Julia istuutui seinää kiertävälle penkille ja isä istahti hänen viereensä. Kumpikin pysyi vaiti. Julialla oli kädessään nippu lomakkeita, jotka Anneli oli antanut hänelle täytettäväksi.

Äiti tuli heidän luokseen ja laski kaksi kahvikuppia ja muovipakkauksessa olevan sämpylän pöydälle. Sitten hän istuutui Julian viereen.  

Loputtomalta tuntuvan odotuksen jälkeen ovi avautui ja Anneli viittasi heitä astumaan sisään.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

  

Kirjoittamisen perusopintojen satoa, osa 2

Tässä tulee toinen osatehtävä kirjoittamisen perusopintojen kurssille Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat. Korjasin tekstistä blogia varten joitain virheitä. Suurin ongelma tässä tekstissä on rajaus, mutta sitä en lähtenyt muuttamaan enää. Muuten olen tekstiin suhteellisen tyytyväinen ja se syntyi yllättävän vaivattomasti. 

Opiskeluessee

Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat

Yhteisöllisyys journalistisessa kirjoittamisessa vs. yhteisöllisyys kaunokirjallisen tekstin kirjoittamisessa

Kuluneen sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Itse olen pohtinut tätä lausahdusta paljonkin sen jälkeen, kun aloitin valokuvauksen opintoni. Minua kiinnostaa erityisesti kuvan ja tekstin suhde sekä vuoropuhelu. Esimerkiksi kuvajournalistin työ poikkeaa valokuvataiteilijan työstä merkittävästi; edellinen on tiiviisti sidoksissa kirjoittavan journalistin työhön, jälkimmäinen taas usein hyvinkin yksinäistä puuhaa.

Lukion äidinkielen tunnilla meitä aina varoitettiin valitsemasta liian abstraktia aineen aiheetta. Tällaisesta aiheesta kirjoitettaessa kirjoittaja kompastuu usein kliseisiin, kuluneisiin kielikuviin ja itsestäänselvyyksiin. Tässä kohtaa valokuvaaja tulee apuun. Joskus kuva voi ilmentää tekstiä paremmin aihetta, joka muuten pakenee määritelmiä. Tällainen aihe voisi olla vaikka ”suomalaisten onnellisuus”. Onni voi tässä tapauksessa olla esimerkiksi puhdas luonto, ja sitä ilmentävä kuva vaikka otos suomalaisesta metsästä. Kaikki suomalaiset allekirjoittanevat ajatuksen, että puhdas luonto ja siitä nauttiminen esimerkiksi lenkkeilyn muodossa vaikuttaa kansamme hyvinvointiin. Pohtimalla kuvan roolia voidaan journalistista tekstiä suunniteltaessa jo jutun ideointivaiheessa muodostaa käsitys siitä, miten kuva voi täydentää abstraktin aiheen tekstiä.

Valokuvaajan lisäksi journalistisessa yhteisössä graafisella suunnittelijalla on tärkeä rooli. Graafinen esitystapa voi täydentää tekstiä; esimerkiksi graafeilla voidaan leipätekstiä paremmin havainnollistaa prosenttilukuja. Näin ollen jo pelkästään jutun aihe voi ratkaista millaista yhteistyötä kirjoittava toimittaja tekee muiden kanssa.

Teoksessa Hyvä journalismi (Jaakkola 2013, 53) todetaan, että kukaan ei tee journalismia yksin. Tämä on minun mielestäni äärimmäisen hyvä asia. Olisi hirveää, jos joku yksi henkilö voisi päättää mitä päätyy kuluttajan luettavaksi. Mielestäni toimittajilla on muutenkin jo ihan tarpeeksi valtaa siihen, mitä ihmiset lukevat ja sosiaalinen media vain korostaa informaation epäluotettavuutta. Esimerkiksi joskus tuntuu, että somessa otetaan herkästi kantaa asioihin, joita ei edes tunneta, vain sen perusteelle mitä joku somevaikuttaja tai muu julkkis on asiasta sanonut. Kun nyt kerran olemme jo Facebookin ja Instagramin armoilla, niin on minusta ainoastaan hyvä asia, jos edes journalismissa jonkinlaista suodatinta käytetään, tai asiaan tuodaan eri näkökulmia. Tässä mielessä lehdistönvapaus on suhteellinen käsite.  

Jaakkola (2013, 60) toteaa myös, että yhtä toteutunutta juttua kohden toimittaja usein joutuu käymään läpi useita ideoita, jotka eivät päädy julkaistavaksi. Tämä on myös valokuvaajalle tuttu tilanne. Omassa valokuvauksessani olen huomannut, että usein joku hyvä idea ei toimikaan kuvana, tai että ottamistani kuvista ehkä yksi tuhannesta tai vieläkin harvempi päätyy esille. Journalistisessa kuvauksessa onnistumisprosentti täytyy toki olla suurempi, mutta ehkä juuri siksi kuvapankit ovat saavuttaneet viime aikoina suosiota; kuvaajan ei tarvitse yksin koko ajan keksiä hyviä ideoita.    

Täysin erilainen näkökulma saadaan kirjoittajan yhteisöihin, kun puhutaan kaunokirjallisen tekstin tuottamisesta. Aihe on minulle huomattavasti vieraampi. Entuudestaan toki tiedän, että kustannustoimittajalla on paljon valtaa siihen, mitä päätyy kustannettavaksi. Tässä yhteydessä mielenkiintoista onkin pohtia, kenen teoksesta lopulta on kyse, kirjailijan vai kustannustoimittajan? Kuinka paljon tekstiin saa vaikuttaa ulkopuolinen ihminen, jotta tekstin voidaan ajatella olevan kuitenkin kirjoittajan omaa?

Mieleen tulee takavuosien television menestyssarja Pieni talo preerialla. Sarjasta on jäänyt mieleeni jakso, jossa Laura Ingalls Wilder tarjoaa ensimmäistä kertaa kirjaansa kustannettavaksi. Toimittajalle kirja ei kuitenkaan kelpaa sellaisenaan. Laura on kirjoittanut kiinnostavasti omasta ja perheensä arjesta uudisraivaajana mutta toimittaja haluaisi hänen lisäävän kirjaansa yleisöä kosiskelevia elementtejä. Lopulta Laura kieltäytyy antamasta kirjaansa julkaistavaksi. Esimerkiksi romaanin kohdalla yhteisön rooli lopputuotteessa näyttäisi siis olevan joskus päinvastainen kuin journalismissa: Journalistinen teksti hyötyy lähes aina ulkopuolisesta kritiikistä, proosateksti ei aina. Syy on tietysti se, että proosatekstin lukija tietää tekstin olevan useimmiten fiktiota, jolloin lähtökohtaisesti tekstin informaatioarvo on vähäinen. Toki vastakkaisiakin esimerkkejä on: esimerkiksi Väinö Linna on todennut, että Tuntemattomasta sotilaasta tuli parempi kirja kustantajan muokkausehdotusten toteuttamisen jälkeen.        

Yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä käsittelee K. Blomberg 2013 artikkeli Yksinäisyys X yhteistyö (25–34). Hän toteaa muun muassa, että kirjoittajalla tulee olla luonnollinen suhde yksinäisyyteen. Blombergin mukaan kirjoittajan pitää esimerkiksi sietää sitä, että joskus saattaa mennä pitkiäkin aikoja, jolloin teksti ei ole hyvää. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirjoittaminen ammattina on toisaalta siunaus, toisaalta kirous. Onhan selvää, että mikäli kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja antaa itselleen luvan kirjoittaa välillä huonompaakin tekstiä, paine julkaisuun päätyvän tekstin tuottamiseen vähenee. Mutta: tämä ei liene toivottu tapa suhtautua työelämään. Voidaan vain kuvitella, millainen soppa syntyisi, jos vaikka sydänkirurgi olisi tyytyväinen välillä myös huonosti menneisiin leikkauksiin. Tässä suhteessa kirjoittaminen kuulostaa lempeältä ammatilta, ainakin siinä tapauksessa, jolloin kirjailija on jo saanut jalan kustantamon oven väliin.

