1. paperille kirjottu teokseni

Seuraavien kolmen vuoden aikana tulen julkaisemaan täällä erilaisia käsitöitä liittyen käsityön taiteen perusopintoihin, joiden suorittamisen aloitin tänä syksynä. Tässä ensimmäinen. Tekniikkana vesiväri ja kirjonta.  

Taitoluistelun uudet tuulet

"Tolerance is the virtue of the man without convictions."

-G. K. Chesterton

En ole vielä lukenut Kiira Korvesta kertovaa kirjaa, vaikka se onkin lukulistallani. En siis ole kykenevä arvioimaan sitä vielä. Olen kuullut kirjasta vain sen mitä siitä on tihkunut median kautta (mikä on siis aika paljon). Siksi otankin nyt tietoisesti riskin, kun vertaan Kiiran kokemuksia Suomen naistaitoluistelijoiden parhaimmistoon. Ensiksi mietin kannattaako minun kirjoittaa ollenkaan, koska en ole varsinainen alan asiantuntija vaan ainoastaan seurannut lajia läheltä pitkään. Sitä paitsi joku saattaa aina loukkaantua ja tulkita viestin väärin, vaikka kuinka selväsanaisesti ilmaisisi mielipiteensä. Ujouteni karisi kuitenkin, kun huomasin että joku toimittaja oli maininnut tekstissään ritti-hypyn ja kutsui sitä fritiksi. Jos uutisoiminen taitoluistelusta on tuolla tasolla Suomessa nykyisin, niin minä olen varsin kyvykäs arvioimaan lajin tilaa. 

Taitoluistelumaailmaa on puhuttanut tänä syksynä minun nähdäkseni kaksi asiaa: toinen on varsinkin hyppyjen tasolla alati kovemmaksi käyvä yksinluistelijoiden taso. Tämä on huomattavissa varsinkin venäläisten naisluistelijoiden suorituksissa kansainvälisissä kilapailuissa: pyritään jopa esittämään kolmoisakseleita ja jopa neloishyppyjä. Minusta on upeaa nähdä urheilijoiden rikkovan omia rajojaan, eihän esimerkiksi seiväshypyssäkään uusia ennätyksiä syntyisi elleivät urheilijat uskaltaisi kokeilla rajojaan. Toisaalta seiväshyppy vertautuu melko huonosti taitoluisteluun, koska taitoluistelussa pisteitä tulee muustakin kuin teknisestä osaamisesta. Myös loukkaantumisriski on otettava huomioon.            

Joskus tuntuu, että ovatko taitoluistelijat enää ihmisiä ollenkaan kun lajin vaatimukset ovat niin kovia. Joku kommentoi tietysti nyt että sellaista se huippu-urheilu on. Niinhän se on, mutta on varmasti on myös lajikohtaisia eroja. Uskoisin, että esimerkiksi keihäänheitto on aika erilainen laji kuin taitoluistelu. Vaativia valmentajia puolustetaan usein sillä että juuri heidän takiaan meillä on huippuja. Jokainen vetänee omat rajansa, sille mitä on valmis kestämään. Itse kuitenkin haluan puhua hieman pehmeämmän lähestymistavan puolesta. Itselläni oli esimerkiksi nuorena viulunsoitossa opettaja, joka oli samaan aikaan sekä tiukka, että mukava. ja tiedän siis varmasti, että tällainen "valmennus" tuottaa hyviä tuloksia (en puhu nyt itsestäni).   

Nykyisin lajin kovin kärki tulee Venäjältä ja tuntuu, että  uusia tähtiä tehtaillaan joka vuosi. Tässä ei sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, mutta minusta tuntuu jotenkin kovalta, että entiset tähdet heivataan lähes valmentajan toimesta sivuun kun ilmaantuu joku uusi tähtiehdokas. Luulisin myös, että se on syynä siihen, että venäläisten taitoluistelijoiden urat tuntuvat jäävän kovin lyhyiksi nykyään: mainetta ja kunniaa jaksetaan tavoitella hädin tuskin kaksi kautta.   

