Latasin tänne vanhaan blogiini vielä muutaman kirjajutun, mutta jatkossa ne tulevat löytymään uudesta kirja-aiheisesta blogistani, jonka ulkoasun kanssa painin tällä hetkellä. Vanha blogi jää juttuarkistoksi ja ilmoitan täällä kun uusi blogi on valmis. Sitä odotellessa jaan tässä viimevuotisen Porin valokuvauskurssin satoa.
Niille, jotka eivät ole törmänneet gaijin-sanaan, tiedotettakoon, että gaijin merkitsee Japanissa vierasta, ulkopuolista. Ulkomaalaisia kutsutaan yleensä tällä nimellä. Gaijin-sanan merkitys juontaa juurensa siitä, että Japani on ollut suuren osan historiastaan hyvin suljettu yhteiskunta, jossa esim. länsimaisia vaikutteita on omaksuttu hitaasti (ja joku voisi sanoa pinnallisesti). Länsimaalaiset eivät helposti pääse osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Ihailen ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet. Minna Eväsoja on heistä yksi.
Luin vastikään Eväsojan kirjan Sensei: oppilaana Kiotossa. Myös Melkein geisha on lukulistallani. Olen ollut Eväsojan luennolla ja kuullut hänen puhuvan erilaisissa tilaisuuksissa, joten arvasin etukäteen, että kyseessä on mielenkiintoinen kirja.
Kirjassa on myös kuvia, mutta niitä olisi minun makuuni saanut olla enemmänkin. Arvostan sinänsä pikkutarkkaa ja asiantuntevaa kuvausta puutarhoista ja eri taidemuodoista, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että kuva, sittenkin, joskus kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.
Minulta on usein kysytty, mistä pidän Japanissa eniten. Vastaan aina epäröimättä: estetiikasta. Minna Eväsojan Sensei on "all about aesthetics", joten ei ole vaikea arvata, että pidin myös kirjasta. Minun ei ole myöskään vaikeaa eläytyä Eväsojan pohdintaan siitä palatako Suomeen vai jäädä Japaniin, olinhan kerran itse samassa tilanteessa. En ole koskaan katunut päätöstäni, mutta joskus mietin millaista elämäni nyt olisi, jos olisin päättänyt toisin.
Mielenkiintoisinta kirjassa onkin Eväsojan pohdinta siitä, kuinka hän ensin onnistuu kovalla työllä pääsemään opinnoissaan japanilaisten sisäpiiriin, mutta Suomeen muuton jälkeen huomaa lipuneensa siitä pois; hän on ajautunut japanilaisessa yhteiskunnassa "ulkokehälle", kuten hän itse asian ilmaisee.
Sensein kuvaaminen ihmisenä on tarkkanäköistä ja mielestäni objektiivista, ainakin siinä määrin, kun jonkun henkilön kuvaaminen voi objektiivista olla. Kirjan lopussa sensei on jo melko vanha ja kirjan tunnelma jollain tavalla surullinen. Teos onkin mielestäni myös oiva kuvaus maallisen arvostuksen ja kaiken siihen liittyvän katoavaisuudesta.
Kaikkein hauskinta kirjassa oli mielestäni se, kun Eväsoja kertoo opiskelijoiden ja opettajien junareissuista, jolloin heillä oli tapana sensein kanssa huvitella keksimällä haiku-runoja. Muut opiskelijat pelkäsivät aina junamatkoja sen takia, mutta Eväsoja heittäytyi täysillä leikkiin ja loisti siinä. Tämä on mielestäni tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka haluaa ymmärtää vierasta kulttuuria ja kuvaa myös Eväsojaa hyvin.
Minna Eväsojasta ei lopulta tullut Japanissa arvostettua estetiikan professoria, vaan hän päätyi työskentelemään terveydenhoitoalalle Suomeen. Professori tai ei, minun silmissäni Eväsojan arvoa ei määritä se, mitä hän on tehnyt tai tekee, vaan se, miten hän sen tekee - omistautuneesti ja pieteetillä. Viisi tähteä.
Vihervaaran Anna -lukupiiri, on edennyt jo selvästi yli puolen välin ja Annakin on jo päässyt omaan kotiinsa. Pääsin etäkurssille varasijalta, ja olin tosi onnellinen siitä. Kerrankin lukupiiri, jossa tiedän heti, että pidän kaikista luettavista kirjoista.
Lapsena koin jonkinlaista omistajuutta Anna -kirjoihin. En edes heti halunnut kertoa kenellekään, että olin lukenut koko silloin suomennetun sarjan. Muut eivät osaisi nauttia niistä tai lukea niitä "oikein". Aivan kuin olisi "oikea" tapa lukea kirja. Nyt tuollainen hymyilyttää. Totta kai kaikilla on oikeus lukea kirjoja omalla tavallaan ja ajatella niistä mitä huvittaa.
Kurssilla huomasin, miten erilaisia lukumieltymyksiä ihmisillä on. Puhuimme esimerkiksi Anna-kirjojen luonnon kuvauksista, mistä toiset olivat haltioissaan, toiset eivät niinkään. Itse kuulun edellisiin. Valokuvaajana minusta on lahja nähdä kauneus ympärillämme. Totta kai ymmärrän, että sellainen kauneus menee hukkaan joidenkin kohdalla.
Koska olen lukenut Annat jo kerran, en varmaankaan tule lukemaan kaikkia sarjan kirjoja sanasta sanaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että kirja on ainakin minun kohdalla säilyttänyt viehätyksensä, peräti 30 vuotta. Siinä täytyy olla jotain erityistä. Monesta nuorena lukemastani kirjasta olen joutunut toteamaan, että ne on niin sidottu tiettyyn aikaan elämässäni, etteivät ne toimi minulle enää kirjoina.
Puhuimme hiukan tv-sarjoista, joita kirjoista on tehty. Oma suosikkini on sarja, jota näytettiin tv:ssä 90-luvun alkupuolella, vaikka Netflixin uusi sarjakin on ihan ok.
