Proosakurssi loppui ja siellä syntyi tällainen teksti. Mietin pitkään sen julkaisua, sillä vaihtoehtona oli myös tekstin jatkokehittely. Saattaa olla, että jatkoa seuraa vielä, mutta jätän tekstin nyt toistaiseksi. Kirjallisuuden laji on siis novelli. Opettajan arvion mukaan se on "uskottava kuvaus masentuneen ihmisen mielen maisemasta".
Uskollinen ystävä
Koira oli taas ikkunassa miehen tullessa töistä. Miestä rupesi järjettömästi hymyilyttämään kun hän näki tuon pienen karvaturrin kasvot verhojen välissä.
Päivä oli ollut tympeä, taas yksi tympeä päivä siinä tympeiden päivien ketjussa, joka oli jatkunut – niin – kuinka kauan se olikaan jatkunut? Kolme kuukautta? Viisi kuukautta? Miehestä tuntui, että hän oli menettänyt ajantajunsa samaan aikaan elämänsä menettämisen kanssa.
Työ, joka oli ennen tuonut hänelle ammatillista tyydytystä, tuntui nykyään tervanjuonnilta. Mikään ei tuntunut tuovan enää nautintoa. Toisinaan hän heräsi aamulla tunteeseen, ettei olisi jaksanut millään nousta. Ikään kuin työn mielekkyys olisi hävinnyt samalla, kun hänen henkilökohtaiselta elämältään oli pudonnut pohja. Hyvää tarkoittavien kavereiden ”uutta matoa koukkuun vaan” piristysyritykset tuntuivat valuvan hukkaan hänen kohdallaan. Joskus hänestä tuntui, ettei maailmassa ollut enää ketään häntä varten.
Hän oli mennyt naimisiin nuorena, siinä vilpittömässä uskossa, että hänen avioliittonsa kestäisi hänen päiviensä loppuun asti. Amalfin rannikolle suuntautuneen häämatkan jälkeen vaimo oli huomannut olevansa raskaana, ja heidän onnensa tuntui täydelliseltä ja rikkumattomalta. He olivat molemmat tienneet jo nuorena haluavansa useita lapsia.
Keskenmeno. Se oli palauttanut heidät reaalimaailmaan, jossa kaikki ei sujunutkaan niin kuin oli suunniteltu. Se oli ollut kova paikka vaimolle ja pitkään aikaan he eivät olleet yrittäneet uudestaan saada lapsia. Mutta he olivat nuoria ja keskenmenon aiheuttama pettymys oli jonkin päästä vaihtunut riemuun uuden raskauden myötä. Myös toinen lapsi oli ollut toivottu.
Onni ei ollut kestänyt. Niin, kauanko siitä nyt olikaan. Suurin ponnistuksin hän onnistui palauttamaan mieleensä sen päivän edellisen vuoden maaliskuussa, kun hänen maailmansa oli romahtanut. Hänen vaimonsa halusi avioeron. Eikä siinä kaikki. Hänen vaimollaan oli toinen mies, joka oli vaimon mukaan hänen elämänsä mies. Mikäs minä sitten olen? hän muisti kysyneensä tuolloin. Vaimo sanoi olevansa pahoillaan, hän ei tarkoittanut loukata, mutta tunteet uutta miestä kohtaan olivat kuulemma niin paljon voimakkaammat ettei hän voinut jatkaa entistä elämäänsä. Ensin mies oli toivonut, että uusi ihastus olisi ohimenevää, että vaimo palaisi nöyrästi hänen luokseen kun ”kuherruskuukausi” loppuisi. Hän oli odottanut. Ja odottanut. Ja odottanut. Lopulta hän oli ymmärtänyt, että niin ei kävisi. Lopulta hän oli tajunnut myös, että syyllisten etsiminen oli turhaa, se ei muuttanut totuutta.