Toinen asia, mistä on puhuttu paljon on uusi pistelaskujärjestelmä, jonka pitäisi nyt sitten ymmärtääkseni suosia luistelijoita, jotka eivät välttämättä loista teknisesti. Ymmärrän tämän sääntömuutoksen ennen muuta katsojan kannalta, koska luulisin ettei keskiverto tai harvemmin taitoluistelua seuraava muista oliko se hyppy nyt ritti vai fritti vai miten sen nyt meni. Taitoluistelu on yleisölaji, jossa katsojat tuottavat suuren osan elämyksestä. Ja ymmärrän että katsojat arvioivat - vaikka hivenen puolueellisesti sitten - enemmän esimerkiksi luistelijan tulkintaa ja musiikkia. Taitoluistelun kauneus on katsojan silmässä. Lajin arvioinnin vaikeus (verrattatuna kenties joihinkin muihin lajeihin) tulee siitä, että taitoluistelussa urheilijan on mahdollista loistaa niin monin eri tavoin.   

Oma lukunsa on puheet taitoluistelun anoreksiaongelmasta. Itse sanoisin, että vaikka ongelma on todellinen ja siihen suhtauduttava vakavasti, niin ei kannata tehdä kärpäsestä härkästä. Olin itse nuorena hyvin hoikka, aina painoindeksi alarajalla, vaikka söin täysin normaalisti.   

  

Lukutoukkien tapaaminen

Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni lukupiirissä. Se on uskomatonta, koska olen aina ollut lukutoukka ja rakastan kirjoista puhumista vähintään yhtä paljon kuin kirjojen lukemista.

Lapsuuden kodissani on aina arvostettu kirjoja ja sivistystä. Kirjamessut on vuoden SE tapahtuma isälleni, joka myös bloggaa. Kirjamakumme ovat aika erilaiset (isä lukee lähinnä faktaa, kun minulla pääpaino  taitaa olla fiktiossa vaikka esim. elämäkertoja luenkin), mutta se ei haittaa. Ihailen isäni laajaa politiikan ja talouden tuntemusta, vaikka itse vietänkin mieluiten aikani muunlaisten kirjojen parissa.

Millaisia romaaneja sitten luen? Lasten ja nuorten kirjojen jälkeen siirryin noin 13-vuotiaana lukemaan dekkareita, sen jälkeen tuli romanttisten viihdekirjojen kausi, kuten niin usein noin 15-vuotiailla tytöillä on. Lukioikäisenä innostuin historiallisista romaaneista ja tuo innostus on jatkunut tähän päivään saakka. Mikä niissä kiehtoo? On selvää, että historialliset kirjat tarjosivat lukioikäiselle itselleni eskapistisen paon todellisuudesta, sillä pidin siihenastista elämääni aika tasaisena ja yllätyksettömänä. Se ei kuitenkaan selitä sitä, miksi ne ovat edelleen yksi suosikkikirjalajeistani.

Eräs ystäväni kysyi minulta vuosia sitten, mikä tekee minut onnelliseksi? Vastasin tuolloin tulevani onnelliseksi kun opin jotain uutta. Tämä vastaus poikkeaa ehkä monien ihmisten vastauksesta tuohon kysymykseen, mutta se pitää edelleen paikkansa. Ja tässä on ehkä avain siihen, miksi rakastan lukemista niin paljon. Siksi menin myös lukupiiriin: on ihanaa kuulla lukijoiden erilaisia tulkintoja samasta kirjasta. Ja kyllä, ensimmäisen kerran jälkeen olen koukussa tähän innostavaan harrastukseen. Täysin koukussa.   

A Paris Education

Tänä vuonna Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta valikoitui nähtävien elokuvien listalle A Paris Education. Eilen kävin katsomassa sen. Mainio elokuva. Nostan esille tässä elokuvasta muutamia asioita. En kuitenkaan käy läpi juonta, jotta se säilyisi yllätyksenä, jos joku menee katsomaan elokuvan.

Huomasin vasta ehkä noin vartin katselun jälkeen, että elokuva oli mustavalkoinen. Usein mustavalkoisuus tai niukka värien käyttö elokuvassa on myös elokuvan tunnelman symboli. Vähän niinkuin nordic noir -televisiosarjoissa kuten Silta.

A Paris Education on kuvaus elokuva-alaa opiskelevista nuorista Pariisissa. Miljöö on tärkeä elokuvassa, joskaan elokuva välttää kliseistä Pariisi-kerrontaa, kuten Eiffel-tornin ym. kuvausta. Pystyin samastumaan hyvin siihen miten elokuvan henkilöt kokevat Pariisin, se muistuttaa minua ajasta, jolloin totuttelin asumaan Helsingissä. Sitä en kylläkään allekirjoita, että Pariisi olisi tylsempi kuin Berliini tai New York, joskin ehkä hieman sisäänpäinlämpiävämpi.