Kirjailijan persoona on jäänyt minulle vieraaksi; ehkäpä lukupiirin myötä innostun perehtymään siihenkin. Myös myöhemmin julkaistu Sininen linna kuulostaa mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät ole vielä lukeneet suosittelen kirjoja lämpimästi. Miksi? Koska Annan ikuisen optimistisessa elämänasenteessa on jotain viehättävää. Rinnastus Pulitzer-palkittuun Tuulen viemää -teokseen vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta jos jotain Scarletilla ja Annalla on yhteistä, on positiivisuus. Toivon, että tämä kirjoitus innostaa edes jonkun lukemaan Vihervaaran Annasta.
Nyt ollaan jännän äärellä. Vaikka olen ollut lukutoukka koko elämäni, olen jostain syystä onnistunut välttämään fantasiakirjat. Tietysti olen nähnyt elokuvana Taru Sormusten Herroista ja myös lukenut Outlander-sarjaa joka keikkuu jossain historiallisen fiktion ja fantasian välimaastossa. Mutta isosti en ole fantasiaa lukenut.
Päätin, että se loppuu nyt. Seuraamillani Youtube-kanavilla on vilahdellut viime aikoina paljon Leigh Bardugon hyvät arvostelut saanut Korppien kehä-kirja, ja se valikoitui ensimmäiseksi fantasiakirjakseni.
Nyt on todettava, että en tietenkään kuulu kirjan kohderyhmään (young adults), ja olin tästä selvillä jo valitessani kirjan. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa itseäni enää nuoreksi lukijaksi. Se ei kuitenkaan haitannut lukuelämystä.
Puhutaanko hetki world buildingistä? Se on minulle uusi termi, jota käytetään puhuttaessa fantasiakirjoista. Kirjoittamisen opinnoissani olen ihastellut ihmisten kykyä luoda uskottavia ja jännittäviä kuvitteellisia maailmoja. Leigh Bardugo loistaa tässä. On tietenkin tarkoituksellista, että hänen kirjassaan useilla paikoilla on vastine reaalimaailmassa. Esimerkiksi Ketterdam-nimi jäljittelee tietysti Amsterdamia. Ainoa asia, vaikkakin vähäpätöinen, joka hieman häiritsi, oli se, että ilmeisesti walnuts oli käännetty (sinänsä oikein) saksanpähkinöiksi, vaikka todellisia valtioitahan kirjassa ei kuuluisi olla.
Sitten kirjan hahmoista: Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja, luonnollisesti päähenkilöt ovat myös nuoria. Tämä ei tarkoita, että heistä puuttuisi syvyyttä. Varsinkin Inej ja Nina olivat minulle hyvin samaistuttavia henkilöitä, vaikka minulla ei varsinaisesti ole tarttumapintaa heidän hahmoihinsa. Lukija kiinnostuu oikeasti heidän kohtalostaan. Tante Heleenistä, kenties nimensä takia, tulee minulle mieleen Orjattaresi-kirjan Aunt Lydia (englanninkielinen nimi).
Silti on sanottava (ja tämän olen kuullut muiltakin kirjan lukeneilta), että juonen imuun pääseminen kestää jonkin aikaa. Viimeiset sata sivua taisinkin sitten lukea yhdeltä istumalta.
Jos nyt jotain kritisoitavaa kirjasta pitää löytää, niin en varsinaisesti löytänyt siitä mitään suurta elämänfilosofiaa. Ovatkohan muut löytäneet? Kyseessä ei oikeastaan ole edes hyvän ja pahan taistelu, koska kirjassa henkilöt eivät ole jakautuneet hyviin ja pahoihin; heillä on vain erilaisia motiiveja toimia kuten he toimivat.
Mikäli fantasia ei ole sinun lajisi, voisi olla kiinnostavaa lukea Leigh Bardugon uusi aikuisille suunnattu kirja Salatun tiedon seura (joka kyllä kuulostaa kovasti samalta kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin).
Minusta ei ehkä tullut varsinaisesti fantasialukijaa tämän kirjan myötä, mutta se innosti ehdottomasti jatkamaan saralla. Neljä tähteä.
Seuraavaksi halusin lukea jotain aivan erilaista, joten valitsin Satu Rämön kirjan Talo maailman reunalla. Se olikin hyvä valinta tässä kohtaa, sillä se vertautuu mielenkiintoisesti parhaillaan kuuntelemaani Jussi Konttisen kirjaan Siperia. Siitä lisää blogissa myöhemmin.
Juttu on julkaistu myös Keski-Uusimaassa heinäkuussa
Keskiviikkona 14.6. kerääntyi
Järvenpään rautatieasemalle pieni, mutta innokas ryhmä, jonka jäseniä yhdistää
rakkaus elokuviin. Kyseessä oli tietysti Järvenpään Leffakerhon reissu
Sodankylän elokuvajuhlille. Festivaalille kannattaa suunnata ainakin kerran
elämässä, vaikkei olisikaan ns. aktiiviharrastaja. Parin vuoden hiljaiselosta
huolimatta Sodankylän elokuvajuhlat voi hyvin ja kasvaa edelleen; tänä vuonna tehtiin
jälleen kävijäennätys ja tapahtuma keräsi noin 35000 kävijää.
Pieni varoituksen sana kuitenkin:
tyypillisiä Hollywoodissa isolla rahalla tehtyjä kassahittejä ei Sodankylässsä välttämättä
nähdä. Silti itse olin todella vaikuttunut elokuvajuhlien tarjonnan
laajuudesta.
Koska matkustamiseen (bussilla) menee
kaksi päivää, meillä oli kolme päivää aikaa käyttää elokuvien katsomiseen.
Siinä ajassa ehtii mainiosti näkemään noin kymmenen elokuvaa, enkä oikeastaan
enempää suosittele, jos ei halua kokea leffaähkyä, jonka itse onnistuin
välttämään ehkä siksi, että valitsin keskenään erilaisia elokuvia. Matkan
hintaan sisältyi viisi vapaavalintaista elokuvaa ja viisi kerhon vetäjän Timo
Malmin valitsemaa elokuvaa. Timon valitsemat leffat olivat tänä vuonna: Winter
Boy, The Straight Story, kotimainen yllätysensi-ilta, Kuolleet lehdet ja
Armageddon Time. Ranskalainen Winter Boy kertoo pojasta, joka yrittää toipua
isänsä odottamattomasta kuolemasta. The Straight Story on vaikuttava David
Lynchin ohjaama road movie, jonka päätteeksi saimme kuulla elokuvan leikkaajan Mary
Sweeneyn ajatuksia leffan tekemisestä. Kotimainen yllätysensi-ilta oli tällä
kertaa Mummola, joka tulee elokuvateattereihin loppuvuodesta. Kyseessä on
hauska ja samalla armoton kuvaus siitä, minkälaista on viettää joulua perheen
ja sukulaisten kesken. Suomalaisen elokuvan toistaiseksi kirkkaimman tähden,
Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli tietysti itseoikeutetusti listalla ja
saimmekin nähdä taattua Kaurismäki-laatua. Viimeinen viidestä valmiiksi
valitusta elokuvasta, muun muassa New Yorkin Queensissä kuvattu Armageddon Time
kertoon juutalaisen pojan kasvutarinan; elokuvaa tähdittää muun muassa Anthony
Hopkins.
Leffat ovat yksi syy käydä
festivaalilla. Toinen on ehdottomasti leffoista puhuminen, jonka nostan lähes
yhtä tärkeäksi. On todella antoisaa keskustella elokuvista samanhenkisessä
porukassa, puhumattakaan kiinnostavista vierailijoista ja heidän
haastatteluistaan. Vierailijana oli tänä vuonna esimerkiksi Twin Peaks-elokuvan
leikkaaja, jo edellä mainittu Mary Sweeney.
Jos elokuvista uhkaa tulla
yliannostus, voi välillä piipahtaa vaikka Andreas Alarieston näyttelyssä tai
live-konsertissa, joita festivaalialueella järjestettiin muutamia. Vai
haluaisitko kokeilla ehkä Film Speech Karaokea? Tai sitten voi vaikka
yksinkertaisesti aamun pikkutunneilla nauttia kuuluisasta keskiyön auringosta
taksia odotellessa. Sodankylä on suhteellisen pieni kaupunki ja festivaalialue
on kompakti, joten siellä on helppo liikkua. Varaudu kuitenkin jonottamaan
näytöksiin.
Sodankylän elokuvajuhlilla on myös
erityinen yhteys Järvenpäähän, toimiihan juhlien johtajana Järvenpään elokuvakerhon
primus motor ja kerhoa vuosikymmeniä luotsannut Timo Malmi. Erityiset kiitokset
haluan esittää majoituksen erinomaisesta tasosta Luostolla ja asiantuntevasta
matkanjohtamisesta. Toivottavasti näemme uusia kasvoja ensi vuonna retkellä!
Pidin syysloman tänä vuonna hieman aiemmin, kuin yleensä, mikäli nyt lomana voi pitää 5 päivän kielikurssia. Tällä kertaa kielenä oli italia, ja olisin mielelläni jatkanut kielen opiskelua vaikka kokonaisen kuukauden, jos olisi ollut vain aikaa.
Kyseessä oli Espoon työväenopiston kielimatka Luccaan, josta en ollut aiemmin edes kuullut, mutta jota pidän nyt yhtenä kauneimmista kaupungeista, missä olen vieraillut.
Kaupunki
Keskiaikainen Lucca sijaitsee Toscanassa lähellä Pisan kaupunkia. Sitä ympäröi leveä muuri, joka ehdottomasti kuuluu kaupungin nähtävyyksiin. Muurin päällä on leveä tie, jota paikalliset käyttävät aamulenkkeilyyn ja turistit nähtävyyksien tutkailuun. Mekin kiersimme kaupungin kerran muuria pitkin.
Vauraan kaupungin kapeat kadut tekevät autolla liikkumsen lähes mahdottomaksi ja se on erittäin hyvä asia. Historiansa aikana Lucca on ollut erityisen tunnettu silkkikaupastaan ja se on myös Puccinin syntymäkaupunki. Luccassa on useita kauniita kirkkoja. Väkiluku nykyään on noin 85 000.
Majoitus
Asuimme aivan ihanassa perheessä noin parin kilometrin päässä kielikoulusta. Emäntämme Antonella oli fantastinen kokki ja varsinainen tarmonpesä, joka teki useaa työtä ja hoiti vielä suloiset lapsenlapsetkin siinä sivussa.
Kielikurssi
Kielikurssi oli ehkä Antonellan ohella lempiasiani tässä reissussa. Olen iloinen etten joutunut alkeisryhmään mikä takasi sen, että haastetta riitti kieliopinnoissakin. Puhepainotteinen kurssi sisälsi 4 tuntia opiskelua joka arkipäivä ja ryhmässämme oli opiskelijoita Suomen lisäksi Hollannista ja muista pohjoismaista. Ilokseni huomasin kuinka viikon lopussa aloin jo pystyä tuottamaan itse lauseita ja ymmärsin myös jonkin verran puhetta, josta olen erityisen tyytyväinen, olinhan käynyt vain muutaman viikon alkeiskurssin etukäteen. Rohkaistuin puhumaan myös luokassa kun huomasin tulevani ymmärretyksi kielioppivirheistä huolimatta. Ihanalle Lauralle 10 pistettä laadukkaasta opetuksesta.
Vapaa-aika
Vapaa-aikana ohjelmassa oli kaupunkikierrosta, kokkikurssia, viininmaisteluiltaa, Puccini-konsertti ja pisteenä iin päälle vierailu Pisan kaupunkiin, jossa päänähtävyys oli tietysti Pisan torni. Kuulimme myös kaupungin historiasta ja näimme mm. Keith Haringin viimeisen työn, muraalin, joka on tunnettu symboliikastaan.
Julkaisen kuvia reissusta myöhemmin, kun olen saanut kuvat käytyä läpi.
Joku puhui myös, että haluaa ilahduttaa postityöntekijöitä koristelluilla kirjekuorilla. Joten minä ajattelin tehdä saman lukijoille. Näistä merkeistä ainakin osa päätyy kirjan väliin vaihtokirjahyllyyn, josta ne lukijan löytäessään päätyvät jonkun kotiin ja piristävät minulle tuntemattoman ihmisen päivää. Päivän hyvä teko siis!
