Istun seurakuntasalin perällä. Kädet tärisevät ja kurkkua kuristaa. Olisin missä tahansa
muualla mieluummin - missä tahansa. Se vaihtoehto ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tästä on pakko selvitä kunnialla, mutta miten?
20 vuotta myöhemmin odotan esiintymisvuoroani - minun on määrä soittaa viulua kotikuntani valtuustosalissa joulutapahtumassa. Kunpa aika kuluisi nopeammin! Mutta aika tuntuu matelevan erityisen hitaasti juuri nyt. Kunpa esitys olisi jo takanapäin! Mutta se ei ole - lasken hermostuneena minua ennen esiintyvien määrää. Yritän kuvitella, että yleisö on alasti - tämä on yksi niistä nikseistä, joiden pitäisi auttaa tilanteessa. Mutta ajatukset karkaavat muualle kuin hajalleen ajautuneet marmorikuulat.
Olen kamppaillut esiintymisjännityksen kanssa teini-ikäisestä lähtien. Jopa niinkin paljon, että jossain vaiheessa popsin betasalpaajaa ennen esiintymistä. Esiintymisjännitystä on vaikea ymmärtää rationaalisesti. Miksi jotkut jännittävät ja toiset taas eivät? Itselläni runon esittäminen tai laulaminen eivät juurikaan jännitä. Esiintymisen jälkeen tulee useimmiten ihan kiva tunne onnistumisesta ja itsensä voittamisesta sen sijaan, että ainoastaan huokaisisin helpotuksesta ja toivoisin etten ikinä joudu vastaavaan tilanteeseen enää. Koulussa en myöskään jännittänyt kokeita koskaan. Silti viulun soittaminen jännittää edelleen. Miksi?
En muista jännittäneeni soittamista lapsena. Luettuani Kiira Korvesta kertovan kirjan pari kuukautta sitten oivalsin erään asian, mikä auttoi minua pääsemään oman esiintymispelkoni lähteelle:
"Menestyvän urheilijan yksi piirre on säilyttää valtava itsenäisyys, koska suorituksen hetkellä kukaan ei pysty urheilijaa auttamaan."
-Anuliisa Uotila, taitoluisteluvalmentaja ja maajoukkueen vastuuvalmentaja 2002-2012
Ymmärrän edellä esitetyn ajatuksen varsinkin sitä taustaa vasten, että vaikka huippu-urheilijalla olisikin muita asioita kuin urheilu elämässään, on hänen itsetuntonsa rakennettu pitkälti yhdessä asiassa menestymisen varaan. Useimmissa urheilulajeissa, kuten elämän muillakin osa-alueilla menestyminen edellyttää omistautumista. Samalla kuin ihailen äärettömästi sitä, että joku on pystynyt sellaisen valinnan tekemään, olen myös kiitollinen siitä, että minun ei ole tarvinnut.
Silti joskus minusta tuntuu, että koko elämäni on yhtä urheilusuoritusta siinä mielessä, etten mielelläni ota vastaan apua keneltäkään. Olisiko jo aika olla armollisempi itseään kohtaan?
muualla mieluummin - missä tahansa. Se vaihtoehto ei kuitenkaan ole mahdollinen. Tästä on pakko selvitä kunnialla, mutta miten?
20 vuotta myöhemmin odotan esiintymisvuoroani - minun on määrä soittaa viulua kotikuntani valtuustosalissa joulutapahtumassa. Kunpa aika kuluisi nopeammin! Mutta aika tuntuu matelevan erityisen hitaasti juuri nyt. Kunpa esitys olisi jo takanapäin! Mutta se ei ole - lasken hermostuneena minua ennen esiintyvien määrää. Yritän kuvitella, että yleisö on alasti - tämä on yksi niistä nikseistä, joiden pitäisi auttaa tilanteessa. Mutta ajatukset karkaavat muualle kuin hajalleen ajautuneet marmorikuulat.
Olen kamppaillut esiintymisjännityksen kanssa teini-ikäisestä lähtien. Jopa niinkin paljon, että jossain vaiheessa popsin betasalpaajaa ennen esiintymistä. Esiintymisjännitystä on vaikea ymmärtää rationaalisesti. Miksi jotkut jännittävät ja toiset taas eivät? Itselläni runon esittäminen tai laulaminen eivät juurikaan jännitä. Esiintymisen jälkeen tulee useimmiten ihan kiva tunne onnistumisesta ja itsensä voittamisesta sen sijaan, että ainoastaan huokaisisin helpotuksesta ja toivoisin etten ikinä joudu vastaavaan tilanteeseen enää. Koulussa en myöskään jännittänyt kokeita koskaan. Silti viulun soittaminen jännittää edelleen. Miksi?
En muista jännittäneeni soittamista lapsena. Luettuani Kiira Korvesta kertovan kirjan pari kuukautta sitten oivalsin erään asian, mikä auttoi minua pääsemään oman esiintymispelkoni lähteelle:
"Menestyvän urheilijan yksi piirre on säilyttää valtava itsenäisyys, koska suorituksen hetkellä kukaan ei pysty urheilijaa auttamaan."
-Anuliisa Uotila, taitoluisteluvalmentaja ja maajoukkueen vastuuvalmentaja 2002-2012
Ymmärrän edellä esitetyn ajatuksen varsinkin sitä taustaa vasten, että vaikka huippu-urheilijalla olisikin muita asioita kuin urheilu elämässään, on hänen itsetuntonsa rakennettu pitkälti yhdessä asiassa menestymisen varaan. Useimmissa urheilulajeissa, kuten elämän muillakin osa-alueilla menestyminen edellyttää omistautumista. Samalla kuin ihailen äärettömästi sitä, että joku on pystynyt sellaisen valinnan tekemään, olen myös kiitollinen siitä, että minun ei ole tarvinnut.
Silti joskus minusta tuntuu, että koko elämäni on yhtä urheilusuoritusta siinä mielessä, etten mielelläni ota vastaan apua keneltäkään. Olisiko jo aika olla armollisempi itseään kohtaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti