Kirjat vs. some ajankuluna

Olen Facebookin käytössä myöhäisherännäinen: liityin mukaan vasta kesällä 2013, silloinkin "pakon edessä", kun olin lähdössä vapaaehtoistyöhön Venäjälle ja piti liittyä mukaan kansainväliseen opettajaryhmäämme ennen leiriä. Tunnustan, että siihen asti olin vieroksunut tätä kommunikointivälinettä. Instagramin käyttäjänä olen vielä "vihreämpi", liityin mukaan vasta viime keväänä enkä oikein ole omaksunut sen käyttöä vieläkään osaksi arkeani. Pinterestiä sentään käytän säännöllisesti, koska haen sieltä vinkkejä esimerkiksi leipomiseen ja käsitöihin.

Jyrkkä mielipiteeni on sittemmin lientynyt, ja nyt ajattelen ettei Facebook ole hassumpi väline pitää yhteyttä esimerkiksi erilaisten ryhmien jäsenten välillä. Myös erilaisten harrasteiden ja tapahtumien mainonta onnistuu mielestäni parhaiten Facebookin välityksellä. Ja jos joku saa Facebookin avulla torjuttua yksinäisyyden tunnetta, niin se on ihan ok.

Tänä kesänä olen kuitenkin herännyt kyseenalaistamaan, onko Facebookin käyttöni mennyt jo liialliseksi. Viime aikoina on ollut paljon puhetta esimerkiksi siitä, miten vanhemmat jättävät lapsensa ilman valvontaa vaikka uimarannalle, koska ovat niin pahasti koukussa someen. Minä en sentään yleensä laiminlyö esimerkiksi ystäviäni somen takia. Vaikkapa ollessani ulkona heidän kanssaan yleensä pyydän anteeksi, jos minun on pakko kesken tapaamisen esimerkiksi vastata johonkin viestiin. Tällaista pidän itsestään selvänä, vaikka kaikki eivät taida samoin ajatella.

Tänä kesänä olen jo useamman kerran havahtunut siihen, että viettäessäni leppoisaa lomapäivää kotona huomaan yhtäkkiä että useita tunteja on kulunut aivan huomaamatta, kun olen surffaillut somessa. Se ikäänkuin antaa illuusion siitä, että on tekemässä jotakin sen sijaan, että esimerkiksi vain makaisi sohvalla. Uskon, että somella on sellaisia vaikutuksia esimerkiksi ihmisen keskittymiskykyyn, joita emme pysty vielä edes kuvittelemaan. Arvio perustuu oman käyttäytymiseni tarkasteluun.

Olen aina ollut ahkera lukija ja perheessämme on arvostettu kirjasivistystä. Yläasteikäisenä meni toki paljon niin sanottua hömppääkin, mutta myös vaikkapa maailmankirjallisuuden klassikkoja. Surukseni olen huomannut, että tiiliskivet, joita ahmin teini-ikäisenä vaativat nyt erityistä mielentilaa ja asennetta, jotta edistyisin edes siedettävää vauhtia lukemisessa. Toki olen aina ollut pohdiskeleva lukija, joka ei niele kaikkea pureskelematta. Koen myös muuttuneeni ihmisenä hiukan: nuorempana olin enemmän tarkkailija, nykyään taas osallistuja. Molemmat ominaisuudet ovat tärkeitä maailmassa ja molempia tarvitaan. Kuitenkaan ei käy kiistäminen, etteivätkö lukemistottumukseni olisi muuttuneet somen myötä.

Lukemisessa on joitakin etuja verrattuna someen. Varsinkin laajojen historiallisten teoksien ollessa kyseessä se kehittää mielikuvitusta eikä someen voi koskaan "uppoutua" samalla tavoin kuin vaikka keskiaikaa käsittelevän kirjan maailmaan. Myönnän, että minulle toinen lukemisen etu verrattuna someen on hiukan snobistinen: kyky keskustella jonkin kirjan teemoista vaikkapa lukupiirissä on minulle tärkeä taito. Siksi olenkin onnellinen, että monet merkittävät kirjat tuli luettua lapsena tai nuorena aikuisena, ennenkuin some sekoitti meidän kaikkien päät. Maailma muuttuu jatkuvasti, usein parempaan päin. Kun kyseessä on somen käytön yleistyminen, en ole siitä niin varma. 