Tuunasin tänään syyskuun bujosivut. En malttanut olla kuvaamatta pientä videota, siitä tuli ehkä suosikkiteemani pitkään aikaan, vaikka vision board vielä puuttuukin. Alkuperäinen teema oli Provence ja laventelipellot, vaikka siellä kyllä vilahtelee korealaista tai ehkä kiinalaista kirjoitusta ja unkarilaisia postimerkkejä, jotka ovat peräisin lapsuuden postimerkkikokoelmastani.
Tässä on elokuun näkymä bujooni. Tarkkasilmäiset huomaavat teemana olevan kotimaan matkailun. Kuitenkin mukana on myös tuulahdus Provencesta. Jatkan ehkä tätä teemaa vielä syyskuussa. Vision board pitää vielä tehdä syksylle, mutta sen säästän myöhempään.
Olen päättänyt uudelleenorganisoida läsnäoloni somessa ja siinä sivussa plannerointisysteemini. Ponnahduslautana on uusi kirjablogini, jonka avaan elokuussa, kunhan olen siirtänyt vanhasta blogista tiedot uuteen.
Tämä vanha blogi toimii tulevaisuudessa alustana taideprojekteilleni, kuten valokuvaus ja bujo. Perustin hiljattain myös uuden Instagram- tilin, jossa julkaisen bujo - ja reading journal -juttuja.
Olen halunnut jo pitkään integroida kirjoitusprojektini plannerointiini. Julia Cameronin aamusivut ei toimi minulla arkisin, mutta ajattelin yrittää kirjoittaa niitä joka sunnuntai. Luonteva paikka sille on tietysti commonplace book -päiväkirjani, joka saa niistä oivaa lisätäytettä.
Bullet journal meinaa aina kiireisenä aikana jäädä jalkoihin, vaikka paradoksaalisesti sitä kiireisinä aikoina juuri tarvitsisin. Siksi olen päättänyt muuttaa systeemiäni niin, että teen aikaa vievät maalatut / piirretyt kuukausien cover spread -sivut vain neljännesvuosittain. Muina aikoina käytän scrap book -tekniikkaa.
Taidegalleristiystäväni Meili Singaporessa saa tällaisen Provence-teemaisen kirjeen. Kansainväliset kirjekaverit ovat mahtavia. Kielitaidon kohentamisen lisäksi voi saada vaikka ruokareseptejä tai kirjasuosituksia!
Tein valmiiksi heinäkuun kansilehden, mutta valitettavasti huomasin vasta kun se oli valmis, että se on liian iso lettuun, jonka olin ostanut. Nyt minulla on siis kaksi vaihtoehtoa: tehdä maalaus uudestaan tai ostaa isompi muistikirja.🙈🙈
Proosakurssi loppui ja siellä syntyi tällainen teksti. Mietin pitkään sen julkaisua, sillä vaihtoehtona oli myös tekstin jatkokehittely. Saattaa olla, että jatkoa seuraa vielä, mutta jätän tekstin nyt toistaiseksi. Kirjallisuuden laji on siis novelli. Opettajan arvion mukaan se on "uskottava kuvaus masentuneen ihmisen mielen maisemasta".
Uskollinen ystävä
Koira oli taas ikkunassa miehen tullessa töistä. Miestä rupesi järjettömästi hymyilyttämään kun hän näki tuon pienen karvaturrin kasvot verhojen välissä.
Päivä oli ollut tympeä, taas yksi tympeä päivä siinä tympeiden päivien ketjussa, joka oli jatkunut – niin – kuinka kauan se olikaan jatkunut? Kolme kuukautta? Viisi kuukautta? Miehestä tuntui, että hän oli menettänyt ajantajunsa samaan aikaan elämänsä menettämisen kanssa.
Työ, joka oli ennen tuonut hänelle ammatillista tyydytystä, tuntui nykyään tervanjuonnilta. Mikään ei tuntunut tuovan enää nautintoa. Toisinaan hän heräsi aamulla tunteeseen, ettei olisi jaksanut millään nousta. Ikään kuin työn mielekkyys olisi hävinnyt samalla, kun hänen henkilökohtaiselta elämältään oli pudonnut pohja. Hyvää tarkoittavien kavereiden ”uutta matoa koukkuun vaan” piristysyritykset tuntuivat valuvan hukkaan hänen kohdallaan. Joskus hänestä tuntui, ettei maailmassa ollut enää ketään häntä varten.
Hän oli mennyt naimisiin nuorena, siinä vilpittömässä uskossa, että hänen avioliittonsa kestäisi hänen päiviensä loppuun asti. Amalfin rannikolle suuntautuneen häämatkan jälkeen vaimo oli huomannut olevansa raskaana, ja heidän onnensa tuntui täydelliseltä ja rikkumattomalta. He olivat molemmat tienneet jo nuorena haluavansa useita lapsia.
Keskenmeno. Se oli palauttanut heidät reaalimaailmaan, jossa kaikki ei sujunutkaan niin kuin oli suunniteltu. Se oli ollut kova paikka vaimolle ja pitkään aikaan he eivät olleet yrittäneet uudestaan saada lapsia. Mutta he olivat nuoria ja keskenmenon aiheuttama pettymys oli jonkin päästä vaihtunut riemuun uuden raskauden myötä. Myös toinen lapsi oli ollut toivottu.
Onni ei ollut kestänyt. Niin, kauanko siitä nyt olikaan. Suurin ponnistuksin hän onnistui palauttamaan mieleensä sen päivän edellisen vuoden maaliskuussa, kun hänen maailmansa oli romahtanut. Hänen vaimonsa halusi avioeron. Eikä siinä kaikki. Hänen vaimollaan oli toinen mies, joka oli vaimon mukaan hänen elämänsä mies. Mikäs minä sitten olen? hän muisti kysyneensä tuolloin. Vaimo sanoi olevansa pahoillaan, hän ei tarkoittanut loukata, mutta tunteet uutta miestä kohtaan olivat kuulemma niin paljon voimakkaammat ettei hän voinut jatkaa entistä elämäänsä. Ensin mies oli toivonut, että uusi ihastus olisi ohimenevää, että vaimo palaisi nöyrästi hänen luokseen kun ”kuherruskuukausi” loppuisi. Hän oli odottanut. Ja odottanut. Ja odottanut. Lopulta hän oli ymmärtänyt, että niin ei kävisi. Lopulta hän oli tajunnut myös, että syyllisten etsiminen oli turhaa, se ei muuttanut totuutta.
