Tämä blogiteksti on omistettu K:lle.
Aloitan blogissa uuden sarjan, jossa kirjoitan maailmankuvaani vaikuttaneista elokuvista, kirjoista ja henkilöistä. Ensimmäisenä vuoron saa elokuva Thelma ja Louise. Valitsin tämän elokuvan siksi, että siitä tuli viime sunnuntaina dokumentti, ja se tuntuu ajankohtaiselta me too -liikkeen vuoksi. Fanitin kyseistä leffaa yhdessä vaiheessa jopa niin paljon, että minulla oli kännykässä soittoäänenä ja voimabiisinä yksi elokuvan biiseistä, Marianne Faithfullin laulama The Ballad Of Lucy Jordan. Elokuvan juoneen voi perehtyä paitsi katsomalla leffan, myös Wikipediassa.
Thelma ja Louise on kestänyt aikaa hyvin. Sen käsittelemät teemat ovat edelleen ajankohtaisia, jopa enemmän nyt kuin elokuvan ilmestymisvuonna 1991. En muista, milloin näin elokuvan ensimmäisen kerran, en kuitenkaan vielä 90-luvun alussa, jolloin minulla ei tainnut olla vielä aavistustakaan siitä, mitä on feminismi.
Feminismissä on monenlaisia erilaisia suuntauksia. En ole perehtynyt liikkeeseen perinpohjaisesti, joten en mene tässä nyt yksityiskohtiin. Kauppakorkeakoulussa opiskellessani sivusimme aihetta eräällä johtamisen kurssilla. Feminismin lähtökohtana voi olla esimerkiksi tavoite saada naiset samaan asemaan kuin miehet työelämässä ja tähän liittyy kiinteästi esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoite. Oma suhtautumiseni feminismiin lähtee kuitenkin pikemminkin siitä, että feminiinisyyttä tulisi arvostaa yhteiskunnassa yhtä paljon kuin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa tämä on mielenkiintoinen keskustelunaihe ja on selvää, että Thelma ja Louise on yksi feministisimpiä elokuvia mitä on koskaan tehty, riippumatta siitä mitä feminismin suuntausta kannattaa.
Muutama sana elokuvan henkilöhahmoista: myönnän että elokuvassa on käytetty niin sanotusti karikatyyrisiä hahmoja, eli ne eivät paikoittain ole kovin realistisia. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvaa. Hämmentävää on älykkäänä pidetyn Geena Davisin esiintyminen hieman naiivina Thelmana, mutta toisaalta tämä juuri on näyte hänen näyttelijäntaidoistaan. Myös Susan
Sarandonin näyttelemä Louise on uskottava. Elokuvan miesroolit lähinnä tukevat ja korostavat naisten rooleja, joten en analysoi niitä tässä.
Vaikkei olisi tippaakaan kiinnostunut feminismistä, voi tämän elokuvan katsoa niin sanottuna road movie -elokuvana ja hyvänä sellaisena. Vapaus on yksi elokuvan kantavista teemoista ja mikä symboloisi vapautta paremmin kuin matka Yhdysvaltain eteläisempien osavaltioiden läpi avoautolla.
Entä loppuratkaisu? Äkkiseltään voisi sanoa, että se on surullinen. Tuttavani tietävät etten ole amerikkalaistyyppisten onnellisten loppujen fani. Minusta kuitenkin tässä elokuvassa on ainoa oikea loppuratkaisu. Olisinko itse valinnut tuollaisen ratkaisun, jos olisin elokuvan henkilö? Enpä tiedä. Kysymys liittyy olennaisesti esimerkiksi rikollisten rangaistuksiin Yhdysvalloissa, joten en rupea perkaamaan asiaa tässä, koska se on aivan toinen juttu. Minusta tässä elokuvassa on kuitenkin toivoa. Ehkä se riittää.
Aloitan blogissa uuden sarjan, jossa kirjoitan maailmankuvaani vaikuttaneista elokuvista, kirjoista ja henkilöistä. Ensimmäisenä vuoron saa elokuva Thelma ja Louise. Valitsin tämän elokuvan siksi, että siitä tuli viime sunnuntaina dokumentti, ja se tuntuu ajankohtaiselta me too -liikkeen vuoksi. Fanitin kyseistä leffaa yhdessä vaiheessa jopa niin paljon, että minulla oli kännykässä soittoäänenä ja voimabiisinä yksi elokuvan biiseistä, Marianne Faithfullin laulama The Ballad Of Lucy Jordan. Elokuvan juoneen voi perehtyä paitsi katsomalla leffan, myös Wikipediassa.
Thelma ja Louise on kestänyt aikaa hyvin. Sen käsittelemät teemat ovat edelleen ajankohtaisia, jopa enemmän nyt kuin elokuvan ilmestymisvuonna 1991. En muista, milloin näin elokuvan ensimmäisen kerran, en kuitenkaan vielä 90-luvun alussa, jolloin minulla ei tainnut olla vielä aavistustakaan siitä, mitä on feminismi.
Feminismissä on monenlaisia erilaisia suuntauksia. En ole perehtynyt liikkeeseen perinpohjaisesti, joten en mene tässä nyt yksityiskohtiin. Kauppakorkeakoulussa opiskellessani sivusimme aihetta eräällä johtamisen kurssilla. Feminismin lähtökohtana voi olla esimerkiksi tavoite saada naiset samaan asemaan kuin miehet työelämässä ja tähän liittyy kiinteästi esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoite. Oma suhtautumiseni feminismiin lähtee kuitenkin pikemminkin siitä, että feminiinisyyttä tulisi arvostaa yhteiskunnassa yhtä paljon kuin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa tämä on mielenkiintoinen keskustelunaihe ja on selvää, että Thelma ja Louise on yksi feministisimpiä elokuvia mitä on koskaan tehty, riippumatta siitä mitä feminismin suuntausta kannattaa.
Muutama sana elokuvan henkilöhahmoista: myönnän että elokuvassa on käytetty niin sanotusti karikatyyrisiä hahmoja, eli ne eivät paikoittain ole kovin realistisia. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvaa. Hämmentävää on älykkäänä pidetyn Geena Davisin esiintyminen hieman naiivina Thelmana, mutta toisaalta tämä juuri on näyte hänen näyttelijäntaidoistaan. Myös Susan
Sarandonin näyttelemä Louise on uskottava. Elokuvan miesroolit lähinnä tukevat ja korostavat naisten rooleja, joten en analysoi niitä tässä.
Vaikkei olisi tippaakaan kiinnostunut feminismistä, voi tämän elokuvan katsoa niin sanottuna road movie -elokuvana ja hyvänä sellaisena. Vapaus on yksi elokuvan kantavista teemoista ja mikä symboloisi vapautta paremmin kuin matka Yhdysvaltain eteläisempien osavaltioiden läpi avoautolla.
Entä loppuratkaisu? Äkkiseltään voisi sanoa, että se on surullinen. Tuttavani tietävät etten ole amerikkalaistyyppisten onnellisten loppujen fani. Minusta kuitenkin tässä elokuvassa on ainoa oikea loppuratkaisu. Olisinko itse valinnut tuollaisen ratkaisun, jos olisin elokuvan henkilö? Enpä tiedä. Kysymys liittyy olennaisesti esimerkiksi rikollisten rangaistuksiin Yhdysvalloissa, joten en rupea perkaamaan asiaa tässä, koska se on aivan toinen juttu. Minusta tässä elokuvassa on kuitenkin toivoa. Ehkä se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti