"Tolerance is the virtue of the man without convictions."
-G. K. Chesterton
En ole vielä lukenut Kiira Korvesta kertovaa kirjaa, vaikka se onkin lukulistallani. En siis ole kykenevä arvioimaan sitä vielä. Olen kuullut kirjasta vain sen mitä siitä on tihkunut median kautta (mikä on siis aika paljon). Siksi otankin nyt tietoisesti riskin, kun vertaan Kiiran kokemuksia Suomen naistaitoluistelijoiden parhaimmistoon. Ensiksi mietin kannattaako minun kirjoittaa ollenkaan, koska en ole varsinainen alan asiantuntija vaan ainoastaan seurannut lajia läheltä pitkään. Sitä paitsi joku saattaa aina loukkaantua ja tulkita viestin väärin, vaikka kuinka selväsanaisesti ilmaisisi mielipiteensä. Ujouteni karisi kuitenkin, kun huomasin että joku toimittaja oli maininnut tekstissään ritti-hypyn ja kutsui sitä fritiksi. Jos uutisoiminen taitoluistelusta on tuolla tasolla Suomessa nykyisin, niin minä olen varsin kyvykäs arvioimaan lajin tilaa.
Taitoluistelumaailmaa on puhuttanut tänä syksynä minun nähdäkseni kaksi asiaa: toinen on varsinkin hyppyjen tasolla alati kovemmaksi käyvä yksinluistelijoiden taso. Tämä on huomattavissa varsinkin venäläisten naisluistelijoiden suorituksissa kansainvälisissä kilapailuissa: pyritään jopa esittämään kolmoisakseleita ja jopa neloishyppyjä. Minusta on upeaa nähdä urheilijoiden rikkovan omia rajojaan, eihän esimerkiksi seiväshypyssäkään uusia ennätyksiä syntyisi elleivät urheilijat uskaltaisi kokeilla rajojaan. Toisaalta seiväshyppy vertautuu melko huonosti taitoluisteluun, koska taitoluistelussa pisteitä tulee muustakin kuin teknisestä osaamisesta. Myös loukkaantumisriski on otettava huomioon.
Joskus tuntuu, että ovatko taitoluistelijat enää ihmisiä ollenkaan kun lajin vaatimukset ovat niin kovia. Joku kommentoi tietysti nyt että sellaista se huippu-urheilu on. Niinhän se on, mutta on varmasti on myös lajikohtaisia eroja. Uskoisin, että esimerkiksi keihäänheitto on aika erilainen laji kuin taitoluistelu. Vaativia valmentajia puolustetaan usein sillä että juuri heidän takiaan meillä on huippuja. Jokainen vetänee omat rajansa, sille mitä on valmis kestämään. Itse kuitenkin haluan puhua hieman pehmeämmän lähestymistavan puolesta. Itselläni oli esimerkiksi nuorena viulunsoitossa opettaja, joka oli samaan aikaan sekä tiukka, että mukava. ja tiedän siis varmasti, että tällainen "valmennus" tuottaa hyviä tuloksia (en puhu nyt itsestäni).
Nykyisin lajin kovin kärki tulee Venäjältä ja tuntuu, että uusia tähtiä tehtaillaan joka vuosi. Tässä ei sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, mutta minusta tuntuu jotenkin kovalta, että entiset tähdet heivataan lähes valmentajan toimesta sivuun kun ilmaantuu joku uusi tähtiehdokas. Luulisin myös, että se on syynä siihen, että venäläisten taitoluistelijoiden urat tuntuvat jäävän kovin lyhyiksi nykyään: mainetta ja kunniaa jaksetaan tavoitella hädin tuskin kaksi kautta.
Toinen asia, mistä on puhuttu paljon on uusi pistelaskujärjestelmä, jonka pitäisi nyt sitten ymmärtääkseni suosia luistelijoita, jotka eivät välttämättä loista teknisesti. Ymmärrän tämän sääntömuutoksen ennen muuta katsojan kannalta, koska luulisin ettei keskiverto tai harvemmin taitoluistelua seuraava muista oliko se hyppy nyt ritti vai fritti vai miten sen nyt meni. Taitoluistelu on yleisölaji, jossa katsojat tuottavat suuren osan elämyksestä. Ja ymmärrän että katsojat arvioivat - vaikka hivenen puolueellisesti sitten - enemmän esimerkiksi luistelijan tulkintaa ja musiikkia. Taitoluistelun kauneus on katsojan silmässä. Lajin arvioinnin vaikeus (verrattatuna kenties joihinkin muihin lajeihin) tulee siitä, että taitoluistelussa urheilijan on mahdollista loistaa niin monin eri tavoin.
Oma lukunsa on puheet taitoluistelun anoreksiaongelmasta. Itse sanoisin, että vaikka ongelma on todellinen ja siihen suhtauduttava vakavasti, niin ei kannata tehdä kärpäsestä härkästä. Olin itse nuorena hyvin hoikka, aina painoindeksi alarajalla, vaikka söin täysin normaalisti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti