Makrame-peti kissalle

Sain vasta tänään loppuun tämän joulun suuritöisimmän lahjan, makrame-pedin kissalle.

Jouluaaton touhuja

Lahja ystävälle ja itselle tehty piimäjuusto.

Jouluaskareita

Kuivatin appelsiineja ja verigreippiä joulupöydän koristeeksi. Kuvat ennen ja jälkeen kuivatuksen.

Joulukortit 2019

Näin vaivattomasti syntyivät minimalistiset kynttiläjoulukortit tänä vuonna washi-teipeistä. Idean sain sivulta: www.kalenterimania.com

Joulukuun biisi: 30 Minute Love Affair

Joulukuun biisivalinta on Paloma Faithin 30  Minute Love Affair. En ole ehtinyt ahkeran työharjoittelun takia tarinoida tänne mitään jouluvalmisteluista, mutta asiaan on luvassa parannus viikonloppuna ja ensi viikolla. 

Mandala-aiheiset keittiöpyyhkeet

Yllä oleva on yksi kolmesta mandala-aiheisesta keittiöpyyhkeistä, jotka tein kässäryhmässä tänä syksynä. Kaiversin leimasimen ihan omin pikkukätösin.

Kirjamessuilla: Takaisin Japaniin

Otsikko viittaa Aku Ankan lapsuuden suosikkitarinaani Takaisin Klondikeen. Tarina piirtää romanttisen kuvan kullankaivajista Kanadan länsiosassa Alaskan rajan lähellä. Romanttinen kuva lienee tyyppiä aika kultaa muistot, sillä kullankaivuu oli varmasti kovaa ja armotonta työtä. Joskus ajattelen, että Japani on minulle kuten Klondike kullankaivajille.

Siitä on 17 vuotta kun lähdin Japanista tietämättä tulisinko koskaan takaisin. Nyt olen 100 % varma että palaan sinne joskus. Kirjamessuillla kävin kuuntelemassa entistä Japanin kulttuurin opettajaani Minna Eväsojaa, joka kertoi, että hänen rakkautensa Japaniin menee välillä melkein ohitse hänen rakkaudestaan perheeseensä. Tajuan sen niin hyvin: minun rakkaustarinani Japaniin on juuri sellainen. Tottakai Suomi on minulle tärkeä, mutta se rakkaus on jotenkin arkisempi, tavallisempi.

Olen asunut myös jonkin aikaa Ranskassa ja minulla on ollut paljon ranskalaisia ystäviä. Ranskassakin on paljon hyvää, ruokaa, kirjallisuutta ym., mutta kuten totesin kerran ystävälleni, Ranskassa joudun hieman pinnistelemään sopeutuakseni kulttuuriin. Japanissa minun ei tarvitse tehdä niin. I totally get the mentality, sanottaisiin englanniksi. Monet ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon nimeävät Japanin suosikikseen. Kuulun niihin ihmisiin. Sen sijaan en oikeastaan osaa perustella, miksi. Japanilaisten estetiikantaju vetoaa minuun valtavasti. Kirjamessuilla Eväsoja pohti myös eroa Suomeen tässä suhteessa: suomalaiset masentuvat ensilumen sataessa, koska se tarkoittaa pitkän talven alkamista, kun taas japanilaiset näkevät kauneuden siinäkin.

Paitsi Minna Eväsojaa, kävin messuilla kuuntelemassa myös Raisa Porrasmaata, joka esitteli uutta kirjaansa Auringonjumalan tyttäret, joka kertoo naisista japanilaisessa kulttuurissa. Se on minulla juuri lainassa. Valitettavasti ehdin ainoastaan selata läpi kirjan, koska se oli pikalaina, mutta se vaikuttaa joka tapauksessa kiintoisalta. Seuraava tavoitteeni voisi olla tutustua japanilaiseen kirjallisuuteen paremmin, siitä olen raapaissut vasta pintaa. 

Marraskuun biisi - etuajassa

En ole perehtynyt Mariskan musiikkiin aiemmin - en esimerkiksi tiennyt että hän on sanoittanut Mestaripiirroksen, joka on yksi suosikkibiiseistäni. En juuri kuuntele radiota muuta kuin autossa, joten kuulin vasta tänään Mariskan uuden biisin Minä liityin sinuun, joka kolahti heti ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Olen pohtinut paljon melodian ja sanoitusten suhdetta. Kumpi on sinulle tärkeämpi? Minulta kysyttiin tätä kerran ja muistaakseni sanoin että sanat ja se on paljon sanottu ihmiseltä, joka on viettänyt lähes koko elämänsä klassisen viulumusiikin ja instrumentaalisen kansanmusiikin parissa. Luojan kiitos meidän ei tarvitse tehdä tuota valintaa - voimme saada molemmat. Mariskan uudessa biisissä on kumpikin kohdallaan: tarttuva melodia ja sanat, jotka tiivistävät lähes koko oman maailmankatsomukseni. Se taitaa myös päästä listalleni opeteltavista lauluista. Siksi tässä hieman etuajassa marraskuun biisi: 

https://www.youtube.com/watch?v=b4TkT_aO5ww

Syksyn uusi kirjoitusryhmä

Aloitin tänä syksynä uudessa aloitteleville aikuiskirjoittajille tarkoitetussa ryhmässä. Olen tietenkin kirjoitellut jonkin verran aikaisemmin, mutta tämä ryhmä on ollut juuri sopiva minulle tällä hetkellä, kun ottaa huomioon, että elämääni pitää mahtua muutakin kuin kirjoittamista, työntekoa, musiikkia, käsitöitä...

Olemme nyt kokoontuneet muutamia kertoja ja jo nyt tuntuu, että olen oppinut paljon varsinkin tekstien arvioinnista, jossa olen kokenut olevani huono. Meitä on ryhmässä noin 10, mikä on juuri sopiva määrä, jotta keskustelua syntyy.

Luova kirjoittaminen on taustaltaan erilaista kuin vaikka tyypillinen blogikirjoittaminen, joka toki voi myös olla luovaa. Omassa blogissani olen pyrkinyt essee-tyyppiseen kirjoittamiseen, jonka koen olevan myös oma vahvuuteni. Vähemmälle on jäänyt  luova kirjoittaminen, joka voi tarjota samanlaisen portin toiseen todellisuuteen kuin hyvä kirja.

Minulla oli pienenä rikas mielikuvitus ja käytin esimerkiksi koulumatkat kehittämällä itselleni mielikuvitusperheitä. Jostain syystä tuo mielikuvitus on painunut vuosien myötä taka-alalle elämässäni. Nyt aion ottaa sen uudelleen käyttöön.

