Onnenkissa

Pari vuotta sitten olin kirjoituskurssilla, jossa meillä oli vierailevana kirjailijana Aino Vähäpesola. En silloin ehtinyt lukea hänen kirjaansa Onnenkissa, mutta tartuin siihen nyt kiinnostuneena sijoittaakseni sen Helmet-haasteesseen. Lisäksi Edith Södergran, joka on yksi Pesolan kirjan aiheista, kiehtoo minua henkilönä.

En tiedä miksi lukeminen tökki tällä kertaa hieman: Onnenkissa on hyvin ja persoonallisella tavalla kirjoitettu. Ehkä en ollut varsinaisesti kirjan kohderyhmää; tämä olisi iskenyt paremmin 20 vuotta sitten. Siitä huolimatta löysin kirjasta lukuisia mielenkiintoisia keskustelun avauksia, erityisesti feminismistä. Myös tästä kirjasta voi sanoa, että se parani loppua kohden.  

Mutta ensin pari sanaa autofiktiosta: en ole oikeastaan aikaisemmin tutustunut tähän kirjoittamisen lajiin, ja nytkin fiilikseni sitä kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta autofiktiivinen kirjoittaminen tekee kirjan kertojanäänestä omakohtaisen ja omaäänisen ja se tulee lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi kirjoitettaessa yksikön kolmannessa persoonassa. Toisaalta taas tunnen itseni tirkistelijäksi, aivan kuin olisin näkymättömänä kertojan kanssa samassa tilassa. 

Jäin miettimään kirjan alkua, jossa käsitellään gradun palautetilaisuutta. En oikein ymmärrä, miksi kertoja loukkaantuu siitä, että joku toinen opiskelija arvelee gradun aiheen olevan kirjoittajalle henkilökohtainen. Sehän on pelkkä toteamus. Mietin myös, olinko minä muka 20-kymppisenä noin, hmm, sanoisinko itsetietoinen (yritän välttää sanaa ylimielinen). Tietyssä määrin se kuuluu mielestäni nuoruuteen, mutta tässä kirjassa tuota besserwisserismiä oli ehkä vähän liikaa, vaikka se muistuttaakin hieman itseäni 20 vuotta sitten. 

Mutta: kirjalla on monia ansioita, eikä vähäisin niistä ole se, että se herättää ajatuksia. Kuten sanottu, kaikkein eniten kiinnostuin kirjoittajan feministisistä ajatuksista. Aatetta on käsitelty useissa aikaisemmissa blogiteksteissäni. Yksi lempisanonnoistani on W. H. Audenin: If equal affection can not be, let the more loving one be me. Sanonta kääntyy hieman kankeasti suomeksi, muta Audenin ajatuksenahan on, että parisuhteen osapuolista on parempi olla se, joka välittää enemmän. Jos ajatellaan, että vaikkapa nainen on se, joka välittää enemmän, niin Vähäpesolan mukaan tällainen nainen ei voi olla feministi, koska feministit pyrkivät saamaan naisille enemmän valtaa, ja parisuhteessa se joka välittää vähemmän on yleensä vallankahvassa. Miten kiinnostava ajatus! Toki täydellisessä maailmassa itsekin preferoisin tasa-arvoista suhdetta, mutta todellisuus on useimmiten erilainen kuin ihannetilanne.   

Olin itse 20-vuotiaana ahkera vaatteiden shoppailija ja varsinkin kenkiä tuli ostettua ihan liikaa. Käsittääksseni Vähäpesola on sitä mieltä, että shoppailuun verrattuna muut harrastukset ovat feministisempiä. Itse asiassa olen tästä hänen kanssaan samaa mieltä. Harvemmin miehet ostelevat vaatteita miellyttääkseen naisia (en tarkoita nyt pariskuntia). No, onneksi (ilmastonkin kannalta) ostan nykyisin huomattavasti vähemmän vaatteita. Jäin kuitenkin miettimään, eikö nainen, joka tykkää shoppailusta siis voi olla feministi. Toki on muistettava, että feminismissä, kuten muissakin aaatteissa on paljon eri suuntauksia. 

Haluaisin antaa kirjalle 3,5 tähteä, mutta koska annan vain kokonaisia lukuja kirjoille, niin tein tällä kertaa mielessäni hieman tavallista tarkemman vertailun. Kesti aika kauan ennen kuin pääsin tarinan imuun, ja kuten edellä on todettu en ehkä kuulu aivan kohderyhmään. Nelosta puoltaa kuitenkin se, että teoksen kieli on omaperäistä ja vaikkakin koin sen ajoittain ärsyttäväksi, se avasi uusia näköaloja edellä käsiteltyyn feminismiin. Joten menköön kiikun kaakun nelosella (huomaan, että olin aiemmin vaateliaampi lukijana). Sijoitan kirjan haasteen kohtaan 37: Kirjan kansi tai nimi saa minut hyvälle mielelle.         

Seuraavaksi blogissani tulossa: Ikipuut ja Purjehdukseni Daphnella.