Elokuva koostuu otoksista opiskelijoiden keskusteluista. Ja millaisista keskusteluista! Dialogit vilisevät sivityssanoja niin että hitaampia hirvittää. Jään pohtimaan, onko mahdollista elää noin intensiivisesti todellisuudessa? Niin tai näin, elokuva onnistuu koskettamaan. Mustavalkoisuudesta ja dialogien angstisuudesta väitän, että elokuvalla on positiivinen pohjavire. Suosittelen tätä ranskalaisen elokuvan faneille.     

Syksyn korkea taivas

Syksy on minusta loistava ulkoiluvuodenaika. Aurinko ei paista enää polttavan kuumasti, vaan lempeästi ja luonto on värikkäimmillään. Juuri omiaan Korkeasaaressa vietettävään päivään. Siihen oli kuitenkin myös toinen syy.
Olen nyt muutaman vuoden harrastanut käsitöitä vaihtelevalla innolla, mutta tänä syksynä harrastuksestani tuli hieman suunnitelmallisempaa ja intensiivisempää. Hain ja pääsin Helsingin työväenopiston käsityön taiteen perusopetuksen aikuisten ryhmään tuleviksi kolmeksi vuodeksi. Eilen oli tutustumispäivä Korkeasaaressa. Lisäksi saimme ympäristöön liittyviä hauskoja piirustustehtäviä. Piti muun muassa piirtää vasemmalla kädellä ja leikata eläimen siluetti yhdellä leikkauksella ja ilman luonnostelua ja korjaamista. Olen nyt todella innoissani näistä opinnoista.
Toinen tämän syksyn uusi asia on ranskan kielikaveri, jonka kanssa olen tavannut nyt kaksi kertaa ja jonka kanssa syvennymme puhumisen lisäksi joihinkin minulle vaikeisiin kielioppiasioihin, kuten subjunktiiviin. Ranska on palautunut mieleen paremmin kuin odotin. Viime kerralla puhuimme lempiaiheestani ranskalaisista leivonnaisista. Luettavien kirjojen listalla on nyt Anthelme Brillat-Savarinin Maun Fysiologia.

  

Syyskesän mietelmiä

Edellisestä postauksesta on vierahtänyt pari kuukautta, koska kesällä paneuduin niin intensiivisesti työhöni, että bloggaaminen on kärsinyt. Toivon, että lukijani eivät ole kokonaan hylänneet minua.

Pidän kovasti syksystä, koska se on vuodenajoista se, jolloin tulee aloitettua eniten uusia asioita.
Niin tänäkin vuonna. Vietettyäni osan kesästä tulikuumassa keittiössä työskennellen syksy on tuonut mukanaan myös ihanan viileyden. 

Huomenna aloitan vuoden kestävät visualistin opinnot. Olen huomannut, että kun puhun visualistin työstä harva tietää, mitä visualisti oikein tekee. Minulle visualistin opinnot ovat oikeastaan jatkumoa Helsinki Design Schoolin design markkinoinnin opinnoille. Niille, jotka eivät vielä tiedä: visualisti suunnittelee näyteikkunoita, messuosastoja sekä muita esillepanoja ja tiloja. Laajimmillaan visualisti voi vastata vaikka kokonaisen kauppaketjun visuaalisesta ilmeestä. Todennäköisesti en tule tekemään visualistin töitä kokopäiväisesti, mutta työskentely esimerkiksi freelance-pohjalta voisi olla kiinnostavaa.

Toiseksi, sain pari päivää sitten hyväksymiskirjeen käsityön taiteen perusopintoihin aikuisten ryhmään. Tästä olen todella innoissani. Ensimmäinen tapaaminen on Korkeasaaressa, jonne menemme vähän piirtelemään ja inspiroitumaan.

Tämän syksyn blogitekstini tulevat todennäköisesti käsittelemään paljolti näitä opintojani.

