Syksyn uusi kirjoitusryhmä

Aloitin tänä syksynä uudessa aloitteleville aikuiskirjoittajille tarkoitetussa ryhmässä. Olen tietenkin kirjoitellut jonkin verran aikaisemmin, mutta tämä ryhmä on ollut juuri sopiva minulle tällä hetkellä, kun ottaa huomioon, että elämääni pitää mahtua muutakin kuin kirjoittamista, työntekoa, musiikkia, käsitöitä...

Olemme nyt kokoontuneet muutamia kertoja ja jo nyt tuntuu, että olen oppinut paljon varsinkin tekstien arvioinnista, jossa olen kokenut olevani huono. Meitä on ryhmässä noin 10, mikä on juuri sopiva määrä, jotta keskustelua syntyy.

Luova kirjoittaminen on taustaltaan erilaista kuin vaikka tyypillinen blogikirjoittaminen, joka toki voi myös olla luovaa. Omassa blogissani olen pyrkinyt essee-tyyppiseen kirjoittamiseen, jonka koen olevan myös oma vahvuuteni. Vähemmälle on jäänyt  luova kirjoittaminen, joka voi tarjota samanlaisen portin toiseen todellisuuteen kuin hyvä kirja.

Minulla oli pienenä rikas mielikuvitus ja käytin esimerkiksi koulumatkat kehittämällä itselleni mielikuvitusperheitä. Jostain syystä tuo mielikuvitus on painunut vuosien myötä taka-alalle elämässäni. Nyt aion ottaa sen uudelleen käyttöön.

Koska jaoin täällä tehtävän visualistin opinnoistani, niin jaan tehtävän myös kirjoitusopinnoistani. Tehtävän aiheena oli kaksi paikkaa: toinen, joka ei ole minulle tuttu entuudestaan ja toinen, joka on minulle tuttu.

Paikka, joka on minulle tuttu….

on kotipaikkakuntani kirjasto. Kun olin pieni lasten- ja aikuisten kirjastot sijaitsivat eri paikoissa, vaikkakin lähellä toisiaan. Asuimme lähes lastenkirjaston naapurissa tuohon aikaan ja vierailin siellä usein, varmastikin ainakin kerran viikossa. Se oli minusta kodikas. Aikuisten kirjasto puolestaan oli minusta mahdottoman suuri ja salaperäinen. Nyt tuo mielikuva huvittaa minua, puhutaanhan pinta-alaltaan Suomen pienimmästä kirjastosta. Sittemmin lasten- ja aikuisten kirjaston muuttivat toiseen osoitteeseen ja sijaitsevat nyt samassa rakennuksessa. Tuo kyseenalainen kunnia, Suomen pienin kirjasto pitää kuitenkin edelleen paikkansa. Kirjastot ja kirjakaupat ovat aina olleet lempipaikkojani. Jopa silloin kun asuin Japanissa, kirjasto oli minusta kampuksen mielenkiintoisin paikka. 

Nyt istun kirjaston lehtien lukusalissa. Äkkiseltään luulisi, ettei kirjastossa ole kuuloaistille paljon rekisteröitävää. Nyt huomaan, ettei niin ole. Joku kääntää lehden sivua. Kuulen kenkien hillityn kopinan lattiaa vasten. Jonkun puhelin soi. Ihmiset kääntyvät katsomaan moittivasti. Vanhempi nainen yskähtää. Kirjastohan on täynnä ääniä. Katselen ulos. On myöhäinen syksy ja ikkunasta näkyvällä pallokentällä ei tänään ole pelaajia.

Kirjasto on minulle hyvin visuaalinen paikka. Minusta kirjankannet ovat aina olleet kiehtovia ja valitsenkin usein kirjan luettavaksi sen kannen perusteella. Joskus kansi on jopa tärkeämpi valintakriteeri kuin kirjan takakannessa oleva esittely. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi yhtä kiinnostunut kirjan kansista kuin minä. Kirjastossakin palaan usein sellaisten lukemieni kirjojen luo, jotka ovat kiehtoneet kannellaan, pelkästään saadakseni muiston kirjasta takaisin mieleeni. Painava, mielellään yli 500-sivuinen kirja mielenkiintoisine kirjankansineen kädessä on minusta yksi parhaita asioita elämässä.     

Paikka, jossa en ole vielä ollut….

Olen matkalla Harakan saarelle. Vene on pieni ja meitä retkeläisiä on siinä noin kymmenen. Tyrskyretki – niin sanottiin mainoksessa. Vielä laineet eivät minusta näytä kovin korkeilta. Olen ollut purjeveneessä paljon suuremmissa myrskyissä. Mutta meri-ilma on aina yhtä virkistävää ja saman tuoksuista. Vaikka pidän kaikista vuodenajoista, on syksyllä erityinen asema juuri raikkaan ilman takia. Syksyllä on helppo hengittää.

Olin kuvitellut venematkan pidemmäksi, Harakka onkin aivan lähellä Helsingin etelärantaa. Matka kestää vain noin vartin. Käymme ensin katsomassa akvaarioita ja lähdemme sitten kävelemään polkua pitkin oppaan johdolla. Välillä pysähtelemme tutkimaan jotain kasvia. Polun varrella on pihlajia ja ruusupensaita hehkuvan punaisine marjoineen. Havainnoi kaikin aistein, muistutan itseäni. Niinpä kurotan kädelläni kohti yhtä ruusunmarjaa ja yritän samalla varoa piikikkäitä oksia. Ruusunmarja maistuu tietenkin melko karvaalle ilman sokeria. Samoin pihlajanmarjat.

Näen kasveja, kukkia (kyllä, vielä syyskuun lopussa jotkin kukat pitävät pintansa), tyrskyjä, lintuja, rantakallioita… Pysähdymme tutkimaan maisemaa kaukoputkella, jolla saatamme nähdä kaukaisen majakan. Harakan etelärantaan tosiaan lyövät komeat aallot. Jostain syystä mieleeni tulee Pykeija, Norjan pohjoisosassa Jäämeren rannalla sijaitseva kalastajakylä, jossa olen käynyt vuosia sitten.

Näemme joutsenpariskunnan ja niiden jo hieman kasvaneet, mutta silti vielä hauskasti harmaanväriset poikaset. Kumarrun koskettamaan rantakalliota tai pikemminkin sen leväistä pintaa. Opas varoittaa meitä liukkaista kallioista. Jos suljen silmäni, kuulen meren kohinan, puiden ja pensaiden havinan, moottoriveneet, jotka kiitävät saaren ohi. Kuvittelen, kuinka muuttolinnut valitsevat vaistonsa perusteella erehtymättä joka syksy suuntansa.