Heillä oli kaksi lasta: 6-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö. Avioerossa oli sovittu, että vaimo saisi lähivanhemmuuden. Mies ei enää jaksanut välittää. Hän tiesi, että monet miehet elivät vain lapsiaan varten, parisuhde oli sivuseikka. Hän ei kuulunut niihin miehiin. Hän oli tuntenut vaimonsa 15-vuotiaasta asti, eikä ollut koskaan edes tapaillut muita tyttöjä. Kun avioero oli astunut voimaan, hän oli juuri täyttänyt 30. Mies oli kavereidensa painostuksesta alkanut tapailla muita naisia. Monia naisia. Fiksuja naisia. Viehättäviä naisia. Jopa kauniita naisia. Mutta aina suhde tuntui lopahtavan muutaman viikon tuttavuuden jälkeen. Hän ei osannut sanoa miksi. Jotain puuttui, vaikka hän ei osannutkaan sanoittaa, mitä se jokin oli. Lopulta hän oli lakannut yrittämästä ja eristäytynyt kavereistaankin niin, että piti lopulta yhteyttä enää muutamaan lapsuudenystäväänsä.
Mies näki edessään sarjan ilottomia päiviä, joista muodostui kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä. Hänen elämänsä jatkuisi muuttumattomana kuolemaan asti, siltä hänestä tuntui. Lapset olivat tietysti ilon aihe, mutta mies näki heitä vain harvoin, koska he olivat muuttaneet toiselle paikkakunnalle.
Siitä oli nyt vuosi. Tänä vuonna, kuten edellisenäkin, kevät oli tullut myöhään, lumisateita oli saatu aina huhtikuulle asti, aivan kuin säiden haltija olisi halunnut vain pahentaa hänen oloaan. Lopulta kuitenkin kevätaurinko oli alkanut pilkistää hänen verhojensa raosta kiusoittelevasti ja parantanut hiukan hänen oloaan. Hiukan.
Synttärilahja. Niin hänen pikkusiskonsa oli sanonut, kun oli tuonut koiranpennun. Mies arveli, että lahjan oli tarkoitus olla sellainen, joka ei koskaan pystyisi loukkaamaan häntä. Hänen kolme vuotta nuorempi pikkusiskonsa oli nyt avioeron jälkeen hänen läheisin ihmisensä. Ja myös ainoa ihminen, joka onnistui silloin tällöin saamaan hänet hymyilemään, joskus jopa nauramaan. Siskon mielestä mies kärsi avioeronsa jäljiltä postraumaattisesta stressireaktiosta. Niin saattoi hyvinkin olla, mies ajatteli itsekseen, vaikka hän ei virallista diagnoosia ollutkaan saanut. Mitä se hyödytti? Hänen elämänsä oli pirstaleina, sitä eivät mitkään tabletit pystyneet korjaamaan.
Mies huokaisi. Koiran nimi oli Osku. Miehen mielestä nimi sopi koiralle. Se oli kultaisen noutajan pentu. Sisko kertoi halunneensa valita rodun, joka ei kärsisi jalostuksen tuomista terveysongelmista.
Lunta oli tullut taas eilen. Oikein pyryttänyt, niin että pihapolku ja nurmikko olivat saaneet valkoisen peitteen. Mies ei pahemmin välittänyt pihatöistä. Hänen vaimonsa oli ammatiltaan puutarhuri, mutta mies ei omien sanojensa mukaan ”ymmärtänyt sellaisen päälle”. Hieno puutarha heillä kuitenkin oli ollut. Keskikokoisen suomalaisen kaupungin keskikokoisessa lähiössä sijaitsevassa keskikokoisessa omakotitalossaan. Heidän perheensä oli ollut varsinainen keskinkertaisuuden ruumiillistuma.
Kuinka kauan avioliittojen sanottiinkaan nykyään kestävän? hän huomasi pohtivansa ja ajatteli kitkerästi, että todennäköisesti heillä oli ollut keskinkertaisen pituinen avioliittokin. Se tuntui banaalilta, hän ei halunnut ajatella sitä.
Mies avasi yksiönsä oven. Hän oli tarkoituksella hankkinut eron jälkeen vain yksiön, vaikka hänellä olisi ollut varaa suurempaankin asuntoon. Hän ei halunnut kotiinsa ylimääräistä tilaa muistuttamaan siitä, mitä häneltä nyt puuttui.
Hänen lapsillaan oli ollut tapana tulla häntä vastaan eteiseen, kun hän tuli töistä. Nyt vastassa oli uskollinen Osku. Hän ei enää muistanut, milloin hän oli alkanut jutella Oskulle. Hän tiesi, että jotkut hänen kavereistaan olisivat pitäneet häntä pähkähulluna, koska hän puhui nykyään eniten koiralleen. Kyllä koira on sentään ihmisen paras ystävä, hän ajatteli kapinallisesti. Sitä paitsi kukaan hänen ystävistään ei, ihme kyllä, ollut eronnut. He eivät voineet ymmärtää.
Hän heilautti kättään ikkunaan päin ja avasi asuntonsa ulko-oven. Hän kuuli, kuinka Osku hyppäsi alas pöydältä ja ilmaantuikin hetkisen kuluttua eteiseen häntäänsä heiluttaen.
-Hei kuoma! mies tervehti koiraa. -Oletkos rapsutuksia vailla?
Hän riisui takkinsa ja kumartui taputtamaan Oskua, kuten hän teki joka päivä. Tämän seurauksena Osku kellahti aina selälleen hänen tullessaan, ja suostui nousemaan ylös maasta vasta, kun oli saanut tarpeelliseksi katsomansa määrän rapsutuksia.
