Esiintymisjännitys - mitä se oikeastaan on?

Istun seurakuntasalin perällä. Kädet tärisevät  ja kurkkua kuristaa. Olisin missä tahansa
muualla mieluummin - missä tahansa. Se vaihtoehto ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tästä on pakko selvitä kunnialla, mutta miten?

20 vuotta myöhemmin odotan esiintymisvuoroani - minun on määrä soittaa viulua kotikuntani valtuustosalissa joulutapahtumassa. Kunpa aika kuluisi nopeammin! Mutta aika tuntuu matelevan erityisen hitaasti juuri nyt. Kunpa esitys olisi jo takanapäin! Mutta se ei ole - lasken hermostuneena minua ennen esiintyvien määrää. Yritän kuvitella, että yleisö on alasti - tämä on yksi niistä nikseistä, joiden pitäisi auttaa tilanteessa. Mutta ajatukset karkaavat muualle kuin hajalleen ajautuneet marmorikuulat. 

Olen kamppaillut esiintymisjännityksen kanssa teini-ikäisestä lähtien. Jopa niinkin paljon, että jossain vaiheessa popsin betasalpaajaa ennen esiintymistä. Esiintymisjännitystä on vaikea ymmärtää rationaalisesti. Miksi jotkut jännittävät ja toiset taas eivät? Itselläni runon esittäminen tai laulaminen eivät juurikaan jännitä. Esiintymisen jälkeen tulee useimmiten ihan kiva tunne onnistumisesta ja itsensä voittamisesta sen sijaan, että ainoastaan huokaisisin helpotuksesta ja toivoisin etten ikinä joudu vastaavaan tilanteeseen enää. Koulussa en myöskään jännittänyt kokeita koskaan. Silti viulun soittaminen jännittää edelleen. Miksi?

En muista jännittäneeni soittamista lapsena. Luettuani Kiira Korvesta kertovan kirjan pari kuukautta sitten oivalsin erään asian, mikä auttoi minua pääsemään oman esiintymispelkoni lähteelle: 

"Menestyvän urheilijan yksi piirre on säilyttää valtava itsenäisyys, koska suorituksen hetkellä kukaan ei pysty urheilijaa auttamaan."

-Anuliisa Uotila, taitoluisteluvalmentaja ja maajoukkueen vastuuvalmentaja 2002-2012

Ymmärrän edellä esitetyn ajatuksen varsinkin sitä taustaa vasten, että vaikka huippu-urheilijalla olisikin muita asioita kuin urheilu elämässään, on hänen itsetuntonsa rakennettu pitkälti yhdessä asiassa menestymisen varaan. Useimmissa urheilulajeissa, kuten elämän muillakin osa-alueilla menestyminen edellyttää omistautumista. Samalla kuin ihailen äärettömästi sitä, että joku on pystynyt sellaisen valinnan tekemään, olen myös kiitollinen siitä, että minun ei ole tarvinnut.

Silti joskus minusta tuntuu, että koko elämäni on yhtä urheilusuoritusta siinä mielessä, etten mielelläni ota vastaan apua keneltäkään. Olisiko jo aika olla armollisempi itseään kohtaan?

Kässäporukan kuulumisia 2

Reaktiovärjätty huivi.

Kässäporukan kuulumisia

Luistelusäärystimet, jotka väkersin itselleni loppusyksystä. 

Tästä se lähtee

Tämä linnateemainen bujo layout näytti Pinterestissä niin hauskalta, että tein siitä oman version.

Tavoitteita vuodelle 2019

Vuosi 2018 kului loppuun niin nopeasti, etten ehtinyt juuri päivittää blogiani, pahoittelut siitä. Vuodesta jäi käteen ennen kaikkea kondiittorin paperit, joita juhlistetaan ensi viikolla kavereiden kanssa. Tässä tavoitteitani vuodelle 2019 (nämä eivät siis ole varsinaisia uuden vuoden lupauksia):

• luen enemmän ja osallistun lukupiiriin
• päivitän säännöllisesti blogiani
• päivitän säännöllisesti bujoa
• aloitan visualistin opinnot
• käytän enemmän aikaa kotona käsitöiden tekemiseen
• käytän enemmän aikaa pianoläksyihin 

Näistä varsinkin noista visualistin opinnoista tulen päivittämään tänne blogiin varmasti asioita. Luin joululomalla kirjan Kiira Korvesta ja sen innoittamana luvassa on myös blogiteksti, joka käsittelee esiintymisjännitystä, myös omasta näkökulmastani.

Tässä alla vielä tänä syksynä käsityön taiteen perusopetuksessa valmistamani kassi, sekä alempana kuva pääsykoetehtävästäni samaan koulutukseen, jossa oli aiheena "Oma Barbie".

1. paperille kirjottu teokseni

Seuraavien kolmen vuoden aikana tulen julkaisemaan täällä erilaisia käsitöitä liittyen käsityön taiteen perusopintoihin, joiden suorittamisen aloitin tänä syksynä. Tässä ensimmäinen. Tekniikkana vesiväri ja kirjonta.  