Heillä oli kaksi lasta: 6-vuotias poika ja 3-vuotias tyttö. Avioerossa oli sovittu, että vaimo saisi lähivanhemmuuden. Mies ei enää jaksanut välittää. Hän tiesi, että monet miehet elivät vain lapsiaan varten, parisuhde oli sivuseikka. Hän ei kuulunut niihin miehiin. Hän oli tuntenut vaimonsa 15-vuotiaasta asti, eikä ollut koskaan edes tapaillut muita tyttöjä. Kun avioero oli astunut voimaan, hän oli juuri täyttänyt 30. Mies oli kavereidensa painostuksesta alkanut tapailla muita naisia. Monia naisia. Fiksuja naisia. Viehättäviä naisia. Jopa kauniita naisia. Mutta aina suhde tuntui lopahtavan muutaman viikon tuttavuuden jälkeen. Hän ei osannut sanoa miksi. Jotain puuttui, vaikka hän ei osannutkaan sanoittaa, mitä se jokin oli. Lopulta hän oli lakannut yrittämästä ja eristäytynyt kavereistaankin niin, että piti lopulta yhteyttä enää muutamaan lapsuudenystäväänsä.
Mies näki edessään sarjan ilottomia päiviä, joista muodostui kuukausia, vuosia, vuosikymmeniä. Hänen elämänsä jatkuisi muuttumattomana kuolemaan asti, siltä hänestä tuntui. Lapset olivat tietysti ilon aihe, mutta mies näki heitä vain harvoin, koska he olivat muuttaneet toiselle paikkakunnalle.
Siitä oli nyt vuosi. Tänä vuonna, kuten edellisenäkin, kevät oli tullut myöhään, lumisateita oli saatu aina huhtikuulle asti, aivan kuin säiden haltija olisi halunnut vain pahentaa hänen oloaan. Lopulta kuitenkin kevätaurinko oli alkanut pilkistää hänen verhojensa raosta kiusoittelevasti ja parantanut hiukan hänen oloaan. Hiukan.
Synttärilahja. Niin hänen pikkusiskonsa oli sanonut, kun oli tuonut koiranpennun. Mies arveli, että lahjan oli tarkoitus olla sellainen, joka ei koskaan pystyisi loukkaamaan häntä. Hänen kolme vuotta nuorempi pikkusiskonsa oli nyt avioeron jälkeen hänen läheisin ihmisensä. Ja myös ainoa ihminen, joka onnistui silloin tällöin saamaan hänet hymyilemään, joskus jopa nauramaan. Siskon mielestä mies kärsi avioeronsa jäljiltä postraumaattisesta stressireaktiosta. Niin saattoi hyvinkin olla, mies ajatteli itsekseen, vaikka hän ei virallista diagnoosia ollutkaan saanut. Mitä se hyödytti? Hänen elämänsä oli pirstaleina, sitä eivät mitkään tabletit pystyneet korjaamaan.
Mies huokaisi. Koiran nimi oli Osku. Miehen mielestä nimi sopi koiralle. Se oli kultaisen noutajan pentu. Sisko kertoi halunneensa valita rodun, joka ei kärsisi jalostuksen tuomista terveysongelmista.
Lunta oli tullut taas eilen. Oikein pyryttänyt, niin että pihapolku ja nurmikko olivat saaneet valkoisen peitteen. Mies ei pahemmin välittänyt pihatöistä. Hänen vaimonsa oli ammatiltaan puutarhuri, mutta mies ei omien sanojensa mukaan ”ymmärtänyt sellaisen päälle”. Hieno puutarha heillä kuitenkin oli ollut. Keskikokoisen suomalaisen kaupungin keskikokoisessa lähiössä sijaitsevassa keskikokoisessa omakotitalossaan. Heidän perheensä oli ollut varsinainen keskinkertaisuuden ruumiillistuma.
Kuinka kauan avioliittojen sanottiinkaan nykyään kestävän? hän huomasi pohtivansa ja ajatteli kitkerästi, että todennäköisesti heillä oli ollut keskinkertaisen pituinen avioliittokin. Se tuntui banaalilta, hän ei halunnut ajatella sitä.
Mies avasi yksiönsä oven. Hän oli tarkoituksella hankkinut eron jälkeen vain yksiön, vaikka hänellä olisi ollut varaa suurempaankin asuntoon. Hän ei halunnut kotiinsa ylimääräistä tilaa muistuttamaan siitä, mitä häneltä nyt puuttui.
Hänen lapsillaan oli ollut tapana tulla häntä vastaan eteiseen, kun hän tuli töistä. Nyt vastassa oli uskollinen Osku. Hän ei enää muistanut, milloin hän oli alkanut jutella Oskulle. Hän tiesi, että jotkut hänen kavereistaan olisivat pitäneet häntä pähkähulluna, koska hän puhui nykyään eniten koiralleen. Kyllä koira on sentään ihmisen paras ystävä, hän ajatteli kapinallisesti. Sitä paitsi kukaan hänen ystävistään ei, ihme kyllä, ollut eronnut. He eivät voineet ymmärtää.
