Taitoluistelun lumoa

Makuasioista voi kiistellä. Ainakin taitoluistelussa. Minun kohdallani voi oikeasti sanoa, että taitoluistelu on "the love of my life". Olen seurannut tätä upeaa urheilulajia aivan pikkutytöstä ja pystyn luettelemaan esimerkiksi kaikki naisten taitoluistelun olympiavoittajat 90-luvun puolivälistä asti. Aluksi kiinnitin huomiota esitysten taiteellisuuteen, mutta sittemmin olen perehtynyt lajin tekniikkaan ja nykyisin pystyn esimerkiksi tunnistamaan myös monia hyppyjä. Noin 12-vuotiaana minulla oli tapana hengata kavereiden kanssa kotipaikkani urheilupuiston ulkojäillä ja opetella valssihyppyä. Sittemmin olen käynyt naapurissa sijainneella jäähallilla harjoittelemassa luistelua aikuisten ryhmässä. Minun on helpompi nimetä suosikkitaitoluistelijoitani kuin esimerkiksi suosikkimuusikoitani. Niinpä ketään ei varmaan yllätä, että olin seuraamassa lajin MM-kilpailuja myös paikan päällä Hartwall Areenalla tänä vuonna.
Mikä taitoluistelussa viehättää minua? Taitoluistelussa yhdistyvät monet eri asiat, kuten musiikki, tekniset taidot ja esteettisyys, kauniit puvut jne. Varsinkin yhdessä asiassa taitoluistelijat ansaitsevat kunnioitukseni ja se on asenne sekä periksiantamattomuus. Kaatumisen jälkeen hymyillään kauniisti ja jatketaan ohjelmaa. Kunnianhimoiset luistelijat haluavat toki myös menestyä ja sijoittua hyvin arvokisoissa, mutta se ei ole ollut minulle koskaan "se juttu" taitoluistelussa. Tärkeintä on antaa yleisölle kokonaisvaltainen taide- ja urheiluelämys. Pisteet ovat vain ekstraa.    

Vinossa

Aloitin uuden kuvasarjan, jonka nimi on "Vinossa". Tässä kaksi ensimmäistä kuvaa.

Vatsan kautta -ruokakabaree

Olen aina halunnut nähdä Moulin Rougen kabareen Pariisissa. Sitä odotellessa olin
eilen isommalla porukalla katsomassa Krapin Pajalla Tuusulassa Vatsan kautta -kabareeta. Muutama huomio esityksestä: Tarkistin Wikipediasta kabareen määritelmän: se on viihteen muoto, joka yhdistää laulua, tanssia, komediaa ja teatteria. Esitys täyttää kaikki nuo kriteerit kunnialla. Lisäksi mukana oli yksi ohjelmanumero, johon oli sisällytetty sirkustaidetta.
Ravintola ja hotelli Krapin pihapiiriin on juuri noussut Krapin paja, jossa näytös tapahtui. Paja on rakennettu kulttuuritilaksi, jossa on tarkoitus pitää musiikki- ja teatteri- sekä poikkitaiteellisia esityksiä. Erityisesti kabareen esittämiseen paikka on mitä mainioin yläkerran parvineen ja baareineen ja myös orkesterille oli rakennettu oma lava toiseen kerrokseen.
Joitakin vuosia sitten meillä oli Porvoon kansalaisopiston lausujien kanssa runoesitys samalla teemalla. Ruoka on helppo aihe, koska se on meille kaikille yhteistä. Krapin Pajan esitys oli hauska ja viihdyttävä. Tanssikoreografiat oli harjoiteltu huolellisesti. Live-orkesteri vie esityksen vielä uudelle tasolle verrattuna taustanauhoituksiin. Ainoa asia mikä jäi harmittamaan oli se, että taustamusiikki oli säädetty niin kovalle, etten paikoitellen meinannut saada selvää laulusta, vaikka kaikki laulajat mitä ilmeisimmin osasivat käyttää rohkeasti ääntään. Tähän saattoi vaikuttaa sijaintini kaiuttimen vieressä lavan sivulla. Kokonaisuus jäi kuitenkin kiitettävän puolelle.