Lisäksi olen ottanut askelen palauttaakseni ranskan kielen suullisen taitoni tasolle, jolla se oli 15 vuotta sitten. Olen hankkinut itselleni kielikaverin, jonka kanssa olen jo tavannut kerran. Yllättävän sujuvasti pystyin kuitenkin puhumaan alkukankeuden jälkeen. Olisipa espanjan kielen taitoni vielä jonain päivänä samalla tasolla!


  

Uuden edessä - alkukesän mietiskelyä

Eilen olin mukana juhlistamassa opiskelutovereiden valmistumista kondiittoreiksi. Omat tunnelmani olivat haikeat, mutta myös jonkin verran helpottuneet. Kondiittoriopettajani kutsui meitä valmistuvia opiskelijoita taiteilijoiksi. Se kuulosti hienolta. Itselläni valmistuminen siirtyi elokuulle, koska menen tekemään näytöt harjoittelupaikkaani vasta elokuussa.

Kolme vuotta sitten minulla oli selvät suunnitelmat: parin vuoden opiskelu ja sitten vain oma yritys pystyyn. En edes suunnitellut suorittavani kondiittorin ammattitutkintoa jatkona leipuri-kondiittorin perustutkinnolle. Nyt olen tyytyväinen, että tein niin. Entä oma yritys? Olen ehkä himpun verran lähempänä sen perustamista kuin kolme vuotta sitten, mutta en paljon. On niin monia asioita joita pitää vielä miettiä.

Koska yrityksen perustaminen näyttää tässä vaiheessa vielä jonkin verran epävarmalta, olen miettinyt muitakin juttuja syksyksi. Sain opiskelupaikan Koulutuskeskus Salpauksesta Lahdesta, visuaalisen markkinointiviestinnän ohjelmasta, joka kestää vuoden. En ole vahvistanut vielä osallistumistani, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että otan paikan vastaan. Opiskelua varten tarvitsen myös työpaikan, joka liittyy alaan. Kuten sanottu, alun perin minulla ei ollut tarkoitus opiskella näin paljon. Mutta jotenkin visuaalisuus on tuntunut jo jonkin aikaa olevan se juttu, jonka parissa haluaisin työskennellä. Joten yksi asia johti toiseen ja... niin... Toki kondiittorinakin saa toteuttaa itseään. Lisäksi tuo visuaalisen markkinointiviestinnän ohjelma sisältää vain pari lähipäivää kuussa, joten se ei tunnu niin paljon "koululta".

Parin päivän päästä lähden ajelemaan kohti Itä-Suomea, jossa vietän jälleen kesän, tosin en yövy mökillämme kuten viime kesänä. Mukaan lähteen ainakin akryylimaalausvärejä, siveltimiä ja paperia sekä Margaret Atwoodin "Orjattaresi", joka alkaa myös televisiossa ensi viikolla.

Alla vielä kuva kondiittorin taitotyöstä, jonka suoritin.

Bullet journal juttuja

Keskimmäisessä ja alimmassa kuvassa olen hyödyntänyt Pinterestiä ja nettiä, mandala-kuvio on omaa keksintöäni.

Tokyokanissa ja mosaiikkikurssilla

Tokyokanissa on aina kiva fiilistellä. Tällä kertaa mukaan tarttui ihana minikokoinen teekannu sekä siihen sopiva kuppi. Kiitos lahjakortista, Perttu ja Silja! 💗💗

Mosaiikkiruukkukurssilla puolestaan syntyi tällainen. Reunaan tulee vielä akryylivärimaalaus valkoisella.

Bullet Journal

   Aion ottaa itselleni uuden tavan. Niille, jotka ratsastavat niin sanotusti "trendien aallon harjalla" tämä onkin varmasti jo vanha juttu, mutta itse löysin tämän hauskan tavan hallita aikaa vasta äskettäin. Kyseessä on bullet journal: päiväkirjan, kalenterin ja muistiinpanovihkon risteytys, joka voi sisältää esim. muistiinpanoja, piirroksia ja korutekstausta eri tyyleillä ja eri väreissä. Bullet journalin avulla voi siis lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: parantaa omaa ajanhallintaa sekä olla visuaalinen ja luova. Innoissani ostin jo kuvan mukaisen vihkon.   