Kaunokirjallisen tekstin kritiikkiin liittyen Blomberg (2013, 25) viittaa John Keatsin ajatuksiin, joiden mukaan on myös vaalittava teoksen keskeneräisyyttä. Tämä ei ainakaan itselleni kirjoittajana ole vaikeaa; pikemminkin on hankalaa laittaa piste sille mitä on kirjoittanut ja päästää irti tekstistä. Tässä piilee kuitenkin tekstin ylityöstämisen vaara. Blomberg (2013,26) mainitsee sanaparin ”riittävän hyvä”, jonka itsekin olen moneen kertaan valokuvaajana kuullut. Valitettavasti tuo sanapari on tullut minulle merkitsemään lohdutusta tilanteessa, jolloin ottamani kuva ei todellisuudessa ole kovin hyvä, mutta se riittää. En halua olla riittävä, vaan oikeasti hyvä!

Roolit ovat kuitenkin muuttumassa. Yhteisötaiteeseen rinnastettava yhteisökirjoittaminen on pikku hiljaa yleistymässä. Blomberg (2013, 28) mainitsee kaksikin esimerkkiä tästä: Alice Oswaldin ja Timo Harjun runoelmat. Näissä molemmissa tekstiin on saatu materiaalia yhteisöltä. Itselleni tulee mieleen toisenlainen esimerkki: Li Anderssonin ja Susanna Kosken yhdessä kirjoittama Punavihreä, sinivalkoinen - keskustelukirjeitä. Kirjassa on mielenkiintoisesti hyödynnetty vastakkainasettelua, joka on varmasti tuonut kirjalle enemmän lukijoita kuin jos kumpikin olisi kirjoittanut kirjansa yksin. Koronavirusaikana syntynyt Kjell Westön ja Juha Itkosen yhteiskirja 7+7 – levottoman ajan kirjeitä on toinen merkki kirjoittajan yhteisöjen hyödyntämisestä. Jos loikataan vielä huviksemme musiikin puolelle, niin nähdään, että muusikot kuten John Lennon ja Paul Mc Cartney harjoittivat jonkinlaista ”yhteisökirjoittamista” jo vuosikymmeniä sitten.    

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan kustannusala kehittyy tulevina vuosina. Korona-aika korosti mielestäni sekä yhteisöllisyyttä että individualismia ainutlaatuisella tavalla. Töiden tekeminen etänä yleistyi, jolloin työyhteisöt ”katosivat”. Toisaalta esimerkiksi perheet ovat viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin aiemmin, puhumattakaan siitä, että maailmanlaajuinen pandemia loi kaikille ihmisille tunteen, että olemme ”samassa veneessä”. Nämä seikat lienevät vaikuttaneet myös kirjoittajien yhteisöihin.      

Lähteet:

Blomberg, K. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34). 

Jaakkola, M. 2013. Hyvä journalismi. Käytännön opas kirjoittajille. Helsinki: Kansanvalistusseura. Luku "Työnjako perustuu yhteistyöhön", 53–64. 

  

Ikipuut

 

Tämän vuoden viimeiseksi haastekirjaksi jäänee minun osaltani Richard Powersin Ikipuut. Se on myös ylivoimaisesti haastavin tänä vuonna kuuntelemistani / lukemistani kirjoista. Toivottavasti kirjan fanit eivät nyt loukkaannu, mutta minun on pakko tunnustaa, että kuuntelukokemustani häiritsi se, että torkahtelin enemmän kuin kerran kuuntelun aikana. 

En oikeastaan tiedä mitä oikein odotin tältä kirjalta. Onhan sitä hypetetty paljon ja se sai myös Pulitzer-palkinnon, joten siltä on lupa odottaa merkittävää lukukokemusta. Teoksen kieli on tietenkin oivallista, siitä en löydä kerrassaan mitään moitittavaa. Henkilögalleria sen sijaan on minusta liian runsas. Ehkäpä tämä kirja olisi ollut parempi luettuna, jolloin voi aina palata edellisiin lukuihin, jos on tarvetta tarkistaa, kenestä nyt taas olikaan kulloinkin kyse.   

Vielä eilen mietin, että mitä ihmettä tästä kirjasta oikein kirjoitan blogiin. Mutta sitten sain somesta kimmokkeen, kun joku pohti, mikä oikeastaan on lukuromaani. Minusta koko termi on aika naurettava; mitä kirjoilla sitten tehdään ellei lueta?

Kirjastot.fi määrittelee lukuromaanin näin:   

1)     Lukuromaani-sana sopii parhaiten markkinointiin, eikä sitä ole tarvetta käyttää kirjallisuustieteellisesti

2)     ”Lukuromaani ei pohdi eikä pyri ongelmallisuuteeen, ei tutki elämän tarkoitusta eikä kykene tarjoamaan syvällisiä katsomuksia”

Pidän itse selkeäjuonisista kirjoista ja juuri tuo selkeän juonen puuttuminen aiheutti sen, että minun oli vaikea päästä Ikipuiden kanssa sinuiksi. Jotkut ihmiset ilmeisesti halveksivat tällaista, koska ajattelevat juonivetoisten kirjojen olevan viihteellisiä ja vähempiarvoisia. Itseäni tällainen mustavalkoisuus häiritsee, ihan kuin ei olisi mahdollista tehdä hyvää juonivetoista kirjaa, joka on myös syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan lukemiani kirjoja; että mihin kategoriaan ne oikeasti kuuluvat. Jos otetaan esimerkiksi Anna Karenina, jossa on selkeä juoni minusta, mutta silti myös syvällisiä ajatuksia. Onko se siis arvoton, selkeäjuoninen kirja? Jos joku nyt ajattelee, että en osaa arvostaa kirjoja, jotka eivät perustu juoneen, niin sekään ei pidä paikkaansa; pidin itse paljon esimerkiksi Normaaleja ihmisiä -kirjasta jossa ei ole kovin selkeää juonta, ainakaan siinä mielessä kuin vaikka dekkareissa on. Tulen siis siihen tulokseen, että tässäkin asiassa on enemmän harmaan sävyjä kuin pinnalta näyttää.   

Ehkä odotin Ikipuilta tieteellisempäää otetta, tosin mielestäni teoksen anti tässä suhteessa parani loppua kohti.  Loppua kohti pidensin myös kuuntelupätkiä, mikä auttoi hieman tekemään kuunteluhetkistä vähemmän puuduttavia, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, kukas tämä henkilö olikaan.

Jotkut kohdat kirjasta jäivät mieleen erityisesti. Esimerkiksi mielenosoituskohtaus ja lopun vuorokausivertaus olivat kiinnostavia. Tiivistäen jälkimmäisessä siis verrattiin ihmisen maapallolle ilmestymistä vuorokauden kulkuun: huikeaa, että ihminen on viettänyt maapallolla vuorokaudesta vain 4 viimeistä sekuntia.

