Kirjoittamisen perusopintojen satoa, osa 2

Tässä tulee toinen osatehtävä kirjoittamisen perusopintojen kurssille Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat. Korjasin tekstistä blogia varten joitain virheitä. Suurin ongelma tässä tekstissä on rajaus, mutta sitä en lähtenyt muuttamaan enää. Muuten olen tekstiin suhteellisen tyytyväinen ja se syntyi yllättävän vaivattomasti. 

Opiskeluessee

Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat

Yhteisöllisyys journalistisessa kirjoittamisessa vs. yhteisöllisyys kaunokirjallisen tekstin kirjoittamisessa

Kuluneen sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Itse olen pohtinut tätä lausahdusta paljonkin sen jälkeen, kun aloitin valokuvauksen opintoni. Minua kiinnostaa erityisesti kuvan ja tekstin suhde sekä vuoropuhelu. Esimerkiksi kuvajournalistin työ poikkeaa valokuvataiteilijan työstä merkittävästi; edellinen on tiiviisti sidoksissa kirjoittavan journalistin työhön, jälkimmäinen taas usein hyvinkin yksinäistä puuhaa.

Lukion äidinkielen tunnilla meitä aina varoitettiin valitsemasta liian abstraktia aineen aiheetta. Tällaisesta aiheesta kirjoitettaessa kirjoittaja kompastuu usein kliseisiin, kuluneisiin kielikuviin ja itsestäänselvyyksiin. Tässä kohtaa valokuvaaja tulee apuun. Joskus kuva voi ilmentää tekstiä paremmin aihetta, joka muuten pakenee määritelmiä. Tällainen aihe voisi olla vaikka ”suomalaisten onnellisuus”. Onni voi tässä tapauksessa olla esimerkiksi puhdas luonto, ja sitä ilmentävä kuva vaikka otos suomalaisesta metsästä. Kaikki suomalaiset allekirjoittanevat ajatuksen, että puhdas luonto ja siitä nauttiminen esimerkiksi lenkkeilyn muodossa vaikuttaa kansamme hyvinvointiin. Pohtimalla kuvan roolia voidaan journalistista tekstiä suunniteltaessa jo jutun ideointivaiheessa muodostaa käsitys siitä, miten kuva voi täydentää abstraktin aiheen tekstiä.

Valokuvaajan lisäksi journalistisessa yhteisössä graafisella suunnittelijalla on tärkeä rooli. Graafinen esitystapa voi täydentää tekstiä; esimerkiksi graafeilla voidaan leipätekstiä paremmin havainnollistaa prosenttilukuja. Näin ollen jo pelkästään jutun aihe voi ratkaista millaista yhteistyötä kirjoittava toimittaja tekee muiden kanssa.

Teoksessa Hyvä journalismi (Jaakkola 2013, 53) todetaan, että kukaan ei tee journalismia yksin. Tämä on minun mielestäni äärimmäisen hyvä asia. Olisi hirveää, jos joku yksi henkilö voisi päättää mitä päätyy kuluttajan luettavaksi. Mielestäni toimittajilla on muutenkin jo ihan tarpeeksi valtaa siihen, mitä ihmiset lukevat ja sosiaalinen media vain korostaa informaation epäluotettavuutta. Esimerkiksi joskus tuntuu, että somessa otetaan herkästi kantaa asioihin, joita ei edes tunneta, vain sen perusteelle mitä joku somevaikuttaja tai muu julkkis on asiasta sanonut. Kun nyt kerran olemme jo Facebookin ja Instagramin armoilla, niin on minusta ainoastaan hyvä asia, jos edes journalismissa jonkinlaista suodatinta käytetään, tai asiaan tuodaan eri näkökulmia. Tässä mielessä lehdistönvapaus on suhteellinen käsite.  

Jaakkola (2013, 60) toteaa myös, että yhtä toteutunutta juttua kohden toimittaja usein joutuu käymään läpi useita ideoita, jotka eivät päädy julkaistavaksi. Tämä on myös valokuvaajalle tuttu tilanne. Omassa valokuvauksessani olen huomannut, että usein joku hyvä idea ei toimikaan kuvana, tai että ottamistani kuvista ehkä yksi tuhannesta tai vieläkin harvempi päätyy esille. Journalistisessa kuvauksessa onnistumisprosentti täytyy toki olla suurempi, mutta ehkä juuri siksi kuvapankit ovat saavuttaneet viime aikoina suosiota; kuvaajan ei tarvitse yksin koko ajan keksiä hyviä ideoita.    

Täysin erilainen näkökulma saadaan kirjoittajan yhteisöihin, kun puhutaan kaunokirjallisen tekstin tuottamisesta. Aihe on minulle huomattavasti vieraampi. Entuudestaan toki tiedän, että kustannustoimittajalla on paljon valtaa siihen, mitä päätyy kustannettavaksi. Tässä yhteydessä mielenkiintoista onkin pohtia, kenen teoksesta lopulta on kyse, kirjailijan vai kustannustoimittajan? Kuinka paljon tekstiin saa vaikuttaa ulkopuolinen ihminen, jotta tekstin voidaan ajatella olevan kuitenkin kirjoittajan omaa?