-Onko sulla nälkä, Osku?
Mies kysyi aina samat kysymykset Oskulta ja koira olikin oppinut, että tultuaan kotiin mies yleensä ruokki sen, minkä jälkeen oli lenkin aika. Talvella heillä oli tapana mennä kävelemään läheisen järven jäälle. Mies otti yleensä pallon mukaan ja he kumpikin nauttivat suuresti palloleikistä. Se olikin miehen päivän harvoja valopilkkuja. Sen jälkeen pitäisi mennä taas tylsään rivitaloyksiöön valmistamaan tylsää ruokaa ja katsomaan tylsiä tosi-tv-ohjelmia televisiosta koko pitkän illan ajan, kunnes hän raahautuisi masentuneena sänkyynsä, jossa Osku nukkuisi lattialla hänen sänkynsä vieressä, kuin vartioiden hänen untaan.
Järven jäällä oli tänään paljon ihmisiä. Koska terminen kevät oli jo pitkällä, hän arveli, että ihmiset olivat innostuneet lähtemään järvelle ulkoilemaan, niin kauan kuin se oli vielä turvallista. Hän heitteli palloa laiskasti Oskulle ja tarkkaili muita lenkkeilijöitä. Noin 100 metrin päässä hänestä oli nuori äiti ilmeisesti pienen poikansa kanssa kävelyllä.
Mies heitti pallon ja kehotti koiraa:
-Hae pallo Osku!
Ensin näytti siltä, että Osku todella lähti hakemaan palloa. Mutta nainen pienen poikansa kanssa kiinnosti koiraa enemmän ja se lähtikin juoksemaan heidän peräänsä.
-Osku, takaisin! mies karjui. Tule tänne!
Pikkupoika oli huomannut Oskun ja huusi äidilleen: Katso äiti, hauva! Osku innostui yleisöstä entistä enemmän ja päästessään parivaljakon luo se nousi nuolemaan pojan kasvoja. Pikkupoika kellahti selälleen tönäisyn voimasta. Mies oli nyt päässyt pojan ja äidin luo ja rupesi punaisena ja hengästyneenä torumaan Oskua. Sitten hän kääntyi naisen puoleen ja sanoi anteeksipyydellen:
-Se on vasta pentu, niin se ei aina vielä tottele.
Mutta pikkupoika oli jo noussut pystyyn ja sanoi nauraen äidilleen: Mekin voitais ottaa tuollainen. Silloin nainen naurahti ja hänen naurussaan oli jotain mikä kiinnitti miehen huomion. Se aivan kuin helähti ja valaisi naisen kasvot.
-Noh, minun täytyy nyt kääntyä takaisin, mies totesi järkevästi.
-Käytkö usein täällä jäällä? nainen kysyi. Ja vaikka kysymys oli kuin repliikki huonosta iskuyrityksestä ravintolassa, nainen onnistui saamaan sen kuulostamaan täysin luonnolliselta.
-Silloin tällöin, mies sanoi epämääräisesti.
-Noh meidänkin täytyy nyt palata, nainen sanoi. Ehkä tapaamme täällä vielä jonain toisena päivänä? Ennen jäiden lähtöä?
-Niin, ehkä, mies sanoi jälleen.
-Hei sitten! Hän kääntyi vastakkaiseen suuntaan ja jollain järjettömällä tavalla hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi.
Julkaisen vaihteeksi kuvia ilman tekstiä. Suunnittelen itselleni parhaillaan digitaalista lukupäiväkirjaa. Jossain vaiheessa, kun minulla on graafinen suunnittelu paremmin hanskassa, ajattelin tuoda tänne enemmän itse suunnittelemiani elementtejä, mutta nyt mennään aluksi digitaalisilla tarroilla, joita tilasin Etsystä.
Minua lähes hävettää tämä postaus, koska olen ollut niin passiivinen blogissa tämän vuoden ensimmäisen puoliskon. Uusi kirja-aiheinen blogi on edelleen kehitysvaiheessa, enkä kyllä ole ehtinyt juuri lukeakaan, joten ei minulla ole sinne materiaaliakaan vielä.
Viime vuonna osallistuin Helmet-haasteeseen ja sain kasaan puolet kirjoista, jota pidän edelleen hyvänä suorituksena. Tänä vuonna en ole ehtinyt lukea juuri lainkaan, joten voipi olla, etten osallistu tänä vuonna lukuhaasteisiin lainkaan. Tosin yksi tavoitteistani on lukea ainakin muutama kirja ranskaksi. Tähän tavoitteeseen sain runsaasti vinkkejä somesta.
Kirjoittamisen opinnot ovat edenneet kevätlukukaudella hieman tahmeasti muiden kiireiden takia, mutta onnistuin saamaan aikaan yhden novellin, johon olen kyllä tyytyväinen. Olen tällä hetkellä kahden vailla, julkaisisinko sen sellaisenaan tai jatkokertomuksena blogissa vai kehittelisinkö tarinaa vielä eteenpäin. Myös kirjoittamisen aineopinnot ovat ruvenneet kiinnostamaan, mutta ei mennä asioiden edelle, eli perusopinnot pitää vielä suorittaa ennen kuin saa aineopintoihin kelpoisuuden.
Mitä sitten haluan lopulta tehdä työkseni tulevaisuudessa, sitä olen mietiskellyt paljon viime aikoina. Valokuvaus kiinnostaa, etenkin feature-journalismi, muttta alalle koulutetaan tällä hetkellä ilmeisesti liikaa ihmisiä ja muutenkin on tuntunut hankalalta saada jalkaa oven väliin. Taidevalokuvaus on kiinnostavaa, mutta sillä tuskin elää...
Syksyllä opiskelin täydennysopintoina graafista suunnittelua, ja esimerkiksi kuvittaminen olisi tosi kiinnostavaa, mutta tekoäly mietityttää.