Mihin tässä nyt sitten pitäisi ryhtyä puiden suojelemiseksi, se minulle jäi epäselväksi. Myös oma perheeni omistaa metsää Itä-Suomessa, ja olisin ollut aidosti kiinnostunut siitä, mitä voimme omalta osaltamme tehdä, jotta tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia metsistä. Ehkä tämän kirjan paras anti on se, että se herätti kiinnostuksen asiaan; haluan lukea tästä lisää. Minulla on TBR-listallani kaksi kirjaa, jotka kelpaavat tähän tarkoitukseen: Metsä meidän jälkeemme sekä Metsän salainen elämä. Tosin nyt tekee mieli lukea seuraavaksi jotain ihan muuta. Ikipuut saa kolme tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluan tietää lisää.    

Vuoden 2023 bujo set up ja suunnittelua

Olen jälleen miettinyt, mihin suuntaan veisin bujoani ensi vuonna. Vaikka rakastan selailla Youtubesta muiden upeita bujo-aukeamia, olen todennut, että aikani ei riitä kovin monimutkaisten juttujen tekemiseen, joten olen päättänyt panostaa ensi vuonna kansisivuihin ja jättää muut sivut samankaltaisiksi, jopa samoiksi joka kuukausi. Perustan uuden instagram-tilin bujoilulle, koska en halua sotkea bujoilua nykyiseen valokuvatiliini. 

Vuoden 2023 bujossani seuraan:

-kirje itselleni (avaan sen vuoden päästä)

-keskeneräiset projektit

-someday maybe (tähän kirjaan unelmiani, jotka eivät ole toteumassa ihan lähitulevaisuudessa, mutta ovat silti tärkeitä)

- future log

-tavoitteet vuodelle 2023

-grid spacing ja swatches

-level 10 life (hauska haaste, jonka löysin netistä)

-siivoustracker

Lisäksi seuraan joitain henkilökohtaisia asioita, joita en kirjaa tähän.

Kuukausittain teen:

-kansilehden (tänä vuonna  teemana akvarellit)

-viikottaiset sivut päivittäisten sijasta

-tavoitteeet ja reflection

-meal planner, jossa keskityn ensi vuonna terveellisyyteen

 

Kirjoituskurssin satoa

Lupasin aiemmin, että julkaisen tänä syksynä maistiaisia kirjoituksen perusopintojen tehtävistä. Tässä tulee niistä ensimmäinen, jonka tekstilaji on lehtijuttu ja haastateltava tätini.

Kuvataideharrastus voi tehdä elämästä mielekästä myös sairauden varjossa

Erja Tikka on harrastanut maalausta pienestä pitäen, mutta vasta pari viime vuotta vakavasti.

 

 

Hanna-Leena Tikka

Kerrostalokaksio Mäntsälässä. Tajuntaan iskee akryylimaalauksien määrä. Niitä on lattialla, pöytien ja sohvien päällä, seinää vasten… kymmeniä. Maalauksia olisi kuulemma paljon enemmän, jos taiteilija  pystyisi maalaamaan koko ajan. Hänellä on kuitenkin selkäsairaus, joka rajoittaa harrastusta. Syksyinen aurinko luo teoksille valoja ja varjoja. Eläinrakkaalla asukkaalla on kissakin, mutta se ei pidä vieraista, vaan on paennut sängyn alle.

-Minä maalaan tauluja, ja kissa katsoo vierestä, Erja Tikka kertoo.

Hän puhuu lämpimästi kuvaamataidon opettajastaan alakoulussa.

-Olen pienestä pitäen piirrellyt. Lempiaineeni koulussa oli kuvaamataito. Otin kerran alakoulussa osaa piirustuskilpailuun, jossa aihe oli vapaa. Piirsin Peppi Pitkätossun ja sain palkinnoksi kultaisen lusikan.  

Opettajalla oli suuri vaikutus Tikan harrastukseen. Hän oli ”hidas maalaaja”. Kun luokalle annettiin aihe, josta piti saada jotain paperille jotain, hän saattoi miettiä puoli tuntia, miten voisi sen toteuttaa. Kuvaamataidon tunnit kestivät kaksi tuntia, eikä se ollut hänelle tarpeeksi. Kaikki muut saivat piirustuksensa valmiiksi, mutta Tikan työt siirtyivät viikon päästä seuraavalle tunnille, jolloin hän oli taas myöhässä aloittaessani seuraavaa työtä.

-Pelkäsin, että opettaja sakottaisi minua hitaudestani, mutta hän ei koskaan sanonut siitä sanaakaan, saati antanut ala-arvoista numeroa. Minulta jäi vuoden mittaan useita piirustuksia väliin, mutta opettaja ilmeisesti ymmärsi ja hyväksyi toimintatapani.  

ErjaTikka alkoi maalaamaan vakavasti noin kaksi, kolme vuotta sitten 61-vuotiaana, kun hän löysi internetistä valutusmaalaustekniikan. Sitä ennen hän piirsi lähinnä realistisia kuvia noin 10 vuotta.  Kuvataide tuntui jo teini-iässä omalta, joten muut harrastukset, kuten kitaransoitto, jazz-tanssi ja kaunoluistelu jäivät pois.

Kysymykseen lempitaiteilijasta tai taidesuuntauksesta Erja Tikka vastaa:

-Helppo kysymys: Picasso ja kubismi. Lisäksi pidän abstraktista taiteesta, jonka tunnen eniten omakseni. Lempiteos on myös Picasson: Guernica. Tällä hetkellä teen pääosin valutusmenetelmällä (liquid art) teoksia, joihin yhdistän usein jonkin realistisen elementin.

Silloin tällöin hän tekee myös esittäviä kuvia, joiden suurimmaksi inspiraation lähteeksi Tikka mainitsee luonnon. Tikka kertoo, ettei halua ”jäädä jumiin” tiettyyn tyyliin. 

 Mistä hän vielä haaveilee?

-Haaveenani on, että minusta tulisi yhä parempi maalaaja. Tässä lajissa ei voi koskaan olla valmis, mutta voi pyrkiä paremmaksi. Ehkä jujuna onkin se, kun huomaa edistyneensä ja saa mielihyvän ja tyydytyksen tunteen. Siinä on ainekset, miksi valitsemaani taiteenlajiin voi jäädä koukkuun. Salaisesti haaveilen myös taulujen myymisestä.  

Ensimmäinen katsaus ensi vuoteen.

Bujoni on jäänyt vähälle huomiolle viime aikoina, koska olen piirrellyt koulujuttuja ja aika ja energia ei ole riittänyt enää koulun ulkopuolisiin taideprojekteihin. Tänään tein kuitenkin kansilehden vuodelle 2023 ja muutenkin set-up ensi vuodelle alkaa muotoutua. Tyylini säilyy aika minimalistisena edelleen; vaikka minusta on hauskaa katsella muiden eri tyylisiä bujoja niin tämä tyyli vain toimii minulla niin hyvin etten näe syytä vaihtaa. Jotain uutta tulette näkemään ensi vuonna. Videokuvaustaitoni eivät riitä youtube- videoiden tekemiseen, mutta ajattelin, että varsinkin sitten kun kirjablogini starttaa, niin haluan tarjota nykyisen blogini lukijoille jotain uutta. Joten aion laittaa pieniä videopätkiä bujostani kuitenkin tänne ja ehkä  kehityn samalla videokuvaajana.