Kaukokaipuuta

Tämän illan olen viettänyt miettien, että viimeisestä pidemmästä 
ulkomaan reissustani on jo lähes viisi vuotta. Hyvänen aika miten 
aika juoksee!
Tuolloin minulla ei ollut vielä tätä blogia, vaan kirjoitin sekä Intian 
että Venäjän reissusta erillisiin blogeihin. Lukijani saattaisivat 
olla kiinnostuneita vapaaehtoistyöstä Intiassa tai Venäjällä, 
joten päätin laittaa tähän linkit aikaisempiin blogeihini:  
intiaan2012.blogspot.com ja laatokalla.blogspot.fi/. 
Noita blogeja en siis enää päivitä, mutta niistä voi ehkä löytää 
hyödyllistä tietoa, jos suunnittelee matkaa noille alueille. 

Leivontarintamalta jotain uutta

Tämä ihana kirja tuli tänään postissa.

Miniatyyripuutarha

Hyötykasviyhdistyksen kurssilla valmistui miniatyyripuutarha.

Taideostoksilla

Ostin Teos 2018 -tapahtumasta tällaisen kissataulun.

Rannekoru helmikirjailulla

Viimekertaisesta käsityöpostauksesta on kulunut aikaa kauan. Kirjailin helmillä tällaisen korun.

Balettitunnilla

When a body moves, it's the most revealing thing. Dance for me a minute, and I'll tell you who you are.

-Mikhail Baryshnikov

Taitoluistelun myötä olen pikkuhiljaa taas aloittelemassa liikuntaharrastusta, vaikka jalka ei vielä aivan kunnossa olekaan. Halusin lisäksi vielä jonkin rauhallisen lajin, jossa kuitenkin kunto kohoaisi.
Koska olen harrastanut pitkään musiikkia, musiikillinen liikunta on lähellä sydäntäni. Siksi lajiksi valikoitui aikuisbaletti, jota en ole vielä koskaan harrastanut. Tanssin termit toki ovat minulle tuttuja jazz-tanssista, jota harrastin vuosia sitten.
Ennen tanssitunteja lähetin  hädissäni kaverilleni viestin ja kysyin, että mitä vaatteita sillä tunnilla oikein puetaan päälle. Helpotuksekseni kuulin, että tavalliset jumppavaatteet kävisivät mainiosti. 

Ilmoittauduin ensin kokeilutunnille siltä varalta, että jos laji ei kuitenkaan tuntuisi omalta, ei olisi pakko jatkaa. Kuten kuvasta näkyy olen kuitenkin hankkinut itselleni balettitossut. Olen siis päättänyt jatkaa harrastusta. Tunti on ainakin tähän asti ollut juuri sopivan tasoinen. Varsinkin selän liikkuvuudessa minulla on silti paljon töitä edessä.

En havittele mihinkään näytöksiin esintymään. Minulle riittää, kun saan hyppiä ja taivutella omaksi ilokseni. Lisäksi saan kuunnella yli tunnin ajan kaunista musiikkia.  

Taitoluistelun ihanuus ja kamaluus

"Figure skating is theatrical. It's artistic. It's elegant. It's extremely athletic. And there's a very specific audience for that." 

-Johnny Weir

Olen julkaissut täällä blogissani jo kaksi taitoluistelua käsittelevää juttua. Toisessa kerron, miten oma kiinnostukseni taitoluisteluun heräsi ja toisessa syvennyn enemmän omaan luisteluharrastukseeni. Halusin kuitenkin kirjoittaa taitoluistelusta ainakin yhden tekstin vielä. Aiheena on taitoluistelusuorituksen arvostelu- ja arviointiperusteet. Kuten olen aiemminkin todennut, taitoluistelussa makuasioista voidaan kiistellä loputtomiin. Täysin objektiivista taitoluistelun arviointi tuskin tulee olemaan milloinkaan.  

Nykyisestä pistelaskusysteemistä sanotaan Wikipediassa seuraavaa:

"Luistelijan saamat kokonaispisteet koostuvat kolmesta osasta: elementtipisteistä, komponenttipisteistä ja vähennyksistä. Jos kilpailussa on sekä lyhytohjelma että vapaaohjelma, kummankin ohjelman kokonaispisteet lasketaan yhteen.

Elementtipisteissä (TES) jokaisen suoritetun elementin vaikeus ja laatu arvioidaan. Elementin vaikeus määrittää sille ensin perusarvon, joka on sitä korkeampi, mitä vaikeampi elementti on. Tuomarit määrittelevät sitten jokaiselle elementille laatupisteen, joka voi olla miinus kolmesta plus kolmeen, riippuen siitä, kuinka hyvin luistelija suoritti elementin. Kunkin elementin tuoma pistemäärä on sen perusarvon ja laatupisteen yhdistelmä.