Siksi olen joutunut miettimään vielä uusia valokuvauksen hyödyntämismahdollisuuksia ja tällä hetkellä kiinnosta eniten elävä kuva. Olen opiskellut viimeiset lähes 10 vuotta elämästäni. Toki olen työskennellyt samaan aikaan leipuri-kondiittorina ja kirjanpitäjänä, mutta vain osa-aikaisesti ja koulun loma-aikoina. Haluaisin siis mielelläni päästä jo tekemään töitä. Mutta... olen niin ihastunut nykyisiin opintoihini, että toisin taitaa käydä.
Kun olin lapsi, siis joskus 1980-luvulla, ihailin Silkkitie-tv-sarjaa. Paitsi, että se innosti minut osaltaan aikanaan muuttamaan Itä-Aasiaan, olen viime aikoina tajunnut, että sarjasta on muodostunut minulle nykyään eräänlainen benchmark-juttu dokumentaarisessa tuotannossa.
Pääsin Keudan Sun Media 9-projektiin opiskelemaan videotuotantoa, ja se on ollut juuri niin kiinnostavaa kuin ajattelinkin. Olen myös löytänyt itsestäni uusia puolia ja olisi tosi mielenkiintoista vielä kokeilla tämä tie loppuun.
Entä kesäsuunnitelmani tänä vuonna? Yleensä työpaikkoja joutuu hakemaan kissojen ja koirien kanssa, mutta tänä keväänä minut käytiin "hakemassa" töihin kotoa. En paljasta vielä mistä on kyse, koska työllistymisestä ei ole vielä varmuutta, mutta kiinnostavaa se tulee olemaan.
Haluaisin toteuttaa myös erään valokuvausprojektin, jota olen suunnitellut jo jonkin aikaa, aiheena olisi noidat ja kuvauslokaatiokin olisi jo katsottuna valmiiksi. Eräänlainen Blair Witch Project siis, ha ha. Postailen tänne sitten, kun projektin toteutuminen on lähemäpänä.
Pakko oli laittaa kuva tänne näistä lähtevistä kirjeistä, kun mun mielestä näistä tuli niin hienoja. Yksi näistä lähtee Suomeen, loput Italiaan, Saksaan, Ranskaan ja Singaporeen.
Blogi on viettänyt hiljaiselämää alkuvuodesta. Työelämä on vienyt mukanaan ja harrastukset ovat väistyneet. Tässä kuitenkin nyt lauantaisen bujoilusession tulos, jonka inspiraationa toimivat kauniissa kirjeessä tulleet tarrat:
Seuraavassa postauksessani Pantone-haasteen ensimmäinen maalaus. Stay tuned!
Minulla oli teini-ikäisenä ulkomaalaisia kirjekavereita. Muistan kuinka hauskaa oli huomata kirje postilaatikossa ja kiiruhtaa lukemaan se.
Vanhanaikaiset kirjeet ovat tietysti kaikkien mielestä so last season, eihän kukaan kirjoita enää kirjeitä. Paitsi minä. Löysin youtubessa seuraamaltani sivulta pen pal searchin ja laitoin ilmoituksen sinne. Nyt minulla on jo kaksi kirjekaveria, toinen Saksasta ja toinen Singaporesta. Kirjekaveruuteen kuuluu kirjeiden kaunis ulkonäkö. Minulla on ollut jo kauan paljon bujo-harrastuksessa kertyneitä ylimääräisiä tarroja, ja nyt minulla on niille käyttötarkoitus!
Kaksi muuta kuvaa ovat helmikuun bujostani, jossa mennään tämä kuukausi erittäin minimalistisella set upilla. Meditaatio on palannut elämääni vuosien jälkeen ja vaikka trackerit eivät yleensä bujossa ole minun juttuni, niin toivon, että tästä tulee sellainen. Tarkoitus on siis värittää yksi säde aina, kun teen meditaation päivän aikana.
Olen työskennellyt Saksassa vuoden 2023 ensimmäisen kuukauden, johon on mahtunut työnteon lisäksi suuria pettymyksiä, onnen kiljahduksia, ja myös sitä tasaista arkea, josta elämä kuitenkin loppujen lopuksi suurimmaksi osaksi koostuu.
Minulle oli jo kauan ennen kuin lennotkaan oli varattu selvää, että otan kameran mukaan reissuun. Olen majaillut nyt 4 viikkoa Essenissä, joka on suurin piirtein Helsingin kokoinen kaupunki, tosin en ollut aiemmin tällaisesta kaupungista kuullutkaan. Aloin heti aluksi kysellä paikallisilta, mitä nähtävää kaupungissa on ja mikä voisi olla kiinnostava kuvauskohde. Kävin Folkwangin mielenkiintoisessa ekspressionistien näyttelyssä viimeisenä mahdollisena päivänä ja kärsinkin hieman tungoksesta. Essenissä kannataa vierailla myös Villa Hügelissä, joka oli teollisuuspohatta Alfred Kruppn kotikartano.
Aivan toisenlainen kokemus oli sen sijaan Zollvereinin hiilikaivosalue... mutta nyt menen asioiden edelle...
Kohtasin nimittäin vastoinkäymisen lähes heti sen jälkeen kun olin saapunut Saksaan. Olin päättänyt jo ennen matkaa, että kävisin katsastamassa Kölnin tuomiokirkon, koska olen miettinyt aina Ultra Bran laulun "Minä suojelen sinua kaikelta" kuultuani miltä kirkko mahtaisi näyttää. Ja olihan se hieno. Kirkko tulee eteen hieman yllättäen rautatieasemalta ulos tultaessa. Lähellä on myös museo Ludwig, jossa oli parhaillaan esim. Pablo Picasson töitä. Mutta kun kaivoin kameran laukustani ikuistaakseni kirkon, kohtasin valokuvaajan painajaisen: kamera ei näyttänyt mitään elonmerkkiä. Ensin tulee tietysti mieleen, että olinko ladannut sitä ollenkaan. Parin päivän kuluessa tuli kuitenkin selväksi että kamera oli tullut tiensä päähän. Tämän vahvisti kameraliikkeen myyjä, joka arveli, että sen sisälle on päässyt vettä. (Tämä nyt ei minua yllättänyt, ensimmäisinä päivinä satoi lähes poikkeuksetta.) Kuitenkin tuomio tuntui musertavalta, vaikka kyseessä oli vanha, tosin tähän asti hyvin palvellut kamera. Pakko sanoa, että vuodatin pari katkeraa kyyneltä, olin nimittäin suunnitellut pitäväni elämäni toisen näyttelyn tämän reissun visuaalisesta annista.