Sunnuntaipäivän doodlailua

Vaikka doodlailulla yleensä tarkoitetaankin rentoa ja hauskaa piirtelemistä, niin tänään oli piirtelyllä tarkoituskin: graafisen suunnittelun kuvittamisen kurssille piti piirtää viidakko. Tänään minulla oli hieman epäonnea musteen kanssa; jouduin lisäämään ylimääräisen elementin kuvaan, koska sotkin hieman musteen kanssa. Tässä kuitenkin lopputuote:

Lisäksi päivitin tänään bujoa, jossa olen vähän jäljessä, sain kuitenkin marraskuun etusivun tehtyä. Ja joo, tiedän että tuossa on nyt hassusti otsikko enkuksi ja päivien lyhenteet suomeksi, mutta en anna sen häiritä. 

Onnenkissa

Pari vuotta sitten olin kirjoituskurssilla, jossa meillä oli vierailevana kirjailijana Aino Vähäpesola. En silloin ehtinyt lukea hänen kirjaansa Onnenkissa, mutta tartuin siihen nyt kiinnostuneena sijoittaakseni sen Helmet-haasteesseen. Lisäksi Edith Södergran, joka on yksi Pesolan kirjan aiheista, kiehtoo minua henkilönä.

En tiedä miksi lukeminen tökki tällä kertaa hieman: Onnenkissa on hyvin ja persoonallisella tavalla kirjoitettu. Ehkä en ollut varsinaisesti kirjan kohderyhmää; tämä olisi iskenyt paremmin 20 vuotta sitten. Siitä huolimatta löysin kirjasta lukuisia mielenkiintoisia keskustelun avauksia, erityisesti feminismistä. Myös tästä kirjasta voi sanoa, että se parani loppua kohden.  

Mutta ensin pari sanaa autofiktiosta: en ole oikeastaan aikaisemmin tutustunut tähän kirjoittamisen lajiin, ja nytkin fiilikseni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta autofiktiivinen kirjoittaminen tekee kirjan kertojanäänestä omakohtaisen ja omaäänisen ja se tulee lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi kirjoitettaessa yksikön kolmannessa persoonassa. Toisaalta taas tunnen itseni tirkistelijäksi, aivan kuin olisin näkymättömänä kertojan kanssa samassa tilassa. 

Jäin miettimään kirjan alkua, jossa käsitellään gradun palautetilaisuutta. En oikein ymmärrä, miksi kertoja loukkaantuu siitä, että joku toinen opiskelija arvelee gradun aiheen olevan kirjoittajalle henkilökohtainen. Sehän on pelkkä toteamus. Mietin myös, olinko minä muka 20-kymppisenä noin, hmm, sanoisinko itsetietoinen (yritän välttää sanaa ylimielinen). Tietyssä määrin se kuuluu mielestäni nuoruuteen, mutta tässä kirjassa tuota besserwisserismiä oli ehkä vähän liikaa, vaikka se muistuttaakin hieman itseäni 20 vuotta sitten. 

Mutta: kirjalla on monia ansioita, eikä vähäisin niistä ole se, että se herättää ajatuksia. Kuten sanottu, kaikkein eniten kiinnostuin kirjoittajan feministisistä ajatuksista. Aatetta on käsitelty useissa aikaisemmissa blogiteksteissäni. Yksi lempisanonnoistani on W. H. Audenin: If equal affection can not be, let the more loving one be me. Sanonta kääntyy hieman kankeasti suomeksi, muta Audenin ajatuksenahan on, että parisuhteen osapuolista on parempi olla se, joka välittää enemmän. Jos ajatellaan, että vaikkapa nainen on se, joka välittää enemmän, niin Vähäpesolan mukaan tällainen nainen ei voi olla feministi, koska feministit pyrkivät saamaan naisille enemmän valtaa, ja parisuhteessa se joka välittää vähemmän on yleensä vallankahvassa. Miten kiinnostava ajatus! Toki täydellisessä maailmassa itsekin preferoisin tasa-arvoista suhdetta, mutta todellisuus on useimmiten erilainen kuin ihannetilanne.   

Olin itse 20-vuotiaana ahkera vaatteiden shoppailija ja varsinkin kenkiä tuli ostettua ihan liikaa. Käsittääksseni Vähäpesola on sitä mieltä, että shoppailuun verrattuna muut harrastukset ovat feministisempiä. Itse asiassa olen tästä hänen kanssaan samaa mieltä. Harvemmin miehet ostelevat vaatteita miellyttääkseen naisia (en tarkoita nyt pariskuntia). No, onneksi (ilmastonkin kannalta) ostan nykyisin huomattavasti vähemmän vaatteita. Jäin kuitenkin miettimään, eikö nainen, joka tykkää shoppailusta siis voi olla feministi. Toki on muistettava, että feminismissä, kuten muissakin aaatteissa on paljon eri suuntauksia. 

Haluaisin antaa kirjalle 3,5 tähteä, mutta koska annan vain kokonaisia lukuja kirjoille, niin tein tällä kertaa mielessäni hieman tavallista tarkemman vertailun. Kesti aika kauan ennen kuin pääsin tarinan imuun, ja kuten edellä on todettu en ehkä kuulu aivan kohderyhmään. Nelosta puoltaa kuitenkin se, että teoksen kieli on omaperäistä ja vaikkakin koin sen ajoittain ärsyttäväksi, se avasi uusia näköaloja edellä käsiteltyyn feminismiin. Joten menköön kiikun kaakun nelosella (huomaan, että olin aiemmin vaateliaampi lukijana). Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa minut hyvälle mielelle.         

Seuraavaksi blogissani tulossa: Ikipuut ja Purjehdukseni Daphnella. 

        

Kuu

Katselen parvekkeeltani lokakuun kuuta

pilvet purjehtivat sen ohi, peittäen kuun välillä kokonaan

minulla on kamera kädessäni ja tähyilen toiveikkaana sopivaa hetkeä ja pilvien sommitelmaa

Marbellan kuu

niin erilainen

niin samanlainen

ajoimme moottoritietä 

palmut talojen pihoilla

Ajattelen Tracy Chapmanin biisiä Fast Car. 

"You got a fast car

Is it fast enough so

we can fly away? 

We gotta make a decision

Leave tonight or live and

die this way" 

Otan kamerani, astun sisään ja suljen oven. 

Helmet-haaste, 3/4 vuosikatsaus

Olen joutunut tunnustamaan, että aikani ei ole riittänyt tänä vuonna Helmet-haasteen toteuttamiseen kokonaisuudessaan. Alkuvuodesta olin Espanjassa ja kuten minulle usein käy matkoilla, muut elämykset ajoivat ohi kirjojen lukemisesta. Matkoilla parhaiten uppoavat täsmähankintoina ostetut tai lainatut matkoista kertovat kirjat, mielellään sellaiset, jotka sijoittuvat juuri siihen paikkaan missä kullonkin olen. 

Kesä oli hyvää aikaa lukuhaasteessa ja sain luettua paljon mielenkiintoisia kirjoja. Mutta sitten tuli syksy, joka toi mukanaan uusia haasteita ja vaikka tekemäni lista To Be Read-kirjoista yleensä pitenee minulla ainakin yhdellä kirjalla viikossa, ja nytkin niin kävi, en ole onnistunut purkamaan listaa toisesta päästä eli siirtämään TBR-kirjoja luettujen kirjojen listalle. 

Mitä sitten olen tehnyt? Olen ripustanut ja osallistunut taidenäyttelyyn. Mutta ennen kaikkea olen opiskellut, opiskellut ja opiskellut. Kirjoittamista, graafista suunnittelua ja kalligrafiaa. Näistä jokaisesta tulen tekemään postauksen blogiin myöhemmin jonkin koulutehtävän muodossa, kunhan olen päässyt opinnoissa vähän pidemmälle. 