Koska jaoin täällä tehtävän visualistin opinnoistani, niin jaan tehtävän myös kirjoitusopinnoistani. Tehtävän aiheena oli kaksi paikkaa: toinen, joka ei ole minulle tuttu entuudestaan ja toinen, joka on minulle tuttu.

Paikka, joka on minulle tuttu….

on kotipaikkakuntani kirjasto. Kun olin pieni lasten- ja aikuisten kirjastot sijaitsivat eri paikoissa, vaikkakin lähellä toisiaan. Asuimme lähes lastenkirjaston naapurissa tuohon aikaan ja vierailin siellä usein, varmastikin ainakin kerran viikossa. Se oli minusta kodikas. Aikuisten kirjasto puolestaan oli minusta mahdottoman suuri ja salaperäinen. Nyt tuo mielikuva huvittaa minua, puhutaanhan pinta-alaltaan Suomen pienimmästä kirjastosta. Sittemmin lasten- ja aikuisten kirjaston muuttivat toiseen osoitteeseen ja sijaitsevat nyt samassa rakennuksessa. Tuo kyseenalainen kunnia, Suomen pienin kirjasto pitää kuitenkin edelleen paikkansa. Kirjastot ja kirjakaupat ovat aina olleet lempipaikkojani. Jopa silloin kun asuin Japanissa, kirjasto oli minusta kampuksen mielenkiintoisin paikka. 

Nyt istun kirjaston lehtien lukusalissa. Äkkiseltään luulisi, ettei kirjastossa ole kuuloaistille paljon rekisteröitävää. Nyt huomaan, ettei niin ole. Joku kääntää lehden sivua. Kuulen kenkien hillityn kopinan lattiaa vasten. Jonkun puhelin soi. Ihmiset kääntyvät katsomaan moittivasti. Vanhempi nainen yskähtää. Kirjastohan on täynnä ääniä. Katselen ulos. On myöhäinen syksy ja ikkunasta näkyvällä pallokentällä ei tänään ole pelaajia.

Kirjasto on minulle hyvin visuaalinen paikka. Minusta kirjankannet ovat aina olleet kiehtovia ja valitsenkin usein kirjan luettavaksi sen kannen perusteella. Joskus kansi on jopa tärkeämpi valintakriteeri kuin kirjan takakannessa oleva esittely. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi yhtä kiinnostunut kirjan kansista kuin minä. Kirjastossakin palaan usein sellaisten lukemieni kirjojen luo, jotka ovat kiehtoneet kannellaan, pelkästään saadakseni muiston kirjasta takaisin mieleeni. Painava, mielellään yli 500-sivuinen kirja mielenkiintoisine kirjankansineen kädessä on minusta yksi parhaita asioita elämässä.     

Paikka, jossa en ole vielä ollut….

Olen matkalla Harakan saarelle. Vene on pieni ja meitä retkeläisiä on siinä noin kymmenen. Tyrskyretki – niin sanottiin mainoksessa. Vielä laineet eivät minusta näytä kovin korkeilta. Olen ollut purjeveneessä paljon suuremmissa myrskyissä. Mutta meri-ilma on aina yhtä virkistävää ja saman tuoksuista. Vaikka pidän kaikista vuodenajoista, on syksyllä erityinen asema juuri raikkaan ilman takia. Syksyllä on helppo hengittää.

Olin kuvitellut venematkan pidemmäksi, Harakka onkin aivan lähellä Helsingin etelärantaa. Matka kestää vain noin vartin. Käymme ensin katsomassa akvaarioita ja lähdemme sitten kävelemään polkua pitkin oppaan johdolla. Välillä pysähtelemme tutkimaan jotain kasvia. Polun varrella on pihlajia ja ruusupensaita hehkuvan punaisine marjoineen. Havainnoi kaikin aistein, muistutan itseäni. Niinpä kurotan kädelläni kohti yhtä ruusunmarjaa ja yritän samalla varoa piikikkäitä oksia. Ruusunmarja maistuu tietenkin melko karvaalle ilman sokeria. Samoin pihlajanmarjat.

Näen kasveja, kukkia (kyllä, vielä syyskuun lopussa jotkin kukat pitävät pintansa), tyrskyjä, lintuja, rantakallioita… Pysähdymme tutkimaan maisemaa kaukoputkella, jolla saatamme nähdä kaukaisen majakan. Harakan etelärantaan tosiaan lyövät komeat aallot. Jostain syystä mieleeni tulee Pykeija, Norjan pohjoisosassa Jäämeren rannalla sijaitseva kalastajakylä, jossa olen käynyt vuosia sitten.

Näemme joutsenpariskunnan ja niiden jo hieman kasvaneet, mutta silti vielä hauskasti harmaanväriset poikaset. Kumarrun koskettamaan rantakalliota tai pikemminkin sen leväistä pintaa. Opas varoittaa meitä liukkaista kallioista. Jos suljen silmäni, kuulen meren kohinan, puiden ja pensaiden havinan, moottoriveneet, jotka kiitävät saaren ohi. Kuvittelen, kuinka muuttolinnut valitsevat vaistonsa perusteella erehtymättä joka syksy suuntansa.

Marianne & Leonard ja lokakuun biisi

"I left a woman waiting
I met her sometime later
She said, I see your eyes are dead
What happened to you, lover?
What happened to you, my lover?
What happened to you, lover?
What happened to you?

And since she spoke the truth to me
I tried to answer truthfully
Whatever happened to my eyes
Happened to your beauty
Happened to your beauty
What happened to your beauty
Happened to me"

-Leonard Cohen: I Left a Woman Waiting

Vuosia sitten eräissä kotibileissä ystäväni näytti minulle ylläolevat laulun sanat. Sitä ennen en tainnut olla kuullutkaan Leonard Cohenista, mikä on ymmärrettävää, emmehän kuulu samaan sukupolveen. Sanat jäivät kuitenkin mieleeni ja olen miettinyt tähän päivään asti, mitä ystäväni halusi noilla muutamilla lauseilla sanoa. Jostain syystä en tullut kysyneeksi silloin. Sittemmin olen tykästynyt kovastikin Cohenin musiikkiin ja nähnyt hänet jopa livenä hänen viimeiseksi jääneellä Helsingin keikallaan.

Tänään oli vuorossa syysloman toinen elokuva, joksi valikoitui Marianne & Leonard: sanoja rakkaudesta. Kuulostaa imelältä, mutta sitä elokuva ei ollut, vaikkakin loppu oli aika nyyhkyleffamainen. Oikeastaan en tätä aiemmin tiennyt paljoakaan Cohenin elämästä ja olinkin yllättynyt, kun elokuva piirsi melko synkän kuvan tästä hienosta muusikosta (jäin miettimään, onko olemassa taiteilijaa, jota menestys ei pilaisi jollain tavalla). Elokuva antaa ymmärtää, että Marianne Ihlenin ja Leonard Cohenin suhteen parasta aikaa olivat muutamat Hydralla, eräällä Kreikan saarella vietetyt vuodet, ennen Cohenin muusikon uraa. Elokuva kuvaa saaren elämää 1960-luvulla niin idylliseksi, että minulle tuli suorastaan pakkomielle päästä sinne joskus. No jaa, yksi rivi lisää luetteloon paikoista, joita en ole vielä nähnyt. Tämä elokuva oli hyvinkin koskettava aitoudessaan. Siksi lokakuun biisiksi valikoitui Cohenin tuotannosta Hallelujah, tällä kertaa instrumentaaliversiona.

https://www.youtube.com/watch?v=1cYad-KUTs4

Mestari Cheng

Kävin syysloman aluksi katsomassa Mika Kaurismäen uuden elokuvan Mestari Cheng. Yleensä Kaurismäkien elokuvat ovat minun makuuni hieman turhan niukkoja ja vähäeleisiä, mutta tästä uutuudesta pidin paljon. Asialla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen itse asunut jonkin aikaa Kaukoidässä.

En taaskaan spoilaa tulevien katsojien leffaelämystä paljastamalla elokuvan juonta. Teemana on kulttuurien kohtaaminen. Pitkään mietin, että tästä olisi saanut myös todella paljon synkemmän elokuvan, jos tuota teemaa olisi kuvattu negatiivisella tavalla esimerkiksi rasismin sävyttämänä. Tällaisenaan se on ehkä hieman irti todellisuudesta. Rakastan itse kiinalaista ruokaa, mutta onko todella realistista kuvata Lapin asukkaiden ottavan avosylin vastaan erilainen ruokakulttuurin?  Toisaalta, tätä elokuvaa voi mainiosti kuvata "hyvän mielen elokuvaksi" ja tuo vaikutelma menisi pilalle skeptisemmällä lähestymistavalla.

Elokuva on tietysti visuaalisesti upea. Sekä Lapin maisemat, että kiinalaisen ruokakulttuurin tärkeä ominaisuus, estetiikka, on kuvattu ansiokkaasti. Monissa elokuvissa pääparin välinen kemia on ilmeistä alusta asti, mikä tavallaan vesittää yhden keinon yllättää katsoja. Mestari Cheng muodostaa tässä kohden pirteän poikkeuksen: suhdetta pohjustetaan kauan, mutta juoni ei kuitenkaan etene puuduttavan hitaasti - koko ajan tapahtuu jotain. Kaunis musiikki kantaa läpi koko elokuvan. 

Minulla oli syksyllä 1999 ranskalainen kämppäkaveri, joka oli molempien Kaurismäkien fani. Luulen, että hän olisi pitänyt Mestari Chengistä.  

Tanssien kohti talvea

“Some of my happiest moments have been dancing.” – Claire Danes

Viime kevään Zodiakin tanssiryhmästä innostuneena aloitin tänä syksynä uuden ryhmän, joka tähtää esiintymiseen kesällä 2020. Vielä en tiedä, pääsenkö mukaan esiintymään, mutta olen silti käynyt ahkerasti harjoituksissa. Sen sijaan, että opettelisimme jotain tiettyä koreografiaa, olemme käyttäneet tämän syksyn ainakin minulle uudenlaisen liikkumisen harjoitteluun. Se sopii minulle hyvin, koska osallistun toiseenkin, erinomaiseen tanssiryhmään jossa teemme enemmän koreografia-tyyppisiä sarjoja. 

Zodiakin ryhmässä on ollut vaihteleva määrä tanssijoita syksyn aikana, mutta yleensä vähintään noin 8. Kävin itse asiassa viime syksynä hieman samanlaisessa tanssi-improvisaatioryhmässä, jossa yhdistettiin tanssia joogaan. Tässä ryhmässä, joka kulkee työnimellä Lihis teemme esimerkiksi erilaisia kävelyharjoituksia ja opiskelemme miten eri tavoin ihmiset voivat koskettaa toisiaan. Tempo on ollut miellyttävän rauhallinen, eikä koko ajan tarvitse miettiä paniikinomaisesti mitä tulee seuraavaksi jossain sarjassa. Myös musiikki on ollut minun makuuni, mikä on ainakin minulle tärkeää tanssissa. Lisäksi jaamme usein sekä tunnin alussa, että harjoitusten välillä ajatuksia tanssitunnin herättämistä mietteistä. Ryhmä onkin jo pelkästään tämän syksyn aikana ehtinyt hitsautua mukavan tiiviiksi pieneksi joukkioksi samanlaisesta liikunnasta pitävien ihmisten kesken. 

Aloitin tanssiharrastuksen asuessani Japanissa. Yliopistoni kampuksella kokoontui tanssikerho, jota ohjasi eräs opiskelijoista ja ystäväni houkutteli minut sinne. Tuosta ryhmästä olen saanut perusopit paritanssiin, kuten tangoon tai cha cha chahan. Innostuin lajista jopa siinä määrin, että esiinnyin pienen porukan kanssa eräissä kampuksella pidetyissä juhlissa. Japanissa näin myös tanssittavan flamencoa, jota jatkoin sittemmin Suomessa ja josta tuli yksi lempitanssimuodoistani. Olen kokeillut vuosien saatossa salsaa, itämaista tanssia, hip hopia, balettia, jazz-tanssia ja mitä kaikkea. Kuten sanottu, flamenco oli pitkään suosikkini, mutta nyt nykytanssi on kyllä hyvää vauhtia kipuamassa samaan kategoriaan. Ei yhtään haittaa, vaikka joudun kulkemaan tunnille kahdella junalla ja bussilla.          

  

Lokakuu bujossani

Vielä täyttämätön lokakuun 1. viikon aukeama.

Song Of the Month

Olen ottanut uuden tavan blogiini: valitsen joka kuukausi yhden biisin, josta olen pitänyt erityisesti, jota olen soittanut paljon tai joka on tehnyt muuten vain vaikutuksen. Tässä kuussa kappalevalintani on mystinen Asaf Avidanin Different Pulses, jota on soitettu muun muassa tanssitunnilla. Tässä linkki biisiin:
https://www.youtube.com/watch?v=wHyplEnrgQQ

Tanssiryhmästä, kuten kirjoitusryhmästänikin on tulossa juttu myöhemmin syksyllä blogiin. 

Kynäkoriste

Miau! Välillä saa olla lapsekas. Kynäkoriste mustasta, valkoisesta ja pinkistä foam clay - massasta.