  

Tervetuloa elokuu!

Bujoilu on jäänyt kesällä vähiin, nyt palasin taas kalenterin pariin. Tapaan yhdistää Pinterestin ja omia ideoitani. Niin tässäkin.

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä - osa 3: Maailman parantamisen etiikasta

Kitty: " She does so much good! Ask anyone!..."
"Perhaps so", said the prince..."but it's better when one does good so that you may ask everyone and nobody knows"

-Leo Tolstoi: Anna Karenina


Olen lukenut Anna Kareninan yli 20 vuotta sitten lukioikäisenä, joten ymmärrettävästi en muista enää paljon yksityiskohtia kirjasta. Siitähän voisi poimia vaikka ja mitä lainauksia, mutta ainoa, joka tulee äkkiseltään mieleeni tekstin alussa oleva kohta kirjasta. Tolstoin tarkoituksena on käsittääkseni tässä kirjan kohdassa alleviivata sitä näkemystä, että ihmisiä yleensä tulisi auttaa, mutta niin ettei kukaan siitä tiedä. Tämä blogikirjoitus ei ole arvio Anna Karenina -kirjasta, vaan kuvaus siitä, miten tuo yksi virke on vaikuttanut omaan filosofiaani.

Kun näin Tolstoin kirjan pohjalta vuonna 2012 tehdyn elokuvan en ollut kovin innostunut. Kirja oli typistetty pelkästään rakkauskertomukseksi Annan ja Vronskin välillä, joka sinänsä on hyvin kuvattu. Kuitenkin, vaikka kirjan juoni pyöriikin tämän asetelman ympärillä, niin minusta elokuva ei tehnyt oikeutta huomattavasti moniulotteisemmalle kirjalle. Kaikki ihana yhteiskunnallinen filosofia oli jätetty pois. 

Olen pohdiskellut tuota yhtä kohtaa kirjasta sekä sen elämänohjetta ja yrittänyt löytää esimerkkejä ihmisistä, joiden tapa elää sopisi tuohon filosofiaan. Ensimmäisenä mieleeni tuli viime keväänä televisiossa näytetty sarja suomalaisesta diplomaatista, joka oli auttanut Chilen kansalaisia sekasortoisessa kotimaassa 1970-luvulla. Sarja jätti minut ihmettelemään, miksi tällainen merkittävä tapahtumasarja Suomen ja Chilen historiassa tuli laajempaan yleisön tietoisuuteen vasta nyt. Ylläolevan lainauksen valossa kuitenkin muiden auttaminen tulisi olla osa jokapäiväistä elämäämme. Miksi se on niin vaikeaa?

En ole koskaan ollut senlaatuinen ihminen, joka tuntisi antipatiaa varakkaita ihmisiä kohtaan. Kuitenkin minusta on parempi, että sosiaaliturvaa rahoitetaan verovaroilla kuin esimerkiksi rikkaiden ihmisten lahjoituksilla. Varmastikin moni heistä haluaa vilpittömästi tehdä hyvää, mutta en pidä siitä, että köyhempien ihmisten pitäisi olla ikäänkuin kiitollisuuden velassa hyväntekijöille. Tämä sama asetelma on huomattavissa teollisuusmaiden ja kehitysmaiden suhteessa: Edelliset ovat omaksuneet jonkinlaisen isoveljen aseman suhteessa kolmannen maailman maihin ja unohdetaan, että kehitysyhteistyön perimmäisenä tavoitteena pitäisi olla se, että nuo maat pärjäisivät omillaan.

Tästä ajattelusta tekevät poikkeuksen esimerkiksi Sting, joka on kunnostautunut sademetsien suojelussa, U2:n Bono joka on puhunut köyhien maiden velkojen anteeksiantamisesta sekä vaikkapa ruotsalainen ilmastoaktivisti Greta Thunberg. Heidän esiintulonsa ymmärrän, koska ihmiskunta tarvitsee kuitenkin myös esikuvia ja näin saadaan huomiota hyvälle asialle ja parannettua ihmisten tietoisuutta ongelmista. 