Loppusyksystä graafisessa suunnittelussa keskitymme kuvittamiseen ja web-suunnitteluun. Mielenkiintoisia asioita tulossa! Tilasin juuri myös Pantone-korttipohjia osallistuakseni Pantone-haasteeseen, siitä lisää myöhemmin. 

Vaikka en ole lukenut juuri mitään viikkoihin, ajattelin kuitenkin tehdä eräänlaisen 3/4 vuosikatsauksen haasteeseen pienen tilaston muodossa, koska minusta on mielenkiintoista tietää painottuuko lukemiseni jollain tavalla. Genrevertailua en tee tässä, koska on välillä vaikeaa ainakin itselleni miettiä mihin kirjallisuuden lajiin joku kirja kuuluu. Mutta tässä:

Tähdet:

5 tähden kirjat:

28 %

4 tähden kirjat:

28 %

3 tähden kirjat:

17 %

Kaikille kirjoille en antanut tähtiä, koska koin vertailun muihin kirjoihin hyödyttömäksi. Tästä esimerkkinä Yksisarvisen salaisuus, joka on siis Tintti-sarjakuvakirja. 

Kirjailijan sukupuoli:

Miesten kirjoittamat kirjat:

17 %

Naisten kirjoittamat kirjat:

83 % 

Tämä tulos oli hieman yllättävä. En ajatellut, että ero olisi näin selvä. Esimerkiksi runokirjaa en ottanut mukaan tilastoon, koska siinä oli runoja useilta eri kirjailijoilta. Ehkä yritän loppuvuodesta kääntää tilastoa enemmän toiseen suuntaan. 

Äänikirjat / luetut kirjat:

28 % / 72 %

Kieli: 

Tähän mennessä olen lukenut vain yhden kirjan englanniksi, joka muodostaa 6 % kokonaissaldosta. 

Luetut sivut: 

Tästä en ole tehnyt tilastoa kokonaismäärästä, sen paremmin kuin keskiarvostakaan, mutta ehkä innostun vielä vuoden lopussa tekemään. Toisaalta koska mukana on esimerkiksi kirja, jossa on lähes pelkkiä kuvia, ei keskiarvon laskeminen tunnu mielekkäältä. Luulen, että mediaani asettuu jonnekin 400 sivun tienoille, joten ainakin siinä mielessä olen ollut ahkera :)

Kirjailijan kansalaisuus: 

suomi: 45 %

muut: 55 %

Valitsen vielä vuoden lopussa 5 kirjaa, joita eniten suosittelen. Yhtään varsinaisesti huonoa kirjaa en mielestäni ole lukenut. 

 

  

    

Color Diary, Part 3

“I'm so glad I live in a world where there are Octobers.”

― L. M. Montgomery, Anne of Green Gables

Parhaat kuvat tulevat yleensä silloin, kun niitä vähiten odottaa. Otin yhtenä päivänä kameran mukaani lenkille kuvatakseni ruskaa. En kuitenkaan löytänyt mielestäni tarpeeksi mielenkiintoista kohdetta ja kuva jäi ottamatta.

Eilen tullessani tanssitunnilta näin melko matalalla taivaalla möllöttävän täysikuun, jonka edessä purjehti pilviä. Yritin ensin räpsiä kännykällä kuvia siitä, huonolla menestyksellä. Kotiin tultuani olin jo oikeastaan luovuttanut, mutta menin kuitenkin parvekkeelleni katsomaan, josko kuu näkyisi sinne. Ja näkyihän se. Muutamien teknisten kokeilujen jälkeen sain aikaiseksi silmääni miellyttävän kuvan, ja jaan sen nyt tänne. (Klikkaamalla saat värit paremmin näkyviin.) Erityisen tyytyväinen olen sommitelmaan, missä ruskan värittämiä puita tasapainottaa pilvi kuun yläpuolella. 

Lukemisen nopeudesta

Aina silloin tällöin nousee keskusteluun kysymys äänikirjojen lukunopeudesta, tai lukunopeudesta ylipäätään. Tässä muutamia ajatuksia asiasta. Ja sanon heti aluksi, että tässä kirjoituksessa en käsittele varsinaisesti ns. nopeita lukijoita, jotka käsittääkseni pystyvät näkemään esim. kirjasta vaikkapa sivun kerrallaan. 

Tämä on ensimmäinen vuosi kun olen kuunnellut enemmän kirjoja kuin lukenut, mutta lukunopeuskeskustelujen velloessa ihmettelen aina, olenko ainoa, jonka mielestä kirjan kuunteleminen tai lukeminen ei ole nopeuskilpailu. Ja ei, en ole erityisen hidastempoinen ihminen, jos jotkut sitä miettivät, pikemminkin päin vastoin. Minusta on kiva osallistua lukuhaasteisiin ja arvostan myös muita ihmisiä, jotka tekevät niin. Mutta jos tavoitteena on lukea 50 kirjaa vuodessa, niin minusta on hienoa, jos tavoite täyttyy vaikka ennen joulua, eikä arvostustani ketään lukijaa kohtaan lisäänny siitä, jos on käyttänyt projektiin vain puolet ajasta. Ymmärrän toki, että monet ihmiset lukevat ammattinsa puolesta paljon kirjoja. Tällaisia ammatteja varmastikin ovat esimerkiksi kustannustoimittajan, kirjastonhoitajan tai äidinkielenopettajan ammatit.

Itse olen kuunnellut täysin onnellisena äänikirjoja alkuperäisellä lukunopeudella. En tietenkään vastusta, jos joku todella kokee sen liian hitaaksi. Mutta henkilönä joka aina kouluaikaan saanut itse kritiikkiä liian nopeasta puhetahdista, olen oppinut arvostamaan selkeää puhetyyliä. Liian nopea puhetyyli tekee mielestäni kaoottisen vaikutelman ja ymmärrän miksi poliitikot käyttävät konsulttiapua julkisen imagonsa luomisessa. Harrastin itse vuosia runonlausuntaa ja enkä vieläkään ole tarpeeksi hidas runon lausuja.  

Minusta kirjassa kiinnostaa ensisijaisesti sisältö. Jään usein pohtimaan kirjan sanomaa, kieltä tai jopa yksittäisiä sanoja. Tällainen lukutapa ei tietenkään ole nopein mahdollinen. Olen myös huomaanut, että kun otin tavaksi kirjoittaa lukemistani kirjoista blogiini, olen ruvennut kiinnittämään erilaisiin asioihiin kirjassa huomiota kuin aikaisemmin.     

Kaikki kirjat eivät muistijälkeä, lukipa niitä sitten hitaasti tai nopeasti, se on selvää. Lukijoina meissä on paljon yksilöllisiä eroja. Olen itse huomannut, että tykkään kuunnella viihteellisempiä kirjoja ja lukea puolestaan vähän ns. haastavampia kirjoja, joissa on esimerkiksi paljon filosofista pohdintaa. Tärkeää on lukea / kuunnella jotain: laulujen sanoja, näytelmiä, runoja, tietokirjoja tai perusproosaa. Ja miettiä lukemaansa / kuulemaansa. Muussa tapauksessa kirjan anti jää minusta jotenkin vaillinaiseksi.      

Syksyn opinnot

Nyt on syksy edennyt sen verran, että on aika kirjoittaa uusista opinnoista. Aloitin nimittäin graafisen suunnittelun täydennysopinnot valokuvauksen opinahjossani. Ja pidän erittäin paljon! Vaikka on mennyt vasta reilu kuukausi, niin olen jo todella innostunut tästä uudesta aluevaltauksesta. Eniten odotan www-sivujen suunnittelua, jonka saloihin tutustumme syysloman jälkeen. Jos olet kiinnostunut viestinnän visuaalisesta puolesta, suosittelen lämpimästi näitä opintoja. Alla Japani-henkinen kuosi, jonka suunnittelin koulutehtävää varten.