Monika Fagerholm ja rakkaudesta puhumisen vaikeus

Helsingin Sanomissa oli 22.9. mielenkiintoinen artikkeli kirjailija Monika Fagerholmista. Minulle ei tule Hesari, joten näin tekstistä ensimmäisenä Facebookin sitaatin "Se loputon rakkaudesta jauhaminen tuntuu nyt ihan lapselliselta. Olisinpa käyttänyt aikani enemmän tekemiseen ja ajatellut vähemmän." Tuo lause särähti heti korvaani, koska ajattelen asiasta juuri päinvastoin. Miten kukaan voi pitää rakkaudesta puhumista lapsellisena?

En toki ole niin naivi, etten tajuaisi rakkaudella olevan monia muotoja ja ihmisillä olevan erilaisia tapoja osoittaa rakkautta: Joku loistaa kotitöissä; toinen, keskustelua enemmän arvostava muistaa aina kysyä: "miten päiväsi on mennyt?" Oleellista on osoittaa rakkaus jollain tavalla.

Toinen asia, joka sitaatissa häiritsi oli maininta tekemisestä ja ajattelemisesta. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi joidenkin mielestä tekeminen olisi ylivertaista ajattelemiseen verrattuna. Olen juuri lukemassa kirjaa Sofian maailma ja siinä kiteytyy mielestäni hyvin ajattelemisen tärkeys: "tullaksemme hyviksi filosofeiksi tarvitsemme vain kyvyn ihmetellä." Jos mitään ei koskaan pureskele, miten  voi oppia maailmasta mitään?

Näitä siis mietiskelin, kun ajelin junalla kotiin Helsingistä. Lopulta olin niin närkästynyt, että minun oli pakko etsiä Hesari käsiini ja lukea ihmisesta, joka ajattelee asioista niin eri tavoin kuin minä. Kun olin lukenut jutun kokonaisuudessaan, olin hieman rauhoittunut. Jutussa oli hyviäkin puolia: esimerkiksi Fagerholmin kirjan aiheen (raiskaus) esiintuominen. Ehkä jonkin ajan päästä, kun olen rauhoittunut, Fagerholm pääsee minunkin lukulistalleni. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, että tekstistä paistoi läpi ajatus "kyllä tekin ajattelette samoin, kun tulette minun ikääni".         

Tässä yksi sitaatti, jonka minä olisin voinut allekirjoittaa jo kaksikymmentä vuotta sitten:

"It's lack of love that we die from."

-June, Handmaid's Tale

Afrikkalaistyyliset helmet

Virkkasin afrikkalaistyyliset helmet napeista.

Matkalla visualistiksi

Havahduin siihen, että minulla ei ole blogissani vielä lainkaan postauksia liittyen visualistin opintoihin. Niinpä julkaisenkin nyt kerralla kaksi kuvaa tekemistäni kalligrafiatehtävistä. Laitan oheen myös opettajan arvion niistä, koska se lämmitti niin mieltä. Aiheena oli kaupunki (yläkuva) ja sanonta (alakuva). Minut tuntevat eivät hämmästyne siitä, minkä maan valitsin teemaksi molempiin.

Readhour

Tänään on readhour. Aion osallistua tällä kirjalla. Teoksesta lisää blogissa sitten kun pääsen loppuun. Nyt sivulla 171.

Art Journal, sivu 2

Art journal - harrastukseni heräsi kesähorroksestaan. Kalligrafiasta on hyvää vauhtia kehittymässä suosikkitaidemuotoni. Alla oleva kuva on melko pelkistetty tällä kertaa, mutta kehittelen jatkossa jotain kuvallisempaa.

Happy Mail

Mikään ei ilahduta bujoilijaa niin kuin Happy Mail postilaatikossa. 

Abstraktia taidetta

Eilisen akryylimaalauskurssin satoa. Harmikseni maalauksen hieno hopeamaali näyttää kuvassa valkoiselta.

Alkusyksyn kieliopinnot

Olin jo lähes unohtanut, miten hauskaa on opiskella kieliä. Muistin sen jälleen, kun aloitin pitkästä aikaa ranskan tunnit yksityisopettajan johdolla vuosi sitten syksyllä. Yksityistunnit ovat tietysti kalliita, joten opiskelu jäi neljään tuntiin, mutta oli sitäkin tehokkaampaa. Sain kirjavinkkejä, opin esimerkiksi leivonnaisten nimiä ranskaksi (sain esittää toivomuksia tuntien sisällöstä) sekä hankalampia kielioppiasioita keskustelun lomassa.

Koko viime talven keskityin ensisijaisesti musiikin- ja käsityönopintoihini. Nyt alkusyksyllä mieleeni tuli taas, miten kiva olisi herättää uinuva japanin kielen taitoni, joten ilmoittauduin puhekurssille. Japanin puhuminen (verrattuna kirjoittamiseen) ei ole periaatteessa vaikeaa. Opiskelin sitä Japanissa asuessani 17 vuotta sitten (voiko siitä tosiaan olla niin kauan!) kolme kertaa viikossa, eikä kielitaitoni ollut hassumpi lähtiessäni takaisin Suomeen. Vuosien saatossa tuli muita asioita elämään, mutta en ole unohtanut Japania. Siksi olinkin iloinen, että pystyin tänään saamaan japanilaisen opettajan kanssa aikaan pieniä keskustelun pätkiä. Luultavasti hyvästä muististani on apua kielten opiskelussa, esimerkiksi sanat kiinnittyvät vahvasti tiettyihin tilanteisiin elämässä, minkä saatan muistaa vielä vuosien jälkeen.    

Japanin kurssin ohella aloitin espanjan etymologisen kurssin. Etymologia tarkoittaa tiedettä, jossa selvitetään sanojen alkuperiä. Kurssin lopuksi arvailemme sanojen merkityksiä omien kielitaitojen pohjalta. En ollut kuullutkaan mistään etymologiasta ennen. Joku voi nyt tietysti ajatella, ettei tuollaisesta etymologian opiskelusta ole mitään käytännön hyötyä. Se ei pidä paikkaansa. Annan esimerkin.

Olin Milanossa joitakin vuosia sitten ja kaupassa käydessäni olisin halunnut mukaani muovikassin ostamilleni tavaroille. Tiesin, että myyjä tuskin ymmärtäisi englantia, joten sanoin kokeilevasti: Sac?, joka tarkoittaa kassia ranskaksi. Myyjä sanoi: Sacchetto? Ja yhteisymmärrys oli syntynyt ilman englannin kieltä. Mitä enemmän kartuttaa sitä, mitä minä kutsun omaksi kielipankiksi, sitä paremmin mahdollistuu kommunikointi vaikkapa nyt eurooppalaisten kesken.