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä - osa 2: Karen Blixenin Afrikka

Tartun nykyään harvoin elämäkertoihin, koska ne ovat usein puuduttavan yksityiskohtaisia. Henkilö kuvataan niin tarkasti ja perinpohjaisesti ettei lukijan omalle mielikuvitukselle jää lainkaan tilaa. Toki se on tavallaaan elämäkerran tehtävä. Taannoisella kirpputorikäynnillä matkaani tarttui Judith  Thurmanin kirjoittama kirja Karen Blixenistä, joka on kirjoittajana ja tarinankertojana yksi esikuvistani. Sain juuri luetuksi kirjan Afrikkaa käsittelevän osuuden, jota käsittelen tässä tekstissä. Ehkä luen muutkin kohdat myöhemmin.

Olen aina halunnut matkustaa Afrikkaan. Siitä kiitos kuuluu pitkälti Blixenistä kertovalle elokuvalle "Minun Afrikkani", jonka olen nähnyt ehkä puolen tusinaa kertaa. Se on ainoa elokuva, jonka vuorosanat osaan pitkälti ulkoa. Elokuvaa on sanottu surulliseksi, mutta minusta se ei sitä ole. Toki elokuva käsittelee ansiokkaasti päähenkilön elämässä tapahtuvia tragedioita, mutta pohjavire on silti toiveikas. Minusta on olemassa paljon surullisempia elokuvia, kuten esimerkiksi Lars von Trierin Breaking the Waves.

Millenniaalin olisi helppo valita vaikka Titanic suosikkielokuvaksi, ja hyvähän se onkin, mutta maailmankuvaani se tuskin on vaikuttanut. Siitä puuttuu filosofinen ulottuvuus. 
Olen jo lapsena nähnyt leijonista kertovan filmin "Elsa - vapaana syntynyt" sekä vähän vanhempana esimerkiksi Sigourney Weaverin tähdittämän "Sumuisten vuorten gorillat", ja tietysti ihanan klassikon, "Casablancan", vain joitakin Afrikkaan sijoittuvia elokuvia mainitakseni. Kaikki nämä ovat koskettavia filmejä, mutta silti pidän Karen Blixenin tarinasta eniten. Miksi? Helppoja selityksiä on monia: Afrikan luonto lumoaa ja löydän itsestäni samaa kaukokaipuuta, joka vei minut 2000-luvun alussa Japaniin. Lisäksi ihailin Blixenin rohkeutta puolustaa Afrikan alkuperäisasukkaita, olkoonkin, että hänen tavassaan tehdä niin oli jotain feodaalista.

Nämä selitykset eivät kuitenkaan ole riittäviä. Paitsi tarinankertojana, Karen Blixen kiinnostaa minua henkilönä. Häntä on vaikea kuvailla lyhyesti, enkä edes yritä tehdä sitä.  Juuri siksi kirja kannattaa lukea. Sen tarina on pääpiirteiltään sama kuin elokuvassa, mutta monia yksityiskohtia on elokuvassa oiottu. Esimerkiksi Blixenin avioliitto on kuvattu elämäkerrassa onnellisemmaksi, kuin elokuvassa. Pääasia on kuitenkin Karen Blixenin henkilöhahmo, joka on itsessään kuin taideteos. Hänen itsensä sanoin: "vapaana elää se joka pystyy kuolemaan". Vahva suositus Afrikka- ja Karen Blixen-faneille.   

Ystävä

Seisahduin hetkeksi kirjaston oven eteen epätietoisena. Jälkeenpäin ajattelin hieman fatalistisesti, että varmastikin kohtalo ohjasi minut sisään kirjastoon sinä päivänä. Helsingin uutta keskustakirjastoa ei ollut vielä rakennettu, ja minulla oli tapana käydä usein tuossa pienehkössä, musiikkikirjastoksi kutsutussa talossa, joka oli perustettu postin rakennukseen.