Mieleen tulee takavuosien television menestyssarja Pieni talo preerialla. Sarjasta on jäänyt mieleeni jakso, jossa Laura Ingalls Wilder tarjoaa ensimmäistä kertaa kirjaansa kustannettavaksi. Toimittajalle kirja ei kuitenkaan kelpaa sellaisenaan. Laura on kirjoittanut kiinnostavasti omasta ja perheensä arjesta uudisraivaajana mutta toimittaja haluaisi hänen lisäävän kirjaansa yleisöä kosiskelevia elementtejä. Lopulta Laura kieltäytyy antamasta kirjaansa julkaistavaksi. Esimerkiksi romaanin kohdalla yhteisön rooli lopputuotteessa näyttäisi siis olevan joskus päinvastainen kuin journalismissa: Journalistinen teksti hyötyy lähes aina ulkopuolisesta kritiikistä, proosateksti ei aina. Syy on tietysti se, että proosatekstin lukija tietää tekstin olevan useimmiten fiktiota, jolloin lähtökohtaisesti tekstin informaatioarvo on vähäinen. Toki vastakkaisiakin esimerkkejä on: esimerkiksi Väinö Linna on todennut, että Tuntemattomasta sotilaasta tuli parempi kirja kustantajan muokkausehdotusten toteuttamisen jälkeen.        

Yksinäisyyttä ja yhteisöllisyyttä käsittelee K. Blomberg 2013 artikkeli Yksinäisyys X yhteistyö (25–34). Hän toteaa muun muassa, että kirjoittajalla tulee olla luonnollinen suhde yksinäisyyteen. Blombergin mukaan kirjoittajan pitää esimerkiksi sietää sitä, että joskus saattaa mennä pitkiäkin aikoja, jolloin teksti ei ole hyvää. Tämä tarkoittaisi sitä, että kirjoittaminen ammattina on toisaalta siunaus, toisaalta kirous. Onhan selvää, että mikäli kaunokirjallisen tekstin kirjoittaja antaa itselleen luvan kirjoittaa välillä huonompaakin tekstiä, paine julkaisuun päätyvän tekstin tuottamiseen vähenee. Mutta: tämä ei liene toivottu tapa suhtautua työelämään. Voidaan vain kuvitella, millainen soppa syntyisi, jos vaikka sydänkirurgi olisi tyytyväinen välillä myös huonosti menneisiin leikkauksiin. Tässä suhteessa kirjoittaminen kuulostaa lempeältä ammatilta, ainakin siinä tapauksessa, jolloin kirjailija on jo saanut jalan kustantamon oven väliin.

Kaunokirjallisen tekstin kritiikkiin liittyen Blomberg (2013, 25) viittaa John Keatsin ajatuksiin, joiden mukaan on myös vaalittava teoksen keskeneräisyyttä. Tämä ei ainakaan itselleni kirjoittajana ole vaikeaa; pikemminkin on hankalaa laittaa piste sille mitä on kirjoittanut ja päästää irti tekstistä. Tässä piilee kuitenkin tekstin ylityöstämisen vaara. Blomberg (2013,26) mainitsee sanaparin ”riittävän hyvä”, jonka itsekin olen moneen kertaan valokuvaajana kuullut. Valitettavasti tuo sanapari on tullut minulle merkitsemään lohdutusta tilanteessa, jolloin ottamani kuva ei todellisuudessa ole kovin hyvä, mutta se riittää. En halua olla riittävä, vaan oikeasti hyvä!

Roolit ovat kuitenkin muuttumassa. Yhteisötaiteeseen rinnastettava yhteisökirjoittaminen on pikku hiljaa yleistymässä. Blomberg (2013, 28) mainitsee kaksikin esimerkkiä tästä: Alice Oswaldin ja Timo Harjun runoelmat. Näissä molemmissa tekstiin on saatu materiaalia yhteisöltä. Itselleni tulee mieleen toisenlainen esimerkki: Li Anderssonin ja Susanna Kosken yhdessä kirjoittama Punavihreä, sinivalkoinen - keskustelukirjeitä. Kirjassa on mielenkiintoisesti hyödynnetty vastakkainasettelua, joka on varmasti tuonut kirjalle enemmän lukijoita kuin jos kumpikin olisi kirjoittanut kirjansa yksin. Koronavirusaikana syntynyt Kjell Westön ja Juha Itkosen yhteiskirja 7+7 – levottoman ajan kirjeitä on toinen merkki kirjoittajan yhteisöjen hyödyntämisestä. Jos loikataan vielä huviksemme musiikin puolelle, niin nähdään, että muusikot kuten John Lennon ja Paul Mc Cartney harjoittivat jonkinlaista ”yhteisökirjoittamista” jo vuosikymmeniä sitten.    

On mielenkiintoista seurata mihin suuntaan kustannusala kehittyy tulevina vuosina. Korona-aika korosti mielestäni sekä yhteisöllisyyttä että individualismia ainutlaatuisella tavalla. Töiden tekeminen etänä yleistyi, jolloin työyhteisöt ”katosivat”. Toisaalta esimerkiksi perheet ovat viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin aiemmin, puhumattakaan siitä, että maailmanlaajuinen pandemia loi kaikille ihmisille tunteen, että olemme ”samassa veneessä”. Nämä seikat lienevät vaikuttaneet myös kirjoittajien yhteisöihin.      

Lähteet:

Blomberg, K. 2013. Yksinäisyys X yhteistyö. Tuli & Savu 72 (Kollaboraatio, 25–34). 

Jaakkola, M. 2013. Hyvä journalismi. Käytännön opas kirjoittajille. Helsinki: Kansanvalistusseura. Luku "Työnjako perustuu yhteistyöhön", 53–64.