Kielen opiskelijana minä olen ollut vähän niin kuin sekatavarakaupan asiakas: vähän tuota ja hieman tuota, koska minun kielten opiskeluni lähtökohtana on aina ollut ihmisten ymmärtäminen. Toki ymmärrän niitäkin, jotka opiskelevat mieluummin yhden kielen kunnolla. Itsekin pyrin puhumaan virheetöntä englantia. Kuitenkin, mitä enemmän ymmärtää erilaisten kielten rakenteita ja sanojen muodostumista sitä enemmän saa ahaa-elämyksiä vaikka matkustaessaan.    

Kirjakaupan uudet löydöt

 
Saahan nyt aloittaa jo joulun odotuksen, saahan? Ostin matkabujoa ja joulubujoa varten muistikirjat. Washiteipit tilasin Kuuraiteesta. 💗 Koska aloitan syyskuussa kirjoituskurssin, olen miettinyt, miten integroida bujoajattelu myös kirjoittamiseen. Ehkä joudun ostamaan vielä yhden muistikirjan kirjoitusideoita varten. 😂

Kirjat vs. some ajankuluna

Olen Facebookin käytössä myöhäisherännäinen: liityin mukaan vasta kesällä 2013, silloinkin "pakon edessä", kun olin lähdössä vapaaehtoistyöhön Venäjälle ja piti liittyä mukaan kansainväliseen opettajaryhmäämme ennen leiriä. Tunnustan, että siihen asti olin vieroksunut tätä kommunikointivälinettä. Instagramin käyttäjänä olen vielä "vihreämpi", liityin mukaan vasta viime keväänä enkä oikein ole omaksunut sen käyttöä vieläkään osaksi arkeani. Pinterestiä sentään käytän säännöllisesti, koska haen sieltä vinkkejä esimerkiksi leipomiseen ja käsitöihin.

Jyrkkä mielipiteeni on sittemmin lientynyt, ja nyt ajattelen ettei Facebook ole hassumpi väline pitää yhteyttä esimerkiksi erilaisten ryhmien jäsenten välillä. Myös erilaisten harrasteiden ja tapahtumien mainonta onnistuu mielestäni parhaiten Facebookin välityksellä. Ja jos joku saa Facebookin avulla torjuttua yksinäisyyden tunnetta, niin se on ihan ok.

Tänä kesänä olen kuitenkin herännyt kyseenalaistamaan, onko Facebookin käyttöni mennyt jo liialliseksi. Viime aikoina on ollut paljon puhetta esimerkiksi siitä, miten vanhemmat jättävät lapsensa ilman valvontaa vaikka uimarannalle, koska ovat niin pahasti koukussa someen. Minä en sentään yleensä laiminlyö esimerkiksi ystäviäni somen takia. Vaikkapa ollessani ulkona heidän kanssaan yleensä pyydän anteeksi, jos minun on pakko kesken tapaamisen esimerkiksi vastata johonkin viestiin. Tällaista pidän itsestään selvänä, vaikka kaikki eivät taida samoin ajatella.

Tänä kesänä olen jo useamman kerran havahtunut siihen, että viettäessäni leppoisaa lomapäivää kotona huomaan yhtäkkiä että useita tunteja on kulunut aivan huomaamatta, kun olen surffaillut somessa. Se ikäänkuin antaa illuusion siitä, että on tekemässä jotakin sen sijaan, että esimerkiksi vain makaisi sohvalla. Uskon, että somella on sellaisia vaikutuksia esimerkiksi ihmisen keskittymiskykyyn, joita emme pysty vielä edes kuvittelemaan. Arvio perustuu oman käyttäytymiseni tarkasteluun.

Olen aina ollut ahkera lukija ja perheessämme on arvostettu kirjasivistystä. Yläasteikäisenä meni toki paljon niin sanottua hömppääkin, mutta myös vaikkapa maailmankirjallisuuden klassikkoja. Surukseni olen huomannut, että tiiliskivet, joita ahmin teini-ikäisenä vaativat nyt erityistä mielentilaa ja asennetta, jotta edistyisin edes siedettävää vauhtia lukemisessa. Toki olen aina ollut pohdiskeleva lukija, joka ei niele kaikkea pureskelematta. Koen myös muuttuneeni ihmisenä hiukan: nuorempana olin enemmän tarkkailija, nykyään taas osallistuja. Molemmat ominaisuudet ovat tärkeitä maailmassa ja molempia tarvitaan. Kuitenkaan ei käy kiistäminen, etteivätkö lukemistottumukseni olisi muuttuneet somen myötä.

Lukemisessa on joitakin etuja verrattuna someen. Varsinkin laajojen historiallisten teoksien ollessa kyseessä se kehittää mielikuvitusta eikä someen voi koskaan "uppoutua" samalla tavoin kuin vaikka keskiaikaa käsittelevän kirjan maailmaan. Myönnän, että minulle toinen lukemisen etu verrattuna someen on hiukan snobistinen: kyky keskustella jonkin kirjan teemoista vaikkapa lukupiirissä on minulle tärkeä taito. Siksi olenkin onnellinen, että monet merkittävät kirjat tuli luettua lapsena tai nuorena aikuisena, ennenkuin some sekoitti meidän kaikkien päät. Maailma muuttuu jatkuvasti, usein parempaan päin. Kun kyseessä on somen käytön yleistyminen, en ole siitä niin varma. 

  

Tervetuloa elokuu!

Bujoilu on jäänyt kesällä vähiin, nyt palasin taas kalenterin pariin. Tapaan yhdistää Pinterestin ja omia ideoitani. Niin tässäkin.

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä - osa 3: Maailman parantamisen etiikasta

Kitty: " She does so much good! Ask anyone!..."
"Perhaps so", said the prince..."but it's better when one does good so that you may ask everyone and nobody knows"

-Leo Tolstoi: Anna Karenina


Olen lukenut Anna Kareninan yli 20 vuotta sitten lukioikäisenä, joten ymmärrettävästi en muista enää paljon yksityiskohtia kirjasta. Siitähän voisi poimia vaikka ja mitä lainauksia, mutta ainoa, joka tulee äkkiseltään mieleeni tekstin alussa oleva kohta kirjasta. Tolstoin tarkoituksena on käsittääkseni tässä kirjan kohdassa alleviivata sitä näkemystä, että ihmisiä yleensä tulisi auttaa, mutta niin ettei kukaan siitä tiedä. Tämä blogikirjoitus ei ole arvio Anna Karenina -kirjasta, vaan kuvaus siitä, miten tuo yksi virke on vaikuttanut omaan filosofiaani.

Kun näin Tolstoin kirjan pohjalta vuonna 2012 tehdyn elokuvan en ollut kovin innostunut. Kirja oli typistetty pelkästään rakkauskertomukseksi Annan ja Vronskin välillä, joka sinänsä on hyvin kuvattu. Kuitenkin, vaikka kirjan juoni pyöriikin tämän asetelman ympärillä, niin minusta elokuva ei tehnyt oikeutta huomattavasti moniulotteisemmalle kirjalle. Kaikki ihana yhteiskunnallinen filosofia oli jätetty pois. 