Komponenttipisteissä (TCS) ohjelma jaetaan viiteen osa-alueeseen eli komponenttiin, ja jokainen niistä arvioidaan neljäsosapisteen tarkkuudella asteikolla 0,25–10,0. Arvioitavat alueet ovat luistelutaito, siirtymiset, esitys/suorittaminen, koreografia ja musiikin tulkinta. Luistelijan saama komponenttipistemäärä on tuomarien antamien komponenttipisteiden keskiarvo, joka on kerrottu sarja- ja segmenttikohtaisella (lyhytohjelma/vapaaohjelma) kertoimella.

Vähennyksiä luistelija voi saada esimerkiksi kaatumisesta (yhden pisteen vähennys), ajan ylityksestä, sääntöjen vastaisesta puvusta tai musiikista, tai ohjelman keskeyttämisestä."

Esimerkiksi elementtipisteissä objektiivinen arviointi kuulostaa helpolta. Mutta entä osa-aluepisteet? Miten arvioida esittämistä, koreografiaa ja musiikin tulkintaa. Kuulostaa vaikealta. Mutta hetkinen, eihän laulukilpalussakaan valita absoluuttisesti parasta esitystä, vaan YLEISÖN tai TUOMAREIDEN mielestä parasta esitystä. Ja toisaalta, jokainen joka taitoluistelu-uraa lähtee luomaan on varmasti tietoinen näistä arvostelukriteereistä. 

Joidenkin mielestä taitoluistelu ei kuulu lainkaan esimerkiksi olympialaisiin juuri arvostelun takia. Toisaalta on monia asioita, jotka puoltavat taitoluistelun sisällyttämistä kisoihin. Uskoisin, että laji on yksi yleisöystävällisimmistä. Ei esimerkiksi tarvitse värjötellä ulkona pakkasessa. Taitoluistelussa myös harvoin tulee tietoon doping-tapauksia.

Itse muusikkona arvostan taitoluistelusuorituksessa luonnollisesti musiikin tulkintaa, joka on mielestäni onnistunut silloin, kun liike ja musiikki ovat yhtä ja luistelija onnistuu välittämään yleisölle jonkin tunteen. Tottakai parhaassa tapauksessa pisteetkin ovat silloin korkeat. Kuitenkin, jos muistelen lapsuudesta saakka mieleeni parhaiten painuneita esityksiä, on todettava, että harva niistä on ollut voittaja. Joskus hienompaa on esimerkiksi seurata esitystä, jossa luistelija vaikka kaatuu alussa mutta taistelee silti läpi ohjelmansa ja onnistuu tekemään siitä kaikesta huolimatta vaikuttavan esityksen. 

Viime aikoina on ollut paljon keskustelua suomalaisten taitoluistelijoiden valintakriteereistä olympialaisiin. En halua ruotia asiaa tässä sen enempää, haluan sanoa vain, että mielestäni on oikein palkita karismasta ja tulkinnasta. Toivoisin silti, että teknistä osaamista arvostettaisiin yhtä paljon, koska sen saavuttamiseen menee luistelijalta niin paljon aikaa ja sen saavuttaminen vaatii valtavaa sitoutumista harjoitteluun. 

The Shape of Water

Leffassa ei ole tullut käytyä pitkään aikaan. Eilen kävin katsomassa 13 Oscarin ehdokkaana olevan  elokuvan The Shape of Water. Jätin tarkoituksella lukematta elokuvan juonen ja muut tiedot etukäteen, jotta ne eivät ohjaisi mielipidettäni. Tällaisissa tapauksissa kiinnostavin kysymys elokuvasta lienee: oliko se kaikkien Oscar-ehdokkuuksiensa arvoinen? Hmm, no oliko? Itse en ehkä pitänyt sitä aivan huippuelokuvana, mutta hyvänä ja mielenkiintoisena kuitenkin.

Ilahduttavaa on se, että elokuva ei ole ladatttu täyteen "kauniita ja rohkeita" ihmisiä, kuten amerikkalaiset elokuvat usein on. En rupea nyt tässä kertaamaan juonta, pysyköön se salaisuutena niille, jotka haluavat mennä elokuvan katsomaan.

