Ystävä

Seisahduin hetkeksi kirjaston oven eteen epätietoisena. Jälkeenpäin ajattelin hieman fatalistisesti, että varmastikin kohtalo ohjasi minut sisään kirjastoon sinä päivänä. Helsingin uutta keskustakirjastoa ei ollut vielä rakennettu, ja minulla oli tapana käydä usein tuossa pienehkössä, musiikkikirjastoksi kutsutussa talossa, joka oli perustettu postin rakennukseen.

Luin yleensä ensimmäiseksi ilmoitustaulun nähdäkseni, tapahtuiko pääkaupungissa jotain erikoista lähiaikoina. Niin tälläkin kertaa. Äkkiä silmäni osuivat mainokseen, joka oli irrallaan muista. Naamiokurssi Betaniassa! Katsoin kurssin ajankohdan. Minulla olisi silloin aikaa! Ja niin päätös oli tehty: osallistuisin kurssille. Vaikka innostuinkin usein asioista todella nopeasti niin tämän täytyi sentään olla ennätys: olin tehnyt päätökseni muutamassa minuutissa.

Tuolloin en vielä tiennyt mikä ja missä Betania oli. Mutta tieto löytyisi varmasti netistä. Halusin tutustua ihan uusiin taiteen lajeihin, kuva- ja käsityötaiteisiin. Minun nuoruuteni ja lapsuuteni oli täyttänyt musiikki. Myöhemmin muistellessani tuota päivää, tajusin, että se päivä avasi minulle ovia kokonaan uusiin asioihin.

Kurssi alkoi seuraavalla viikolla. Betania teki minuun vaikutuksen kirkkomaisella ulkonäöllään, ruusuikkunoillaan ja uusgoottilaisilla ja keskiaikaisilla koristeillaan. Kurssin osanottajat olivat juuri sellaisia taiteilijatyyppejä, kuin olin kuvitellutkin. Kurssin päätyttyä päätettiin jatkaa kokoontumista torstaisin samassa paikassa tehden erilaisia käsitöitä.

Ryhmästä erottui vähitellen viiden henkilön ryhmä, joka kasvoi muutaman vuoden aikana tiiviiksi joukkioksi, jonka kanssa kävin Suomenlinnassa, baareissa ja taidegallerioissa. Ennen tätä en muistanut astuneeni jalallanikaan mihinkään taidegalleriaan, vaikka kävin mielelläni taidemuseoissa ja -näyttelyissä.

Ystäväni oli mukana ryhmässä. Häneltä saattoi aina kysyä neuvoa käsitöiden tekemisessä. Lisäksi hän valloitti positiivisella luonteellaan. Jälkeenpäin muistellessani kohtaamistani ystäväni kanssa, en muistanut, milloin sain tietää hänen vakavasta sairaudestaan. En ollut koskaan aiemmin tavannut tällaisella asenteella varustettua ihmistä, jolle sairaus tuntui olevan vain pieni vastoinkäyminen ja opin arvostamaan valtavasti iloista ja huumorintajuista ystävääni.

Muutama vuosi vieri ohitse rauhallisesti. Sitten äkkiä, eräänä kesäpäivänä pari viikkoa sitten sain tietää ystäväni joutuneen saattohoitoon Terho-kotiin. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa, vaikka olinkin menettänyt toisen ystäväni syövälle muutamia vuosia sitten. Astuessani ovesta sisään aurinkoisena päivänä tunsin, kuinka rakennuksen aula huokui seesteisyyttä ja rauhaa. Se hälvensi osan huolestani.

Nyt tämä ystäväni on poissa. Hän oli oma iloinen itsensä loppuun saakka. Kuka tahansa ihminen olisi onnellinen sellaisesta ystävästä.