Olen pohdiskellut tuota yhtä kohtaa kirjasta sekä sen elämänohjetta ja yrittänyt löytää esimerkkejä ihmisistä, joiden tapa elää sopisi tuohon filosofiaan. Ensimmäisenä mieleeni tuli viime keväänä televisiossa näytetty sarja suomalaisesta diplomaatista, joka oli auttanut Chilen kansalaisia sekasortoisessa kotimaassa 1970-luvulla. Sarja jätti minut ihmettelemään, miksi tällainen merkittävä tapahtumasarja Suomen ja Chilen historiassa tuli laajempaan yleisön tietoisuuteen vasta nyt. Ylläolevan lainauksen valossa kuitenkin muiden auttaminen tulisi olla osa jokapäiväistä elämäämme. Miksi se on niin vaikeaa?

En ole koskaan ollut senlaatuinen ihminen, joka tuntisi antipatiaa varakkaita ihmisiä kohtaan. Kuitenkin minusta on parempi, että sosiaaliturvaa rahoitetaan verovaroilla kuin esimerkiksi rikkaiden ihmisten lahjoituksilla. Varmastikin moni heistä haluaa vilpittömästi tehdä hyvää, mutta en pidä siitä, että köyhempien ihmisten pitäisi olla ikäänkuin kiitollisuuden velassa hyväntekijöille. Tämä sama asetelma on huomattavissa teollisuusmaiden ja kehitysmaiden suhteessa: Edelliset ovat omaksuneet jonkinlaisen isoveljen aseman suhteessa kolmannen maailman maihin ja unohdetaan, että kehitysyhteistyön perimmäisenä tavoitteena pitäisi olla se, että nuo maat pärjäisivät omillaan.

Tästä ajattelusta tekevät poikkeuksen esimerkiksi Sting, joka on kunnostautunut sademetsien suojelussa, U2:n Bono joka on puhunut köyhien maiden velkojen anteeksiantamisesta sekä vaikkapa ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg. Heidän esiintulonsa ymmärrän, koska ihmiskunta tarvitsee kuitenkin myös esikuvia ja näin saadaan huomiota hyvälle asialle ja parannettua ihmisten tietoisuutta ongelmista. 

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä - osa 2: Karen Blixenin Afrikka

Tartun nykyään harvoin elämäkertoihin, koska ne ovat usein puuduttavan yksityiskohtaisia. Henkilö kuvataan niin tarkasti ja perinpohjaisesti ettei lukijan omalle mielikuvitukselle jää lainkaan tilaa. Toki se on tavallaaan elämäkerran tehtävä. Taannoisella kirpputorikäynnillä matkaani tarttui Judith  Thurmanin kirjoittama kirja Karen Blixenistä, joka on kirjoittajana ja tarinankertojana yksi esikuvistani. Sain juuri luetuksi kirjan Afrikkaa käsittelevän osuuden, jota käsittelen tässä tekstissä. Ehkä luen muutkin kohdat myöhemmin.

Olen aina halunnut matkustaa Afrikkaan. Siitä kiitos kuuluu pitkälti Blixenistä kertovalle elokuvalle "Minun Afrikkani", jonka olen nähnyt ehkä puolen tusinaa kertaa. Se on ainoa elokuva, jonka vuorosanat osaan pitkälti ulkoa. Elokuvaa on sanottu surulliseksi, mutta minusta se ei sitä ole. Toki elokuva käsittelee ansiokkaasti päähenkilön elämässä tapahtuvia tragedioita, mutta pohjavire on silti toiveikas. Minusta on olemassa paljon surullisempia elokuvia, kuten esimerkiksi Lars von Trierin Breaking the Waves.

Millenniaalin olisi helppo valita vaikka Titanic suosikkielokuvaksi, ja hyvähän se onkin, mutta maailmankuvaani se tuskin on vaikuttanut. Siitä puuttuu filosofinen ulottuvuus. 
Olen jo lapsena nähnyt leijonista kertovan filmin "Elsa - vapaana syntynyt" sekä vähän vanhempana esimerkiksi Sigourney Weaverin tähdittämän "Sumuisten vuorten gorillat", ja tietysti ihanan klassikon, "Casablancan", vain joitakin Afrikkaan sijoittuvia elokuvia mainitakseni. Kaikki nämä ovat koskettavia filmejä, mutta silti pidän Karen Blixenin tarinasta eniten. Miksi? Helppoja selityksiä on monia: Afrikan luonto lumoaa ja löydän itsestäni samaa kaukokaipuuta, joka vei minut 2000-luvun alussa Japaniin. Lisäksi ihailin Blixenin rohkeutta puolustaa Afrikan alkuperäisasukkaita, olkoonkin, että hänen tavassaan tehdä niin oli jotain feodaalista.

Nämä selitykset eivät kuitenkaan ole riittäviä. Paitsi tarinankertojana, Karen Blixen kiinnostaa minua henkilönä. Häntä on vaikea kuvailla lyhyesti, enkä edes yritä tehdä sitä.  Juuri siksi kirja kannattaa lukea. Sen tarina on pääpiirteiltään sama kuin elokuvassa, mutta monia yksityiskohtia on elokuvassa oiottu. Esimerkiksi Blixenin avioliitto on kuvattu elämäkerrassa onnellisemmaksi, kuin elokuvassa. Pääasia on kuitenkin Karen Blixenin henkilöhahmo, joka on itsessään kuin taideteos. Hänen itsensä sanoin: "vapaana elää se joka pystyy kuolemaan". Vahva suositus Afrikka- ja Karen Blixen-faneille.   

Ystävä

Seisahduin hetkeksi kirjaston oven eteen epätietoisena. Jälkeenpäin ajattelin hieman fatalistisesti, että varmastikin kohtalo ohjasi minut sisään kirjastoon sinä päivänä. Helsingin uutta keskustakirjastoa ei ollut vielä rakennettu, ja minulla oli tapana käydä usein tuossa pienehkössä, musiikkikirjastoksi kutsutussa talossa, joka oli perustettu postin rakennukseen.

Luin yleensä ensimmäiseksi ilmoitustaulun nähdäkseni, tapahtuiko pääkaupungissa jotain erikoista lähiaikoina. Niin tälläkin kertaa. Äkkiä silmäni osuivat mainokseen, joka oli irrallaan muista. Naamiokurssi Betaniassa! Katsoin kurssin ajankohdan. Minulla olisi silloin aikaa! Ja niin päätös oli tehty: osallistuisin kurssille. Vaikka innostuinkin usein asioista todella nopeasti niin tämän täytyi sentään olla ennätys: olin tehnyt päätökseni muutamassa minuutissa.