The Shape of Wateria on kuvailtu fantasiakauhuelokuvaksi. Kauhuelokuvaksi se on minusta aika kesy, vaikka irtonaisia sormia lenteleekin. Jos pitäisi kuvailla sitä yhdellä sanalla, se olisi ehkä surullinen. Elokuvan kantavana teemana on erilaisuus sekä yhteiskunnan suhtautuminen siihen. Vaikka onkin surullinen, ei elokuva ole pohjavireeltään kuitenkaan synkkä vaan jollain tavalla toiveikas. Onnellista loppua perinteisessä mielessä emme näe, mutta kuitenkin seesteisen. Kaunis aikuisten satu. 

Vaatepuussa

Liityin hiljattain jäseneksi Vaatepuuhun, jonka tarkoituksena on vuokrata ihmisille hyvälaatuisia vaatteita sopuhinnalla. Käykäähän tutustumassa nettisivulla. Allaolevan kimonotyyppisen tunikan vuokrasin eilen.

"Fashion should be a form of escapism, not a form of imprisonment."
-Alexander Mc Queen

Viulisti

Joululomaan kuuluu minulla aina elokuvissakäynti. Eilen kävin katsomassa Viulistin, joka oli poikkeuksellisesti ensi-illassa kotipaikkakunnallani samaan aikaan kuin Helsingissä. Kerron tässä hieman ajatuksiani elokuvasta. Ne, jotka eivät halua kuulla juonesta, ummistakoon silmänsä nyt.

Elokuvan päähenkilöt ovat huippuviulisti Karin (Matleena Kuusniemi), hänen miehensä (Samuli Edelmann), Karinin oppilaaat Antti (loistava Olavi Uusivirta), hänen tyttöystävänsä (Misa Lommi) sekä kapellimestari Björn Darren (Silta-sarjasta tuttu Kim Bodnia). Karinin menetettyä soittokykynsä onnettomuuden seurauksena hän joutuu aloittamaan elämän uudestaan kokonaaan toiselta pohjalta. Hän päättää kokeilla opettamista, vaikka onkin aluksi vakuuttunut siitä, ettei sovi pedagogiksi. Hän näyttää viihtyvän uudessa työssään, mutta haaveilee kapellimestarin työstä. Karin ajautuu suhteeseen oppilaansa Antin kanssa, josta hän löytää sukulaisielun. Kun Karinin vanha ystävä kapellimestari Björn tarvitsee Köööpenhaminassa sijaisviulistia, Karin lupaa  valmentaa Antin esiintymään orkesterin kanssa. Karin on vakuuttunut Antin kyvyistä, mutta Björn ei. Esiintymisessä punnitaan myös Antin henkinen kantti. Mitä hän oikeasti elämältään haluaa?

Menin katsomaan elokuvan, koska olen harrastajaviulisti, paino sanalla harrastaja. Olen soittanut noin 20 vuotta elämästäni. Kuitenkin olen joutunut pohtimaan samoja teemoja, kuin elokuvan henkilöt. 16-vuotiaana suoritin 3/3 tutkinnon, jonka jälkeen olisi tullut vielä isoksi ykköseksi kutsuttu tutkinto. 3/3 :ssa epäonnistuin mielestäni niin pahasti (vaikka sain kiitettävän arvosanan), että itkin koko päivän. Sen jälkeen viulu jäi vuosiksi kaapin pohjalle. Keskityin koulunkäyntiin jossa olen aina menestynyt. Elämään tuli uusia asioita. Pääsin opiskelemaan kauppakorkeakouluun ja lähdin vaihtoon Japaniin.

Kun olin noin 26-vuotias, tapasin ystäväni Martin, joka houkutteli minut kokeilemaan viulunsoittoa kansanmusiikkiyhtyeeseen. Sillä tiellä olen edelleen, noin 10 vuotta myöhemmin. Ja olen lopultakin tajunnut, että minä en ole perusominaisuuksiltani sooloviulisti vaan tykkään soittaa ihmisten kanssa. Toki olen soittanut soolona häissä, teatterissa ym. Kansanmusiikkiyhtyeen jäsenet ovat soittokavereiden lisäksi hyviä ystäviäni, joten harkoissa vaihdetaan aina kuulumisia ja puhutaan myös muusta kuin musiiikista. Sooloviulistin elämä näyttäytyy Viulistissa aika yksinäisenä, mutta senhän minä olin tiennyt jo lapsena ja teini-ikäisenä.