Sinun, Margot

Kuuntelin juuri loppuun Meri Valkaman kirjan Sinun, Margot, joka on ollut otsikoissa Parnasson kirjasta tekemän arvion takia. En kuitenkaan ota kantaa nyt siihen, vaan keskityn omiin havaintoihini. Tuttuun tapaan olen kirjannut juonen sijasta ylös teoksen herättämiä ajatuksia. Äänikirjassa oli lukijana Krista Kosonen, joka suoriutuu urakasta mainiosti. 

Pidän kirjoista. joissa on kuvattu miljöötä tarkasti ja Sinun, Margot on juuri sellainen. Oikeastaan voisi sanoa, että Berliini on yksi kirjan päähenkilöistä. 

Jos edellisessä lukemassani kirjassa aatteellisuus loisti poissaolollaan, niin Valkaman kirjassa sitä on riittämiin. Enni Mustosen Paimentyttö-kirjan kohdalla totesin, että aatteellisuuden puute ei ole välttämättä huono asia. Olen edelleen samaa mieltä. Jos kirjassa kuitenkin on aatteellisuutta, niin minusta on hyvä kuvata useita erilaisia ajatusmaailmoja, kuten esimerkiksi Missä kuljimme kerran -kirjassa Kjell Westö on mielestäni ansiokkaasti tehnyt. 

Joskus ihmiset sanovat, etteivät voineet lukea jotain kirjaa, koska eivät pitäneet sen henkilöistä. Minun tekisi kovasti mieli pitää Rosasta, koska hän tavallaan on se, joka kirjassa eniten kärsii. Hän on myös ainoa kirjan henkilöistä, joka kritisoi DDR:n yhteiskuntajärjestystä. Mieleeni jäi kohtaus, jossa hän ostaa lapselleen länsimaisen barbinuken, jota ihmiset Itä-Saksassa kauhistelevat. Tämä tuntuu minusta aivan naurettavalta. Mutta: Rosasta on tehty niin rasittava (en keksi muuta sanaa) ihminen, että hänestä on vaikea pitää. Hänen miehensä Markus puolestaan ei pysty kohtaamaan hankalaa perhetilannettaan. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että hän ei oikein pysty kohtaamaan myöskään DDR:n luhistumista. On vaikea sanoa, onko tällainen eskapismin kuvaus molemmissa asioissa ollut kirjassa tarkoituksellista. En oikein osaa samastua Markukseenkaan, en myöskään hänen rakastajattareensa Louiseen, joka jää kirjassa etäiseksi. Jäljelle jää Vilja, joka onkin ehkä helpoimmin ymmärrettävä kirjan hahmoista. 

Kaiken kaikkiaan hieno kuunteluelämys, jota voi aidosti suositella. Olin kahden vaiheilla, mihin haasteen kohtaan kirjan sijoitan: kohta 15 olisi sopinut, koska haluan oikesti tietää DDR:stä lisää. Olen kuitenkin kuuntelemassa siihen kohtaan toista kirjaa, joten sijoitan Sinun, Margot -kirjan kohtaan 40: kirja kertoo maasta jota ei enää ole. Neljä tähteä. Toivottavasti oma arvioni Sinun Margot -kirjasta tekee sille oikeutta.         

Viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet melko pitkiä (minusta 400 sivua on jo pitkä kirja) ja ehkä siksikin lukuhaasteeni on edistynyt verkkaisesti. Nyt loppuvuodesta pyrin kuuntelemaan ja lukemaan ohuempia kirjoja. Seuraavaksi vuorossa on Aino Vähäpesolan Onnenkissa.    

Syrjästäkatsojan tarinoita, osa 1: Paimentyttö

Yksi Helmet-haastetavoitteistani tänä vuonna oli lukea enemmän viihdekirjallisuutta. Enni Mustosen kirja Paimentyttö menee mainiosti tähän kategoriaan. Kirja yllätti minut positiivisesti. Olin kuvitellut sen kovin kevyeksi sisällöltään, mutta se olikin todella kiinnostava ja haluaisin myös sanoa että koukuttava, vaikka inhoan tuota sanaa, koska se on niin kulunut tapa kuvailla kirjaa. Tätä sarjaa tulen lukemaan lisää. 

Tänä vuonna lukemistani kirjoista parhaiten Paimentyttö vertautuu ehkä Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjaan. Mielestäni ei ole mielekästä verrata viihdekirjallisuutta ja ns. taidekirjallisuutta keskenään, koska niillä on eri tavoitteet. Sekä Mustonen että Riley ansaitsevat historian tuntemuksesta kiitettävän arvosanan. Riley on kirjoittajana ehkä enemmän seikkailuhenkinen, kun taas Mustonen on parhaimmillaan jokapäiväisen ja arkisen elämän kuvauksessa, koski se sitten ylä- tai alaluokkaisia ihmisä. 

Koska minulla ei ole opintoja kirjallisuustieteestä, perustan havaintoni taide- ja viihdekirjallisuuden eroista omiin kokemuksiini lukijana. Vilkaisin kuitenkin joitakin määritelmiä googlesta. Huomioni kiinnitti lause, jonka mukaan taidekirjallisuus olisi aatteellista, toisin kuin viihdekirjallisuus. On totta, että esimerkiksi Mustosen kirjassa ei mielestäni ollut havaittavissa poliittista aatteellisuutta. Se ei välttämättä ole huono asia. Omalta kohdaltani voin sanoa, että aatteelllisten kirjojen kohdalla nautin eniten sellaisista kirjoista, jotka kuvaavat useiden erilaisten poliittisten suuntauksien esiintymistä yhteiskunnassa, kuin sellaisista kirjoista, jotka on selkeästi edustavat jotain tiettyä poliittista agendaa.     

Sitten se ruotsin kieli, joten kirjassa esiintyy paljon. Veikkaan, että se karkottaa osan lukijoista. Hyvällä lukioruotsilla ymmärtää kyllä ruotsinkieliset lauseet ja jos ei ymmärrä, niin sisällön voi mielestäni päätellä helposti. En siis itse kokenut sen häiritsevän. 

Kirjassa on mielenkiintoinen piirre, joka liittyy uskoakseni kirjasarjan nimeen. Päähenkilö Idan elämän käännnekohdissa hän näkee itsensä "ulkopuolelta", kuin olisi huoneen katossa. Tämä tapahtuu kaksi kertaa kirjassa ja tuntuu minusta jollain tavalla tärkeältä. 

Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 28: Kirjan päähenkilö on alla 18-vuotias. 4 tähteä. 

 

      

The Bridges of...

 There's a message in the way a person treats you. Just listen. 

                                                                                 -Unknown

Kuka tunnistaa, mistä kirjasta tämä kuva on saanut inspiraation?

100 päivän taidehaaste

Löysin Instagramista 100 päivän taide haasteen, ja olen tehnyt siihen jo kaksi teosta. Ensimmäinen on saanut vaikutteita suuresti ihailemastani YouTube-kanavasta Journal away. Toinen on lyijykynäpiirros valokuvasta. Muistuttaa ehkä hieman minua 🙂, mutta minä se en ole. Olen ajatellut tehdä tähän haasteeseen vain miniatyyrejä, jotta se ei kävisi ylivoimaiseksi. 