Tuolloin en vielä tiennyt mikä ja missä Betania oli. Mutta tieto löytyisi varmasti netistä. Halusin tutustua ihan uusiin taiteen lajeihin, kuva- ja käsityötaiteisiin. Minun nuoruuteni ja lapsuuteni oli täyttänyt musiikki. Myöhemmin muistellessani tuota päivää, tajusin, että se päivä avasi minulle ovia kokonaan uusiin asioihin.

Kurssi alkoi seuraavalla viikolla. Betania teki minuun vaikutuksen kirkkomaisella ulkonäöllään, ruusuikkunoillaan ja uusgoottilaisilla ja keskiaikaisilla koristeillaan. Kurssin osanottajat olivat juuri sellaisia taiteilijatyyppejä, kuin olin kuvitellutkin. Kurssin päätyttyä päätettiin jatkaa kokoontumista torstaisin samassa paikassa tehden erilaisia käsitöitä.

Ryhmästä erottui vähitellen viiden henkilön ryhmä, joka kasvoi muutaman vuoden aikana tiiviiksi joukkioksi, jonka kanssa kävin Suomenlinnassa, baareissa ja taidegallerioissa. Ennen tätä en muistanut astuneeni jalallanikaan mihinkään taidegalleriaan, vaikka kävin mielelläni taidemuseoissa ja -näyttelyissä.

Ystäväni oli mukana ryhmässä. Häneltä saattoi aina kysyä neuvoa käsitöiden tekemisessä. Lisäksi hän valloitti positiivisella luonteellaan. Jälkeenpäin muistellessani kohtaamistani ystäväni kanssa, en muistanut, milloin sain tietää hänen vakavasta sairaudestaan. En ollut koskaan aiemmin tavannut tällaisella asenteella varustettua ihmistä, jolle sairaus tuntui olevan vain pieni vastoinkäyminen ja opin arvostamaan valtavasti iloista ja huumorintajuista ystävääni.

Muutama vuosi vieri ohitse rauhallisesti. Sitten äkkiä, eräänä kesäpäivänä pari viikkoa sitten sain tietää ystäväni joutuneen saattohoitoon Terho-kotiin. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa, vaikka olinkin menettänyt toisen ystäväni syövälle muutamia vuosia sitten. Astuessani ovesta sisään aurinkoisena päivänä tunsin, kuinka rakennuksen aula huokui seesteisyyttä ja rauhaa. Se hälvensi osan huolestani.

Nyt tämä ystäväni on poissa. Hän oli oma iloinen itsensä loppuun saakka. Kuka tahansa ihminen olisi onnellinen sellaisesta ystävästä.

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä, osa 1: Thelma ja Louise

Tämä blogiteksti on omistettu K:lle.

Aloitan blogissa uuden sarjan, jossa kirjoitan maailmankuvaani vaikuttaneista elokuvista, kirjoista ja henkilöistä. Ensimmäisenä vuoron saa elokuva Thelma ja Louise. Valitsin tämän elokuvan siksi, että siitä tuli viime sunnuntaina dokumentti, ja se tuntuu ajankohtaiselta me too -liikkeen vuoksi. Fanitin kyseistä leffaa yhdessä vaiheessa jopa niin paljon, että minulla oli kännykässä soittoäänenä ja voimabiisinä yksi elokuvan biiseistä, Marianne Faithfullin laulama The Ballad Of Lucy Jordan. Elokuvan juoneen voi perehtyä paitsi katsomalla leffan, myös Wikipediassa.

Thelma ja Louise on kestänyt aikaa hyvin. Sen käsittelemät teemat ovat edelleen ajankohtaisia, jopa enemmän nyt kuin elokuvan ilmestymisvuonna 1991. En muista, milloin näin elokuvan ensimmäisen kerran, en kuitenkaan vielä 90-luvun alussa, jolloin minulla ei tainnut olla vielä aavistustakaan siitä, mitä on feminismi.

Feminismissä on monenlaisia erilaisia suuntauksia. En ole perehtynyt liikkeeseen perinpohjaisesti, joten en mene tässä nyt yksityiskohtiin. Kauppakorkeakoulussa opiskellessani sivusimme aihetta eräällä johtamisen kurssilla. Feminismin lähtökohtana voi olla esimerkiksi tavoite saada naiset samaan asemaan kuin miehet työelämässä ja tähän liittyy kiinteästi esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoite. Oma suhtautumiseni feminismiin lähtee kuitenkin pikemminkin siitä, että feminiinisyyttä  tulisi arvostaa yhteiskunnassa yhtä paljon kuin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa tämä on mielenkiintoinen keskustelunaihe ja on selvää, että Thelma ja Louise on yksi feministisimpiä elokuvia mitä on koskaan tehty, riippumatta siitä mitä feminismin suuntausta kannattaa.

Muutama sana elokuvan henkilöhahmoista: myönnän että elokuvassa on käytetty niin sanotusti karikatyyrisiä hahmoja, eli ne eivät paikoittain ole kovin realistisia. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvaa. Hämmentävää on älykkäänä pidetyn Geena Davisin esiintyminen hieman naiivina Thelmana, mutta toisaalta tämä juuri on näyte hänen näyttelijäntaidoistaan. Myös Susan   
Sarandonin näyttelemä Louise on uskottava. Elokuvan miesroolit lähinnä tukevat ja korostavat naisten rooleja, joten en analysoi niitä tässä.

Vaikkei olisi tippaakaan kiinnostunut feminismistä, voi tämän elokuvan katsoa niin sanottuna road movie -elokuvana ja hyvänä sellaisena. Vapaus on yksi elokuvan kantavista teemoista ja mikä symboloisi vapautta paremmin kuin matka Yhdysvaltain eteläisempien osavaltioiden läpi avoautolla. 
Entä loppuratkaisu? Äkkiseltään voisi sanoa, että se on surullinen. Tuttavani tietävät etten ole amerikkalaistyyppisten onnellisten loppujen fani. Minusta kuitenkin tässä elokuvassa on ainoa oikea loppuratkaisu. Olisinko itse valinnut tuollaisen ratkaisun, jos olisin elokuvan henkilö? Enpä tiedä. Kysymys liittyy olennaisesti esimerkiksi rikollisten rangaistuksiin Yhdysvalloissa, joten en rupea perkaamaan asiaa tässä, koska se on aivan toinen juttu. Minusta tässä elokuvassa on kuitenkin toivoa. Ehkä se riittää. 

Raiza

Käydessäni läpi tavaroitani tuli vastaan tämmöinen. Olen kirjoittanut sen Oriveden opiston kurssilla muutamia vuosia sitten.