Runoja 100-vuotiaasta Suomesta

Olen runoihminen. Eilen kävin  katsomassa Porvoon kansalaisopiston lausujien runoesityksen  "Kotimaa on välttämätön paikka - aistien Suomi 100 vuotta". Suosittelen esitystä runon ystäville. Ryhmä on minulle tuttu, sillä olen itse esiintynyt sen riveissä muutamien vuosien ajan. Esitystä edeltävänä opiskelijat valitsevat esityksen teeman yhteistyössä ohjaajan kanssa ja vuoden aikana kerätään aiheesta runoja itsenäisesti, luetaan niitä tunnilla ja valitaan ja opetellaan ulkoa runot esitykseen, johon on aina kuulunut myös musiikkia.
Jos minulta olisi vaikka lukiolaisena kysytty, olenko enemmän proosan vain runojen lukija, olisin epäröimättä valinnut proosan. Nuorempana pidin runoutta vaikeatajuisena. Olen sittemmin muuttanut mielipidettäni, ja kiitos siitä kuuluu suureksi osaksi Porvoon lausujille. En edes muista mikä ihme minut sai minut liittymään ryhmään alun perin. Olen toki musiikinharrastajan ollut aina kiinnostunut laululyriikoista, joten ehkäpä kimmoke tuli sieltä. Eräs ystävä kysyi minulta vuosia sitten, onko minulle musiikissa tärkeämpää melodia vai sanat. Todella vaikea kysymys, sillä molemmat ovat todella tärkeitä minulle. Toisaalta soitan viululla instrumentaalimusiikkia, joten aivan ilmeisesti melodiallakin on oma arvonsa. Kuitenkin jos kappaleessa on sanat niiden pitäisi minusta kertoa jotain tärkeää eikä vain "olla olemassa".
Runoissa minua viehättää runoilijoiden kyky ilmaista asioita tiiviisti. Proosaa luen uppoutuakseni toden teolla kirjan maailmaan, kun taas runo on tuokiokuva, jonka tarkoituksena on vangita hetki ja kertoa siitä jotain olennaista. Parhaassa tapauksessa runosta löytyy yhtymäkohta omaan elämään. 
Vuosien myötä olen huomannut, että runoista keskusteleminen on vähintään yhtä hauskaa kuin niiden lukeminen. Runoharrastus on vienyt minut lopulta Oriveden opiston runonkirjoituskurssille muutamia vuosia sitten, jossa oli mukava tavata samanhenkisiä  ihmisiä.
Joskus joutuu lukemaan kokonaisia runokokoelmia ennen kuin törmää johonkin mikä koskettaa mutta sitten kun löytää sellaisen runon, niin se piristää päivää ja voi parhaimmillaan auttaa hankalassa elämäntilanteessa.     

Talvikuvausta, osa 5

"In the depth of winter, I finally learned that within me there lay an invincible summer."

-Albert Camus

Kevään kynnyksellä halusin vielä fiilistellä tällä talvikuvalla. Seuraavalla kerralla sitten kevätkuvia.

Lion

"Some also have wished, that the next way
to their Father's house were here, that 
they might be troubled no more with 
either hills or mountains to go over; but 
the way is the way, and there is an end."

-John Bunyan 

Olen täällä blogissa aiemminkin todennut, että tänä keväänä on ensi-iltaan tullut erityisen paljon minua kiinnostavia elokuvia. Parhaiten minuun kuitenkin osui ja upposi "Lion" tänään. Muistaakseni elokuvaa kuvattiin jossain sanalla "pakahduttava" ja sen sanan olisin minäkin valinnut kuvaamaan sitä. Toivottavasti en häirinnyt muita katsojia taukoamattomalla niiskutuksellani.  

Kyseessä ei ole varsinaisesti kasvutarina, vaan elokuva omien juurien löytämisen tärkeydestä. Intialainen Saroo joutuu vahingossa pienenä eroon perheestään ja päätyy adoptoitavaksi Australiaan. Uuden perheensä ansiosta hän saa todennäköisesti paremmat eväät elämään kuin olisi Intiassa saanut. Ajatus kotimaahan jääneistä äidistä ja veljestä ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja kasvettuaan aikuiseksi hän alkaa Google Earthin avulla kartoittaa lapsuuden kotinsa mahdollista sijaintia miljoonien ihmisten kansoittamasta Intiasta. Lopulta ihme tapahtuu ja hän löytää kuin löytääkin äitinsä matkustettuaan Intiaan jäljittämään tätä. Tämä tarina on tosi.

Vertailua esimerkiksi Slummien miljonääriin ei voi välttää, vaikkakin Intia onkin kuvattu tässä elokuvassa lempeämmin. Pääosan esittäjät, joista minulle oli entuudestaan tuttu vain Nicole Kidman, tekevät kaikki vakuuttavaa työtä. Meillä kaikilla on luultavasti "vieraillut" elämässämme ihmisiä, jotka ovat sittemmin siitä kadonneet. Elokuva antaa kuitenkin uskoa siihen, että varsinkin näin Facebookin aikakaudella tällaiset kadonneet ihmisetkin saattaa löytää. Jos niin on tarkoitettu.  
  
Alla olevat kuvat ovat omalta Intian reissultani vuonna 2010.