Lemmenjoen legenda

Noin kymmenen vuotta sitten olin ystävieni kanssa melomassa Lemmenjoella. Viikon reissuun kuului melomista ylä- ja alavirtaan, koskenlaskua, kanoottien kantamista niissä paikoissa missä joki virtasi vuolaasti, vaellusta, tuntureille (Morgam-Viibus ja Joenkielinen) kiipeämistä, uimista joessa, sekä tietenkin retkimuonan syömistä. Juhlin jopa 30-vuotissynttäreitäni siellä, mikä ei ollut lainkaan hassumpi tapa juhlistaa tuollaista elämän merkkipaalua. Jostain luonnonoikusta johtuen tuona kesänä heinäkuun loppu oli Lemmenjoella myös todella kuuma, taidettiin hipoa 30 astetta. Pidän tuota reissua edelleen yhtenä parhaista matkoistani, mukaanlukien ulkomaan matkat. 

Lemmenjoella kuulin ensimmäistä kertaa tarinan hollamtilaisesta Petronellasta, joka oli tullut Suomeen vuoden 1950 tienoilla ja päätynyt lopulta Lemmenjoelle "kultaryntäyksen" aikaan. Sitten tarina unohtui minulta vuosikymmeneksi, mutta viimeksi kirjastossa silmiin osui kirja Balladi kauniista Petronellasta, Lemmenjoen legenda ja muistin heti tuon Lemmenjoella kuulemani kertomuksen. 

Kirja on asiallisesti kirjoitettu, mutta koska kirja on historiallisesta kertomuksestaan huolimatta fiktiota, luonnollisesti kirjailija on täyttänyt aukkoja omalla mielikuvituksellaan ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Petronellan mukaan on nimetty Lemmenjoen tienoilla sijaitsevat Petronellan kukkulat. Ulkomaalaisen naisen mukaan ei liene nimetty muita kukkuloita Suomessa, mikä kuvastaa henkilöhahmon merkitystä aikakautensa ihmisille ja erityisesti kullankaivajille. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kolme tähteä. 

Rottien pyhimys

Alkuvuodesta luin useamman kirjan, jotka kertovat köyhyydestä. Nyt olen lukenut lähes peräkkäin kaksi toiseutta ja ulkopuolisuutta käsittelevää kirjaa: Normal People ja Rottien pyhimys.

Ensin kuitenkin muutama sana Rottien pyhimyksen kirjoitustyylistä. Anneli Kannolla on ehdottomasti omaperäinen kirjoitustyyli ja rikas sanavarasto. Teos sijoittuu 1500-luvulle ja ainakin kuvittelen, että hänen tyylinsä on myös ajan hengen mukainen. Mutta: minulle tuotti hieman vaikeuksia kirjan pilkuttomuus. En ole itse mikään kielipoliisi enkä takerru pikkuseikkoihin. Rottien pyhimyksessä pilkuttomuus on tietenkin tyylivalinta ja se Kannolle sallittakoon. Saman valinnan on tehnyt esimerkiksi Karin Smirnoff kirjassaaan Lähdin veljen luo (oletan että hänen koko kirjasarjansa noudattaa samaa tyyliä, en ole muita hänen kirjojaan lukenut). Tämä tyyli, jossa koko kirja on ikään kuin tajunnan virtaa tuntuu siis olevan tällä hetkellä suosittu. Silti olisin joissan kohdissa Rottien pyhimystä toivonut hieman selkeämpää kieltä.

Rottien pyhimyksessä lukija saa arvuutella lähes loppuun asti mihin kirjan nimi viittaa. En kuitenkaan paljasta asiaa tässä ja pilaa lukukokemusta.

Sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä miltä aikakaudelta sanonta on, mutta Rottien pyhimys varmastikin kuvaa aikaa, jolloin kuvat olivat tärkeämpiä kuin teksti tavallisillle ihmisille - eiväthän he usein edes osanneet lukea. En ole itse uskonnollinen ihminen, mutta voin ymmärtää, että raamattu on valtava inspiraation lähde kuvataiteilijalle. Muistan, että omat uskonnon vihkoni ala-asteelta olivat täynnä piirroksiani.

Kuten sanottu, Rottien Pyhimys on (myös) kertomus ulkopuolisuudesta. Pelliina-niminen tyttö, jota pitäjässä kaikki vieroksuvat, kutsutaan piirustustaitonsa takia auttamaan kirkkomaalareita. Hänen ulkopuolisuutensa on kuitenkin hyvin eri tavalla kuvattu kuin Normal People -kirjan Mariannen. Toki kirjat sijoittuvat jo lähtökohtaisesti aivan eri aikakausille, mutta asiassa on muutakin. Siinä missä Marianne kuvataan erittäin intellektuelliksi, Pelliinasta kirjailija on tehnyt yksinkertaisen, jopa lapsenomaisen hahmon. Myös Rottien pyhimyksen rakkaustarina on hyvin mutkaton, eikä millään muotoa kompleksinen tai monimutkainen.

Olisi mielenkiintoista nähdä Hattulan kirkon seinämaalaukset todellisuudessa. Annan kirjalle 4 tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 1: Kirjassa on faktaa ja fiktiota eli tosiasioita ja mielikuvitusta.

 

Color Diary, part 2

Meilahden arboretumissa otin tämän kuvan pohjaksi otoksen. 

Elokuu bujossani

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mihin suuntaan veisin bujo-tyyliäni. Tykkään piirrellä, mutta suunnitelmani ovat usein aika kunnianhimoisia, jolloin aikaa kuluu suunnitteluun ja toteutukseen paljon. Olen joutunut nipistämään bujo-aikaa muihin harrastuksiin, jolloin en ole aina ollut tyytyväinen lopputuloksiin. Nyt ajattelin ottaa loppuvuoden tyyliksi hieman helpomman scrap book - tyylin, joka silti on taiteellinen. Ehkä kokeilen myös erilaisia typografioita. Tänään tuli inspiraatio tehdä elokuun kansi, ja minusta siitä tuli ihana. Rakastan sommittelua ja värimaailmojen suunnittelua, ja minusta molemmat onnistuivat tässä hyvin.

Vuoden 2022 lukuhaasteet: puolivuosikatsaus

Kuten olen aiemminkin tänne kirjoittanut, suurella todennäköisyydellä en tule saamaan vuoden 2022 Helmet-haastetta valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta aion kuitenkin yrittää ottaa muiden etumatkaa kiinni syksyllä. Syytä hitaaseen lukuvauhtiin en oikein osaa hahmottaa, paitsi että olen vain ollut niin kiireinen muiden asioiden kanssa. Myös esimerkiksi työharjoittelu Espanjassa oli sen verran intensiivinen, että sinä aikana ei tullut luettua mitään. Eihän nyt 14 kirjaa ole kuitenkaan kauhean vähän. Tällä vauhdilla saisin kolmisenkymmentä kirjaa luettua tämän vuoden puolella luettua.

Ensi vuoden puolelle joudun siirtämään myös tavoitteeni lukea ranskalaista kirjallisuutta sekä Finlandia-palkittuja kirjoja; pari viime vuosina palkittua on jäänyt lukematta.

Ekohaasteen yritän kuitenkin toteuttaa, eli lukea puolen vuoden aikana 3 ekokirjaa. Niistä tällä hetkellä kuuntelussa on Ikipuut. 

Kirjana taas luen Rottien pyhimystä. Tästä ja Ikipuista arviot tulossa myös blogiin. Sen jälkeen aionkin keskittyä loppuvuoden äänikirjoihin. Luen kirjana vain ne jotka jostain erityisestä syystä haluan lukea, kuten englannin kielen taidon ylläpitämiseksi tällä hetkellä Victoria Hislopin The Island.