Taitoluistelun uudet tuulet

"Tolerance is the virtue of the man without convictions."

-G. K. Chesterton

En ole vielä lukenut Kiira Korvesta kertovaa kirjaa, vaikka se onkin lukulistallani. En siis ole kykenevä arvioimaan sitä vielä. Olen kuullut kirjasta vain sen mitä siitä on tihkunut median kautta (mikä on siis aika paljon). Siksi otankin nyt tietoisesti riskin, kun vertaan Kiiran kokemuksia Suomen naistaitoluistelijoiden parhaimmistoon. Ensiksi mietin kannattaako minun kirjoittaa ollenkaan, koska en ole varsinainen alan asiantuntija vaan ainoastaan seurannut lajia läheltä pitkään. Sitä paitsi joku saattaa aina loukkaantua ja tulkita viestin väärin, vaikka kuinka selväsanaisesti ilmaisisi mielipiteensä. Ujouteni karisi kuitenkin, kun huomasin että joku toimittaja oli maininnut tekstissään ritti-hypyn ja kutsui sitä fritiksi. Jos uutisoiminen taitoluistelusta on tuolla tasolla Suomessa nykyisin, niin minä olen varsin kyvykäs arvioimaan lajin tilaa. 

Taitoluistelumaailmaa on puhuttanut tänä syksynä minun nähdäkseni kaksi asiaa: toinen on varsinkin hyppyjen tasolla alati kovemmaksi käyvä yksinluistelijoiden taso. Tämä on huomattavissa varsinkin venäläisten naisluistelijoiden suorituksissa kansainvälisissä kilapailuissa: pyritään jopa esittämään kolmoisakseleita ja jopa neloishyppyjä. Minusta on upeaa nähdä urheilijoiden rikkovan omia rajojaan, eihän esimerkiksi seiväshypyssäkään uusia ennätyksiä syntyisi elleivät urheilijat uskaltaisi kokeilla rajojaan. Toisaalta seiväshyppy vertautuu melko huonosti taitoluisteluun, koska taitoluistelussa pisteitä tulee muustakin kuin teknisestä osaamisesta. Myös loukkaantumisriski on otettava huomioon.            

Joskus tuntuu, että ovatko taitoluistelijat enää ihmisiä ollenkaan kun lajin vaatimukset ovat niin kovia. Joku kommentoi tietysti nyt että sellaista se huippu-urheilu on. Niinhän se on, mutta on varmasti on myös lajikohtaisia eroja. Uskoisin, että esimerkiksi keihäänheitto on aika erilainen laji kuin taitoluistelu. Vaativia valmentajia puolustetaan usein sillä että juuri heidän takiaan meillä on huippuja. Jokainen vetänee omat rajansa, sille mitä on valmis kestämään. Itse kuitenkin haluan puhua hieman pehmeämmän lähestymistavan puolesta. Itselläni oli esimerkiksi nuorena viulunsoitossa opettaja, joka oli samaan aikaan sekä tiukka, että mukava. ja tiedän siis varmasti, että tällainen "valmennus" tuottaa hyviä tuloksia (en puhu nyt itsestäni).   

Nykyisin lajin kovin kärki tulee Venäjältä ja tuntuu, että  uusia tähtiä tehtaillaan joka vuosi. Tässä ei sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, mutta minusta tuntuu jotenkin kovalta, että entiset tähdet heivataan lähes valmentajan toimesta sivuun kun ilmaantuu joku uusi tähtiehdokas. Luulisin myös, että se on syynä siihen, että venäläisten taitoluistelijoiden urat tuntuvat jäävän kovin lyhyiksi nykyään: mainetta ja kunniaa jaksetaan tavoitella hädin tuskin kaksi kautta.   

Toinen asia, mistä on puhuttu paljon on uusi pistelaskujärjestelmä, jonka pitäisi nyt sitten ymmärtääkseni suosia luistelijoita, jotka eivät välttämättä loista teknisesti. Ymmärrän tämän sääntömuutoksen ennen muuta katsojan kannalta, koska luulisin ettei keskiverto tai harvemmin taitoluistelua seuraava muista oliko se hyppy nyt ritti vai fritti vai miten sen nyt meni. Taitoluistelu on yleisölaji, jossa katsojat tuottavat suuren osan elämyksestä. Ja ymmärrän että katsojat arvioivat - vaikka hivenen puolueellisesti sitten - enemmän esimerkiksi luistelijan tulkintaa ja musiikkia. Taitoluistelun kauneus on katsojan silmässä. Lajin arvioinnin vaikeus (verrattatuna kenties joihinkin muihin lajeihin) tulee siitä, että taitoluistelussa urheilijan on mahdollista loistaa niin monin eri tavoin.   

Oma lukunsa on puheet taitoluistelun anoreksiaongelmasta. Itse sanoisin, että vaikka ongelma on todellinen ja siihen suhtauduttava vakavasti, niin ei kannata tehdä kärpäsestä härkästä. Olin itse nuorena hyvin hoikka, aina painoindeksi alarajalla, vaikka söin täysin normaalisti.