Hän heilautti kättään ikkunaan päin ja avasi asuntonsa ulko-oven. Hän kuuli, kuinka Osku hyppäsi alas pöydältä ja ilmaantuikin hetkisen kuluttua eteiseen häntäänsä heiluttaen.
-Hei kuoma! mies tervehti koiraa. -Oletkos rapsutuksia vailla?
Hän riisui takkinsa ja kumartui taputtamaan Oskua, kuten hän teki joka päivä. Tämän seurauksena Osku kellahti aina selälleen hänen tullessaan, ja suostui nousemaan ylös maasta vasta, kun oli saanut tarpeelliseksi katsomansa määrän rapsutuksia.
-Onko sulla nälkä, Osku?
Mies kysyi aina samat kysymykset Oskulta ja koira olikin oppinut, että tultuaan kotiin mies yleensä ruokki sen, minkä jälkeen oli lenkin aika. Talvella heillä oli tapana mennä kävelemään läheisen järven jäälle. Mies otti yleensä pallon mukaan ja he kumpikin nauttivat suuresti palloleikistä. Se olikin miehen päivän harvoja valopilkkuja. Sen jälkeen pitäisi mennä taas tylsään rivitaloyksiöön valmistamaan tylsää ruokaa ja katsomaan tylsiä tosi-tv-ohjelmia televisiosta koko pitkän illan ajan, kunnes hän raahautuisi masentuneena sänkyynsä, jossa Osku nukkuisi lattialla hänen sänkynsä vieressä, kuin vartioiden hänen untaan.
Järven jäällä oli tänään paljon ihmisiä. Koska terminen kevät oli jo pitkällä, hän arveli, että ihmiset olivat innostuneet lähtemään järvelle ulkoilemaan, niin kauan kuin se oli vielä turvallista. Hän heitteli palloa laiskasti Oskulle ja tarkkaili muita lenkkeilijöitä. Noin 100 metrin päässä hänestä oli nuori äiti ilmeisesti pienen poikansa kanssa kävelyllä.
Mies heitti pallon ja kehotti koiraa:
-Hae pallo Osku!
Ensin näytti siltä, että Osku todella lähti hakemaan palloa. Mutta nainen pienen poikansa kanssa kiinnosti koiraa enemmän ja se lähtikin juoksemaan heidän peräänsä.
-Osku, takaisin! mies karjui. Tule tänne!
Pikkupoika oli huomannut Oskun ja huusi äidilleen: Katso äiti, hauva! Osku innostui yleisöstä entistä enemmän ja päästessään parivaljakon luo se nousi nuolemaan pojan kasvoja. Pikkupoika kellahti selälleen tönäisyn voimasta. Mies oli nyt päässyt pojan ja äidin luo ja rupesi punaisena ja hengästyneenä torumaan Oskua. Sitten hän kääntyi naisen puoleen ja sanoi anteeksipyydellen:
-Se on vasta pentu, niin se ei aina vielä tottele.
Mutta pikkupoika oli jo noussut pystyyn ja sanoi nauraen äidilleen: Mekin voitais ottaa tuollainen. Silloin nainen naurahti ja hänen naurussaan oli jotain mikä kiinnitti miehen huomion. Se aivan kuin helähti ja valaisi naisen kasvot.
-Noh, minun täytyy nyt kääntyä takaisin, mies totesi järkevästi.
-Käytkö usein täällä jäällä? nainen kysyi. Ja vaikka kysymys oli kuin repliikki huonosta iskuyrityksestä ravintolassa, nainen onnistui saamaan sen kuulostamaan täysin luonnolliselta.
-Silloin tällöin, mies sanoi epämääräisesti.
-Noh meidänkin täytyy nyt palata, nainen sanoi. Ehkä tapaamme täällä vielä jonain toisena päivänä? Ennen jäiden lähtöä?
-Niin, ehkä, mies sanoi jälleen.
-Hei sitten! Hän kääntyi vastakkaiseen suuntaan ja jollain järjettömällä tavalla hän tunsi olonsa yhtäkkiä paremmaksi.