Noh, where there's will there's a way. Saksassa asuva tätini lainasi minulle ystävällisesti kameransa ja olin taas raiteillani. Kölnin jälkeen suuntasin tosiaan Zollvereiniin, jonne on erittäin helppo tulla Essenin keskustasta nettisivun sekavasta ja monitahoisesta ohjeesta huolimatta. Tämä oli todella kiinnostava paikka ja suosittelen sitä valokuvaajille ehdottomasti. Se on Unesco:n maailman perintöluettelossa kuten myös sitä seuraava kohteeni, eli Belgian Brügge.
Brügge (Brugge, Bruges) oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä pelkästään valokuvaajan näkökulmasta, vaan myös esimerkiksi kulinaristin. Olin käynyt Brysselissä noin 20 vuotta sitten ja harmitellut aina, ettei tullut samalla käytyä tässä ihanassa kaupungissa, jonka voi monestakin syystä sanoa olevan aivan Euroopan sydämessä. Kaupungissa sijaitsee mm. kuuluisa College of Europe.
Brüggeen on erittäin helppo tulla Saksasta, minä käytin Flixbussia ja junaa. Vielä paremmin selviää jos puhuu englannin lisäksi joko saksaa tai ranskaa, tai jopa molempia. Valitettavasti omalta kohdaltani on sanottava että kuuntelin ja puhuin iloisesti kaikkien kolmen sekoitusta, mikä tarkoittaa sitä, että en hallitse mitään niistä täydellisesti.
Sitten siihen kulinarismiin. Minulla oli vain yksi kokonainen päivä aikaa Brüggessa ja halusin mahdollisimman monta autenttista belgialaista kokemusta. Siksi tilasinkin Markt Platzin reunalla olevassa ravintolassa valkosipulisimpukoita. En ole ikinä kokenut ravintolassa niin vaikuttavaa kaikkien aistien elämystä, kun annos tuotiin pöytään. Ja valkosipulia oli todellakin paljon, which is fine with me. Jälkkäriksi vielä vohveli niin elämys oli täydellinen. Kävin myös olut- ja suklaamuseossa. Suklaan valmistusprosessi oli minulle tuttu entuudestaan, olenhan sentään kondiittori, mutta oli kiinnostavaa kuulla kaakaopavun ja suklaankin historiasta. Istuskelin jopa hetken terassilla, koska sää oli aurinkoinen, joskin ei kovin lämmin.
Kaikkein eniten käytin kuitenkin aikaa vain kuljeskelemiseen ja valokuvaukseen. Tykkään arkkitehtuurin kuvaamisessa yksityiskohdista ja niitä oli tarjolla riittämiin Brüggessa. Ensi lauantaina suuntaan takaisin Suomeen, mutta tässä vielä pari kuvaa Brüggestä. Kriittinen valokuvaaja päässäni sanoisi, että pari niistä voisi näyttää paremmalta käsiteltynä, mutta en kerta kaikkiaan jaksa vaivautua nyt.
Tässä vielä nopea katsaus viime vuoteen, joka alkaa tuntua jo hiukan kaukaiselta nyt kun uusi haaste on julkaistu. Äänikirjat merkitty rastilla.
luettuja sivuja alkuperämaa kirj. sukupuoli
Rottien pyhimys 406 Suomi nainen
Katoava maa 320 Yhdysvallat nainen
Seitsemän sisarta X 677 Pohjois-Irlanti nainen
Loistava ystäväni 362 Italia ?
Normaaleja uihmisiä 264 Irlanti nainen
Ikäisekseen hyvin säilynyt 176 Suomi useita
Balladi Petronellasta 216 Suomi mies
Ikipuut X 649 Yhdysvallat mies
Katrina 447 Suomi nainen
Nalle Puh Iso-Britannia mies
Meren rukous 47 Afg.-Yhd. mies
Paimentyttö X 363 Suomi nainen
Alaskan taivaan alla X 552 Yhdysvallat nainen
Koti Keniassa 223 Suomi nainen
Kesäkirja 154 Suomi nainen
Onnenkissa 192 Suomi nainen
Sinun, Margot X 560 Suomi nainen
Yksisarvisen salaisuus 62 Belgia mies
Suon villi laulu X 448 Yhdysvallat nainen
Hertta 285 Suomi nainen
yht. 5997
Oikeastaan olen hämmästynyt, että äänikirjoja oli vain kuusi, koska koko ajan kuitenkin kuuntelin jotain kirjaa (minulla on tapana lukea montaa kirjaa yhtäaikaa). Mieskirjailijoita oli vain vähän, yritän korjata tämän puutteen ensi vuonna. Olisi myös mukavaa, tosin työlästä, lukea vain yksi kirja aina yhdestä maasta, mutta epäilen, että siinä on minulle liikaa haastetta vielä tässä vaiheessa. Mieltymykseni paksuihin kirjoihin, jotka sisältävät useita satoja sivuja näkyy haasteessa. Minusta on kiva "uppoutua" kirjan maailmaan, eikä ruveta jo puolessa välissä miettimään mitä pitää lukea seuraavaksi. Lukumotivaationi hieman lässähti loppua kohti, kun huomasin, etten tule ehtimään lukea kaikkia haasteen kohtia, mutta siihen auttanee uusi haaste.
Paras viihdekirja: Paimentyttö
Yllättäjä Paimentyttö
Haluan antaa vielä uuden mahdollisuuden: Richard Powers
Koskettavimmat henkilöt: Alaskan taivaan alla
Paras dialogi: Normaaleja ihmisiä
Paras luonnonkuvaus: Suon villi laulu
Omaperäisin kieli: Rottien pyhimys
Paras ihmissuhteen kuvaus: Loistava ystäväni
Paras köyhyyden kuvaus: Katrina
Vuodenvaihteessa minulla oli edelleen kesken Jussi Konttisen äänikirja, joka kertoo hänen perheensä elämästä Siperiassa.
