Ikipuut

 

Tämän vuoden viimeiseksi haastekirjaksi jäänee minun osaltani Richard Powersin Ikipuut. Se on myös ylivoimaisesti haastavin tänä vuonna kuuntelemistani / lukemistani kirjoista. Toivottavasti kirjan fanit eivät nyt loukkaannu, mutta minun on pakko tunnustaa, että kuuntelukokemustani häiritsi se, että torkahtelin enemmän kuin kerran kuuntelun aikana. 

En oikeastaan tiedä mitä oikein odotin tältä kirjalta. Onhan sitä hypetetty paljon ja se sai myös Pulitzer-palkinnon, joten siltä on lupa odottaa merkittävää lukukokemusta. Teoksen kieli on tietenkin oivallista, siitä en löydä kerrassaan mitään moitittavaa. Henkilögalleria sen sijaan on minusta liian runsas. Ehkäpä tämä kirja olisi ollut parempi luettuna, jolloin voi aina palata edellisiin lukuihin, jos on tarvetta tarkistaa, kenestä nyt taas olikaan kulloinkin kyse.   

Vielä eilen mietin, että mitä ihmettä tästä kirjasta oikein kirjoitan blogiin. Mutta sitten sain somesta kimmokkeen, kun joku pohti, mikä oikeastaan on lukuromaani. Minusta koko termi on aika naurettava; mitä kirjoilla sitten tehdään ellei lueta?

Kirjastot.fi määrittelee lukuromaanin näin:   

1)     Lukuromaani-sana sopii parhaiten markkinointiin, eikä sitä ole tarvetta käyttää kirjallisuustieteellisesti

2)     ”Lukuromaani ei pohdi eikä pyri ongelmallisuuteeen, ei tutki elämän tarkoitusta eikä kykene tarjoamaan syvällisiä katsomuksia”

Pidän itse selkeäjuonisista kirjoista ja juuri tuo selkeän juonen puuttuminen aiheutti sen, että minun oli vaikea päästä Ikipuiden kanssa sinuiksi. Jotkut ihmiset ilmeisesti halveksivat tällaista, koska ajattelevat juonivetoisten kirjojen olevan viihteellisiä ja vähempiarvoisia. Itseäni tällainen mustavalkoisuus häiritsee, ihan kuin ei olisi mahdollista tehdä hyvää juonivetoista kirjaa, joka on myös syvällinen. Sitten rupesin pohtimaan lukemiani kirjoja; että mihin kategoriaan ne oikeasti kuuluvat. Jos otetaan esimerkiksi Anna Karenina, jossa on selkeä juoni minusta, mutta silti myös syvällisiä ajatuksia. Onko se siis arvoton, selkeäjuoninen kirja? Jos joku nyt ajattelee, että en osaa arvostaa kirjoja, jotka eivät perustu juoneen, niin sekään ei pidä paikkaansa; pidin itse paljon esimerkiksi Normaaleja ihmisiä -kirjasta jossa ei ole kovin selkeää juonta, ainakaan siinä mielessä kuin vaikka dekkareissa on. Tulen siis siihen tulokseen, että tässäkin asiassa on enemmän harmaan sävyjä kuin pinnalta näyttää.   

Ehkä odotin Ikipuilta tieteellisempäää otetta, tosin mielestäni teoksen anti tässä suhteessa parani loppua kohti.  Loppua kohti pidensin myös kuuntelupätkiä, mikä auttoi hieman tekemään kuunteluhetkistä vähemmän puuduttavia, kun ei tarvinnut koko ajan miettiä, kukas tämä henkilö olikaan.

Jotkut kohdat kirjasta jäivät mieleen erityisesti. Esimerkiksi mielenosoituskohtaus ja lopun vuorokausivertaus olivat kiinnostavia. Tiivistäen jälkimmäisessä siis verrattiin ihmisen maapallolle ilmestymistä vuorokauden kulkuun: huikeaa, että ihminen on viettänyt maapallolla vuorokaudesta vain 4 viimeistä sekuntia.

Mihin tässä nyt sitten pitäisi ryhtyä puiden suojelemiseksi, se minulle jäi epäselväksi. Myös oma perheeni omistaa metsää Itä-Suomessa, ja olisin ollut aidosti kiinnostunut siitä, mitä voimme omalta osaltamme tehdä, jotta tulevatkin sukupolvet voisivat nauttia metsistä. Ehkä tämän kirjan paras anti on se, että se herätti kiinnostuksen asiaan; haluan lukea tästä lisää. Minulla on TBR-listallani kaksi kirjaa, jotka kelpaavat tähän tarkoitukseen: Metsä meidän jälkeemme sekä Metsän salainen elämä. Tosin nyt tekee mieli lukea seuraavaksi jotain ihan muuta. Ikipuut saa kolme tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluan tietää lisää.