Luin yleensä ensimmäiseksi ilmoitustaulun nähdäkseni, tapahtuiko pääkaupungissa jotain erikoista lähiaikoina. Niin tälläkin kertaa. Äkkiä silmäni osuivat mainokseen, joka oli irrallaan muista. Naamiokurssi Betaniassa! Katsoin kurssin ajankohdan. Minulla olisi silloin aikaa! Ja niin päätös oli tehty: osallistuisin kurssille. Vaikka innostuinkin usein asioista todella nopeasti niin tämän täytyi sentään olla ennätys: olin tehnyt päätökseni muutamassa minuutissa.

Tuolloin en vielä tiennyt mikä ja missä Betania oli. Mutta tieto löytyisi varmasti netistä. Halusin tutustua ihan uusiin taiteen lajeihin, kuva- ja käsityötaiteisiin. Minun nuoruuteni ja lapsuuteni oli täyttänyt musiikki. Myöhemmin muistellessani tuota päivää, tajusin, että se päivä avasi minulle ovia kokonaan uusiin asioihin.

Kurssi alkoi seuraavalla viikolla. Betania teki minuun vaikutuksen kirkkomaisella ulkonäöllään, ruusuikkunoillaan ja uusgoottilaisilla ja keskiaikaisilla koristeillaan. Kurssin osanottajat olivat juuri sellaisia taiteilijatyyppejä, kuin olin kuvitellutkin. Kurssin päätyttyä päätettiin jatkaa kokoontumista torstaisin samassa paikassa tehden erilaisia käsitöitä.

Ryhmästä erottui vähitellen viiden henkilön ryhmä, joka kasvoi muutaman vuoden aikana tiiviiksi joukkioksi, jonka kanssa kävin Suomenlinnassa, baareissa ja taidegallerioissa. Ennen tätä en muistanut astuneeni jalallanikaan mihinkään taidegalleriaan, vaikka kävin mielelläni taidemuseoissa ja -näyttelyissä.

Ystäväni oli mukana ryhmässä. Häneltä saattoi aina kysyä neuvoa käsitöiden tekemisessä. Lisäksi hän valloitti positiivisella luonteellaan. Jälkeenpäin muistellessani kohtaamistani ystäväni kanssa, en muistanut, milloin sain tietää hänen vakavasta sairaudestaan. En ollut koskaan aiemmin tavannut tällaisella asenteella varustettua ihmistä, jolle sairaus tuntui olevan vain pieni vastoinkäyminen ja opin arvostamaan valtavasti iloista ja huumorintajuista ystävääni.

Muutama vuosi vieri ohitse rauhallisesti. Sitten äkkiä, eräänä kesäpäivänä pari viikkoa sitten sain tietää ystäväni joutuneen saattohoitoon Terho-kotiin. En ollut koskaan käynyt sellaisessa paikassa, vaikka olinkin menettänyt toisen ystäväni syövälle muutamia vuosia sitten. Astuessani ovesta sisään aurinkoisena päivänä tunsin, kuinka rakennuksen aula huokui seesteisyyttä ja rauhaa. Se hälvensi osan huolestani.

Nyt tämä ystäväni on poissa. Hän oli oma iloinen itsensä loppuun saakka. Kuka tahansa ihminen olisi onnellinen sellaisesta ystävästä.

Maailmankuvaani vaikuttaneita elokuvia / kirjoja / henkilöitä, osa 1: Thelma ja Louise

Tämä blogiteksti on omistettu K:lle.

Aloitan blogissa uuden sarjan, jossa kirjoitan maailmankuvaani vaikuttaneista elokuvista, kirjoista ja henkilöistä. Ensimmäisenä vuoron saa elokuva Thelma ja Louise. Valitsin tämän elokuvan siksi, että siitä tuli viime sunnuntaina dokumentti, ja se tuntuu ajankohtaiselta me too -liikkeen vuoksi. Fanitin kyseistä leffaa yhdessä vaiheessa jopa niin paljon, että minulla oli kännykässä soittoäänenä ja voimabiisinä yksi elokuvan biiseistä, Marianne Faithfullin laulama The Ballad Of Lucy Jordan. Elokuvan juoneen voi perehtyä paitsi katsomalla leffan, myös Wikipediassa.

Thelma ja Louise on kestänyt aikaa hyvin. Sen käsittelemät teemat ovat edelleen ajankohtaisia, jopa enemmän nyt kuin elokuvan ilmestymisvuonna 1991. En muista, milloin näin elokuvan ensimmäisen kerran, en kuitenkaan vielä 90-luvun alussa, jolloin minulla ei tainnut olla vielä aavistustakaan siitä, mitä on feminismi.