Raiza

Futiksen mm-kisojen loppuottelu vuonna 2010

Sports Bar, Helsinki

tunnelma oli katossa silloin

kannatimme Espanjaa, ties mistä syystä

enhän ollut edes seurannut aiemmin jalkapalloa

ja Espanja voitti

Sunnuntai alkukeväällä 2012

syöpäsairaiden osasto helsinkiläisessä sairaalassa

sänkysi oli ylimmässä kerroksessa

muistan, että oli kova pakkanen,

sillä olin suunnitellut meneväni ratsastamaan

Sen sijaan matkustin Mäntsälästä junalla katsomaan sinua

auringonsäteet tunkeutuivat sisään sairaalan ikkunasta

oli kaunis päivä

makasit sängyssä silmät ummessa ja

ethän olisi kuitenkaan nähnyt mitään

sillä olit jo sokeutunut

aivokalvolle levinneestä syövästä

torstai-iltana olit kuollut

Kuorossa laulettiin sinä keväänä

Paula Koivuniemen laulua Aikaan Sinikellojen

”kuin kevät ois tää mulle viimeinen”

Etsijä

"All you folks think you own my life
But you never made any sacrifice
Demons they are on my trail
I'm standing at the crossroads of the hell
I look to the left I look to the right
There're hands that grab me on every side"

Tracy Chapman, Crossroads  



Tällä  hetkellä mielessäni on kaksi asiaa: toinen on tulevat syntymäpäiväjuhlani Mitään kriisiä minulla ei ole asiasta, johtuneeko se sitten siitä, että olen aina tuntenut itseni ikääni nuoremmaksi sekä siitä,että myös ulkopuoliset ihmiset luulevat minua säännöllisesti huomattavasti nuoremmaksi. Luvassa siis kivat bileet ja hyvää ruokaa ja juomaa ja loistavaa seuraa.

Toinen asia mielessäni on hyvän ystävän vakava sairaus ja joutuminen saattohoitoon. Jälleen palautuu mieleeni toisen hyvän ystäväni poismeno muutama vuosi sitten. Se sekä synttärijuhlani muistuttavat kuitenkin elämän rajallisuudesta.

Taannoin olin vieraana erään toisen ystäväni syntymäpäiväjuhlilla. Kesken  juhlinnan syntymäpäiväsankari intoutui kysymään vierailta, ketkä ovat mielestään käyttänet aikansa hyvin tällä maapallolla. Nostin käteni epäröimättä.

Olen kuitenkin eräänlaisessa tienristeyksessä tällä hetkellä. Tässä vaiheessa elämää tulevaisuus näyttäytyy jo huomattavasti kapeampana ja rajallisempana kuin esimerkiksi kaksikymmpisenä, ajatellen esimerkiksi opiskelumahdollisuuksia.       

Ihailen ihmisiä, joilla on jonkinlainen täsmällinen suunnitelma elämään. Minulla suunnitelmia on ollut paljonkin.😂 Mikään niistä ei kuitenkaan nouse ylitse muiden. Minä olen aina vain tarttunut edessä oleviin haasteisiin sitä mukaa, kun ne ovat eteen tulleet. Jos olisin jäänyt asumaan Japaniin, kuten vakavasti harkitsin 20 vuotta sitten, elämäni olisi varmasti muodotunut hyvin toisenlaiseksi. Lopulta kuitenkin palasin Suomeen sillä totesin, että minun on helpompi elää täällä.

Minulla on edelleen, elämäni keskivaiheillakin monta eri unelmaa koskien työelämää, yksi niistä on työ kansainvälisen katastrofiavun parissa. Ilahduttavasti kun joku ovi sulkeutuu, niin monia muita saattaa avautua, jos antaa elämälle mahdollisuuden.

 

Huovutusta, osa 2

Tällainen valmistui tänään ystävälle valmistujaislahjaksi. 

Taideleimailua

Osallistuin kässäfestareilla taideleimailu - pajaan.

Paperinukke - kässäporukka jää kesälomalle

Viimeisenä pakollisena tehtävänä käsityön taiteen perusopinnoissa oli paperinukke ja sen vaatteet. Alla tulkintani tehtävästä. Sen nimi on "Tanssityttö"

Bujo-päivityksiä - toukokuu

Löysin Pinterestistä tämän fantastisen, väritettävän layoutin kitaransoiton harjoittelun seuraamiseen. 

Kondiittorin kokeiluja

Tämä aamu oli tarkoitus käyttää kitaransoiton harjoitteluun, mutta kitarasta olikin mennyt kieli poikki. Siispä harjoittelinkin ruusujen pursottamista. Näissä riittää vielä työsarkaa. Tarkkasilmäisemmät havaitsevat, etteivät pohjat ole oikeita, vaan styroksista. En ole postaillut tänne leivontakuvia, koska haaveilen edelleen erillisen leivontablogin perustamisesta. Sitä odotellessa...

Visuopintoja, osa 1

Perspektiivipiirtämistä visualisti - opinnoissa. 

Art Journal

Olen jo jonkin aikaa seuraillut somessa paitsi bujopostauksia, niin myös ns. Art Journal -postauksia. Art Journal on päiväkirjan kaltainen kirja / vihko / lehtiö, johon on tarkoitus tallentaa pieniä omia taideteoksia.

Minulla on paljon värityskirjoja ja eräänä iltana otin yhden niistä esille sen kummemmin miettimättä. Sain jostain päähäni ajatuksen rajata vain mustalla värityskuvan ääriviivat. Syvennyin puuhaan niin totaalisesti, että ennen kuin huomasinkaan oli kulunut monta tuntia ja  ulkona oli tullut pimeä ja minä vain tuhersin ääriviivoja keittiön pöydän ääressä huonossa valossa. Tarkoitus ei siis ollut saada aikaan mitään taideteosta. Kuitenkin olin lopputulokseen aika tyytyväinen. Ja silloin tajusin: edessäni oli taidepäiväkirjani ensimmäinen sivu. Ei aina tarvitse tehdä vaikeaa, jotta saisi hyvännäköistä. Katsokaa vaikka:

Olen ajatellut nyt aluksi tehdä vain yhden sivun kuukaudessa. Onnistuneita sivuja postaan blogiini.
Tässä työssä käytin tussia Staedtler pigment liner 0,3. Tein sivulle kehykset washi-teipillä. Tämän idean sain nettisivulta https://finnstamper.wordpress.com/tag/varityskirja/
Lopuksi tässä vielä ihana uusi bujo-kirjanmerkkini, jonka tilasin Ainon Korulta.

Huovutusta

Huovutin koiramme istuinalustaan.

Tuunaajan unelma

Ostin tällaisen tuunaajan unelmalokerikon, jossa voi säilyttää kaikenlaista pikkutavaraa.