Kun aloitin noin 10 vuotta klassisen laulun opinnot, musiikkiharrastukseni pääpaino siirtyi soitosta lauluun, ja nykyään pidänkin itseäni ennen kaikkea laulajana. Myöhemmin on mukaan tullut myös pop-laulu. Se ei silti tarkoita, etten haluaisi viettää soiton parissa yhtä paljon aikaa.

Jäin hieman pohtimaan Karinin tilannetta onnettomuuden jälkeen. Mitä jos B-suunnitelmaa ei ole olemassa elämässä. Jos on panostanut kaiken yhteen asiaan (ammatillisesti). Minulla on ollut rasitusvamma jalassa nyt noin 7-8 kuukautta. Menin asian takia fysioterapeutille ja kerroin, että opiskelen kondiittoriksi. Olin hieman hämmentynyt kun fysioterapeutti totesi, että urani kondiittorina saattaa jäädä lyhyeksi. Se tuntui liioittelulta. En ole antanut vielä periksi enkä aiokaan. Asiat voisivat olla niin paljon huonomminkin. Suosittelen Viulistia musiikin ystäville. 

Valokuvauksen perusteet osa 1, kamerat

Kuten jo etukäteen mainitsin, ensimmäinen osa valokuvausworkshopistani esittelee erityyppisiä kameroita. Koska minulla ei vielä omaa kameraa ole (lukuunottamatta kännykkäkameraa) käytän esimerkkinä isäni kameroita, joita lainaan silloin tällöin. Kameroita on neljää eri tyyppiä:  järjestelmäkamerat, peilittömät järjestelmäkamerat, kompaktikamerat ja kamerapuhelimet, jotka eroavat toisistaan seuraavien ominaisuuksien osalta:
objektiivi, koko, peilietsin, zoomaus, nopeus, säädöt, käytettävyys, laatu ja hinta.
Objektiivi
-kompaktikamerassa ja kamerapuhelimessa kiinteä, järjestelmäkamerassa vaihdettava
Koko
-Kameran koko vaikuttaa lähinnä siihen, miten helppo sitä on kuljettaa. Suurikokoinen ja painavampi järjestelmäkamera on hankalampi kuljettaa.
Peilietsin/peilitön kamera
-peilittömissä kameroissa kohdetta katsotaan objektiivin vieressä olevan etsimen kautta tai LCD-näytöltä. Aurinkoisella säällä kuvaa voi olla vaikea nähdä LCD-näytöltä ja kohteen hakeminen etsimeen ja tarkentaminen on hitaampaa.
Zoomaus
-järjestelmäkameran zoomaus on tarkin, kännykkäkameroissa ainoastaan digitaalinen eli ohjelmallinen zoomaus on mahdollista
Nopeus
-järjestelmäkamera on nopein esim. peräkkäisten kuvien ottamisessa 
Säädöt 
-järjestelmäkameroissa ja laadukkaammissa kompaktikameroissa aika ja aukko ovat säädettävissä
Käytettävyys
-säädöt on tehtävissä nopeammin järjestelmäkameralla
Laatu
-järjestelmäkameroissa ovat laadukkaampia ja kestävämpiä
Hinta
-järjestelmäkamerat ovat kalliimpia, hintaa vaikuttaa kuvakennon koko

Tässä kuva isäni järjestelmäkamerasta:

Canon EOS 400 D

Ja tässä kompaktikamerasta:

Canon Power Shot SX 50 HS

Arkistojen aarteita, osa 1

Liityin äskettäin Facebookissa Suomi 100 vuotta - vanhat kuvat ja kertomukset -ryhmään. Tästä innostuneena päätin aloittaa blogissani sarjan "Arkistojen aarteita". Tässä ensimmäinen kuva, jossa olen minä pienenä mökillämme. Tuolloin ei ollut tietokonepelejä, kännyköitä ym., joten ajankulua piti keksiä itse. Kaarnaveneiden uittaminen sokkeloisessa kivikossa oli yksi lempipuuhistani. Nykyajan lapset eivät taida edes osata tehdä kaarnavenettä, käpylehmää tms?