Feminismissä on monenlaisia erilaisia suuntauksia. En ole perehtynyt liikkeeseen perinpohjaisesti, joten en mene tässä nyt yksityiskohtiin. Kauppakorkeakoulussa opiskellessani sivusimme aihetta eräällä johtamisen kurssilla. Feminismin lähtökohtana voi olla esimerkiksi tavoite saada naiset samaan asemaan kuin miehet työelämässä ja tähän liittyy kiinteästi esimerkiksi samapalkkaisuuden tavoite. Oma suhtautumiseni feminismiin lähtee kuitenkin pikemminkin siitä, että feminiinisyyttä  tulisi arvostaa yhteiskunnassa yhtä paljon kuin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa tämä on mielenkiintoinen keskustelunaihe ja on selvää, että Thelma ja Louise on yksi feministisimpiä elokuvia mitä on koskaan tehty, riippumatta siitä mitä feminismin suuntausta kannattaa.

Muutama sana elokuvan henkilöhahmoista: myönnän että elokuvassa on käytetty niin sanotusti karikatyyrisiä hahmoja, eli ne eivät paikoittain ole kovin realistisia. Mielestäni tämä ei kuitenkaan pilaa elokuvaa. Hämmentävää on älykkäänä pidetyn Geena Davisin esiintyminen hieman naiivina Thelmana, mutta toisaalta tämä juuri on näyte hänen näyttelijäntaidoistaan. Myös Susan   
Sarandonin näyttelemä Louise on uskottava. Elokuvan miesroolit lähinnä tukevat ja korostavat naisten rooleja, joten en analysoi niitä tässä.

Vaikkei olisi tippaakaan kiinnostunut feminismistä, voi tämän elokuvan katsoa niin sanottuna road movie -elokuvana ja hyvänä sellaisena. Vapaus on yksi elokuvan kantavista teemoista ja mikä symboloisi vapautta paremmin kuin matka Yhdysvaltain eteläisempien osavaltioiden läpi avoautolla. 
Entä loppuratkaisu? Äkkiseltään voisi sanoa, että se on surullinen. Tuttavani tietävät etten ole amerikkalaistyyppisten onnellisten loppujen fani. Minusta kuitenkin tässä elokuvassa on ainoa oikea loppuratkaisu. Olisinko itse valinnut tuollaisen ratkaisun, jos olisin elokuvan henkilö? Enpä tiedä. Kysymys liittyy olennaisesti esimerkiksi rikollisten rangaistuksiin Yhdysvalloissa, joten en rupea perkaamaan asiaa tässä, koska se on aivan toinen juttu. Minusta tässä elokuvassa on kuitenkin toivoa. Ehkä se riittää. 

Raiza

Käydessäni läpi tavaroitani tuli vastaan tämmöinen. Olen kirjoittanut sen Oriveden opiston kurssilla muutamia vuosia sitten.



Raiza

Futiksen mm-kisojen loppuottelu vuonna 2010

Sports Bar, Helsinki

tunnelma oli katossa silloin

kannatimme Espanjaa, ties mistä syystä

enhän ollut edes seurannut aiemmin jalkapalloa

ja Espanja voitti

Sunnuntai alkukeväällä 2012

syöpäsairaiden osasto helsinkiläisessä sairaalassa

sänkysi oli ylimmässä kerroksessa

muistan, että oli kova pakkanen,

sillä olin suunnitellut meneväni ratsastamaan

Sen sijaan matkustin Mäntsälästä junalla katsomaan sinua

auringonsäteet tunkeutuivat sisään sairaalan ikkunasta

oli kaunis päivä

makasit sängyssä silmät ummessa ja

ethän olisi kuitenkaan nähnyt mitään

sillä olit jo sokeutunut

aivokalvolle levinneestä syövästä

torstai-iltana olit kuollut

Kuorossa laulettiin sinä keväänä

Paula Koivuniemen laulua Aikaan Sinikellojen

”kuin kevät ois tää mulle viimeinen”