Viimeisin lukemani kirja oli Tove Janssonin kesäkirja, joka oli oikein mukava kevyt ja ohut välipalakirja, joka ei sisällöltään kuitenkaan ollut niinkään kevyt. Kirjassa oli yksi lause, jota jäin miettimään: "joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin". Minun täytyy tunnustaa, että arvostelen joskus ihmisiä, jotka iskevät päätään seinään mieluummin kuin kuuntelevat toisia ihmisiä. Mutta olen kyllä huomannut tehneeni itsekin nuorempana niin. Onko ihmiskunta siis toivoton tapaus - emmekö ikinä opi? Haluan uskoa, että ihmisen on mahdollista oppia myös muita kuuntelemalla, eikä vain jääräpäisesti seuraamalla omia oikkujaan. Mitä mieltä sinä olet? Annan kirjalle 4 tähteä. Sijoitan sen kohtaan 36: kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. 

Teen vielä vuoden lopussa loppuarvion kaikista lukemistani kirjoista, joten en analysoi enempää tässä. Yhden jännittävän uutisen kuitenkin paljastan: suunnittelen tulevaisuudessa kirjoittavani kirjoista erilliseen sisarblogiin, jotta ne, jotka ovat kiinnostuneita erityisesti kirjoista, saavat lukea niistä sieltä. Toinen blogi jää julkaisemispaikaksi valokuvasarjoille, ym. visuaalisille jutuille. 

Kirjaveistos

Askartelin altered book - tyylillä itselleni tällaisen kirjaveistoksen, jolla ei ole mitään käytännön funktiota paitsi tuottaa hyvää mieltä itselle:) 

Normaaleja ihmisiä ja Nalle Puh -filosofiaa

 Tässä lyhyet arviot kahdesta viimeisimmästä kirjasta:

A. A. Milne: Nalle Puh; Nalle Puh rakentaa talon 

Tämä kirja menee kohtaan 21: Kirja liittyy lapsuuteesi. Mietin, että olisin voinut valita tähän kohtaan jonkun "aikuisenkin" kirjan, kuten vaikka Tsernobylistä nousee rukous (koska Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus on Kekkosen hautajaisten lisäksi ainoa uutinen minkä muistan 1980-luvulta), joka kyllä on myös TBR-listallani. Mutta sitten ajattelin, että Nalle Puh on ihan tarpeeksi syvällinen kirja tähän kohtaan. Nalle Puh tuli minulle sarjakuvana  lapsena, mutta vasta luettuani kirjan haasteeseen tajusin, miten hienot keskenään erilaiset hahmot tarinoissa on. Joskus lukiessa jotain kirjaa häiritsee kun jotain hahmoa kuvataan vaikka rohkeaksi, vaikkei hahmo tee mitään rohkeaa. Tätä ongelmaa ei Nalle Puhissa ole: Puh on "yksinkertainen", Pöllö viisas, Ihaa pessimistinen jne. 

Sally Rooney: Normal People 

Normaali (yhteiskuntatieteissä) Wikipedian mukaan: normien mukainen käyttäytyminen

Luin tämän englanniksi, mikä oli hyvä valinta, sillä olen nähnyt TV-sarjan kaksi kertaa, joten lukiessa oli mahdollista keskittyä juonen (joka sekin on kyllä hyvä) sijasta kirjan kieleen. Kielestä nostaisin esiin erityisesti Mariannen ja Connellin välisen dialogin, joka on minusta erityisen taidokkaasti rakennettu.  Joskus vuosia sitten telkkarista tuli sarja "Terapiassa", jonka vaikuttavuus perustui pitkälti dialogin nasevuuteen. Minusta parasta keskustelua tv-sarjassa tai kirjassa ylipäätään ei ole sellainen, missä kaikki repliikit on mietitty tarkasti etukäteen, vaan aitouden tunne syntyy illuusiosta, että dialogi kehittyy, kuten todellisuudessakin, keskustelun myötä. 

Pohdiskelin pitkään, mitä kirjailija on tarkoittanut kirjan nimellä. Viittaako hän siihen, että kirjan päähenkilöt ovat hänen mielestään normaaleja vai eivät ole? Jätän tämän jokaisen lukijan pohdittavaksi. Hiukan ongelmalliseksi ja kultttuurisidonnaiseksi asiaksi koen sen, että kirjassa mietitään niin paljon., kuka saa minkäkin stipendin ym. Stipendin saaminen toki lämmittää aina, mutta vasta lukiessani kirjaa tajusin, että se on monissa maissa todella tärkeää, jotta varattomampi pystyy opiskelemaan. Täällä Suomessa elämme omassa kuplassamme, missä ainakin teoriassa on mahdollista pärjätä omilla ansioillaan elämässä. 

Kirjailija on valinnut tarinan aikamuodoksi preesensin, joka saattaa karkoittaa jotkut lukijat. Imperfektiä on kyllä käytetty joissain takaumissa. Minusta preesens on hyvä valinta tähän kirjaan, se tuo tarinan lähemmäksi lukijaa. Toinen kerronnallinen valinta on se, että esimerkiksi henkilöiden ulkonakö ja heidän tekemisensä on kuvattu välillä jopa piinallisen tarkasti, ikäänkuin oltaisiin keskellä mindfulness-harjoitusta. Tämä kirja on yksi niistä harvoista, joista tehdystä TV-sarjasta olen pitänyt yhtä paljon kuin kirjasta. Tämä saattaa johtua siitä, että sarja on pysynyt hyvin uskollisena kirjalle.      

Olen miettinyt minkälaista Mariannen kaltaisen henkilön elämä olisi todellisuudessa; miksi hänestä ei ehkä pidettäisi. Luulen, että yksi syy saattaa olla hänen viileän tyyni suhtautumisensa moniin asioihin. Toisaalta ihailen sitä, mutta toisaalta minun tekisi lukijana mieli välillä ravistella häntä, saada hänet reagoimaan. Toisaalta, jos on pitkään ottanut elämässä sen roolin, ettei hätkähdä mistään, voi olla vaikeaa teeskennellä muutakaan. 

Mariannen ja Connellin suhde on tietysti erittäin kompleksinen, ja osaltaan kirjan vetovoima perustuu juuri siihen. Täysin tasaisesta ja seesteisestä elämästä tuskin (kiinnostavaa) kirjaa saisikaan. Syy tähän suhteen ongelmallisuuteen on tietysti vallan epätasapaino heidän välillään. Välillä kadehdin Mariannen "tekisin kaiken puolestasi" -rakkautta, välillä se taas järkytti minua. Erityisesti hänen suhteensa ruotsalaiseen valokuvaajaan oli aika epämiellyttävää luettavaa, minulle tuli mieleen eräänlainen "Fifty Shades of Greyn" siloteltu muoto, sillä poikkeuksella, että Anastasian ja Christianin suhde on mielestäni ensisijaisesti eräänlaista peliä, kun taasa Mariannen luonteessa on oikeasti piirre, alistuvuus, joka tuntuu järkyttävän minua jollain tavalla. Jostain syystä kirjassa on mielestäni hieman alakuloinen pohjavire, joka mietitytti minua sen verran, että pitkään arvelin antavani kirjalle neljä tähteä. Luettuani kirjan loppuun annan kuitenkin viisi tähteä, erityisesti elämänmakuisuudesta. Sijoitan tämän haasteen kohtaan 11: Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä. Muihinkin kohtiin kirja sopisi kyllä.