Kirjamessuilla: Takaisin Japaniin

Otsikko viittaa Aku Ankan lapsuuden suosikkitarinaani Takaisin Klondikeen. Tarina piirtää romanttisen kuvan kullankaivajista Kanadan länsiosassa Alaskan rajan lähellä. Romanttinen kuva lienee tyyppiä aika kultaa muistot, sillä kullankaivuu oli varmasti kovaa ja armotonta työtä. Joskus ajattelen, että Japani on minulle kuten Klondike kullankaivajille.

Siitä on 17 vuotta kun lähdin Japanista tietämättä tulisinko koskaan takaisin. Nyt olen 100 % varma että palaan sinne joskus. Kirjamessuillla kävin kuuntelemassa entistä Japanin kulttuurin opettajaani Minna Eväsojaa, joka kertoi, että hänen rakkautensa Japaniin menee välillä melkein ohitse hänen rakkaudestaan perheeseensä. Tajuan sen niin hyvin: minun rakkaustarinani Japaniin on juuri sellainen. Tottakai Suomi on minulle tärkeä, mutta se rakkaus on jotenkin arkisempi, tavallisempi.

Olen asunut myös jonkin aikaa Ranskassa ja minulla on ollut paljon ranskalaisia ystäviä. Ranskassakin on paljon hyvää, ruokaa, kirjallisuutta ym., mutta kuten totesin kerran ystävälleni, Ranskassa joudun hieman pinnistelemään sopeutuakseni kulttuuriin. Japanissa minun ei tarvitse tehdä niin. I totally get the mentality, sanottaisiin englanniksi. Monet ihmiset, jotka ovat matkustelleet paljon nimeävät Japanin suosikikseen. Kuulun niihin ihmisiin. Sen sijaan en oikeastaan osaa perustella, miksi. Japanilaisten estetiikantaju vetoaa minuun valtavasti. Kirjamessuilla Eväsoja pohti myös eroa Suomeen tässä suhteessa: suomalaiset masentuvat ensilumen sataessa, koska se tarkoittaa pitkän talven alkamista, kun taas japanilaiset näkevät kauneuden siinäkin.

Paitsi Minna Eväsojaa, kävin messuilla kuuntelemassa myös Raisa Porrasmaata, joka esitteli uutta kirjaansa Auringonjumalan tyttäret, joka kertoo naisista japanilaisessa kulttuurissa. Se on minulla juuri lainassa. Valitettavasti ehdin ainoastaan selata läpi kirjan, koska se oli pikalaina, mutta se vaikuttaa joka tapauksessa kiintoisalta. Seuraava tavoitteeni voisi olla tutustua japanilaiseen kirjallisuuteen paremmin, siitä olen raapaissut vasta pintaa. 

Marraskuun biisi - etuajassa

En ole perehtynyt Mariskan musiikkiin aiemmin - en esimerkiksi tiennyt että hän on sanoittanut Mestaripiirroksen, joka on yksi suosikkibiiseistäni. En juuri kuuntele radiota muuta kuin autossa, joten kuulin vasta tänään Mariskan uuden biisin Minä liityin sinuun, joka kolahti heti ensimmäisellä kuuntelukerralla.

Olen pohtinut paljon melodian ja sanoitusten suhdetta. Kumpi on sinulle tärkeämpi? Minulta kysyttiin tätä kerran ja muistaakseni sanoin että sanat ja se on paljon sanottu ihmiseltä, joka on viettänyt lähes koko elämänsä klassisen viulumusiikin ja instrumentaalisen kansanmusiikin parissa. Luojan kiitos meidän ei tarvitse tehdä tuota valintaa - voimme saada molemmat. Mariskan uudessa biisissä on kumpikin kohdallaan: tarttuva melodia ja sanat, jotka tiivistävät lähes koko oman maailmankatsomukseni. Se taitaa myös päästä listalleni opeteltavista lauluista. Siksi tässä hieman etuajassa marraskuun biisi: 

https://www.youtube.com/watch?v=b4TkT_aO5ww

Syksyn uusi kirjoitusryhmä

Aloitin tänä syksynä uudessa aloitteleville aikuiskirjoittajille tarkoitetussa ryhmässä. Olen tietenkin kirjoitellut jonkin verran aikaisemmin, mutta tämä ryhmä on ollut juuri sopiva minulle tällä hetkellä, kun ottaa huomioon, että elämääni pitää mahtua muutakin kuin kirjoittamista, työntekoa, musiikkia, käsitöitä...

Olemme nyt kokoontuneet muutamia kertoja ja jo nyt tuntuu, että olen oppinut paljon varsinkin tekstien arvioinnista, jossa olen kokenut olevani huono. Meitä on ryhmässä noin 10, mikä on juuri sopiva määrä, jotta keskustelua syntyy.

Luova kirjoittaminen on taustaltaan erilaista kuin vaikka tyypillinen blogikirjoittaminen, joka toki voi myös olla luovaa. Omassa blogissani olen pyrkinyt essee-tyyppiseen kirjoittamiseen, jonka koen olevan myös oma vahvuuteni. Vähemmälle on jäänyt  luova kirjoittaminen, joka voi tarjota samanlaisen portin toiseen todellisuuteen kuin hyvä kirja.

Minulla oli pienenä rikas mielikuvitus ja käytin esimerkiksi koulumatkat kehittämällä itselleni mielikuvitusperheitä. Jostain syystä tuo mielikuvitus on painunut vuosien myötä taka-alalle elämässäni. Nyt aion ottaa sen uudelleen käyttöön.

Koska jaoin täällä tehtävän visualistin opinnoistani, niin jaan tehtävän myös kirjoitusopinnoistani. Tehtävän aiheena oli kaksi paikkaa: toinen, joka ei ole minulle tuttu entuudestaan ja toinen, joka on minulle tuttu.

Paikka, joka on minulle tuttu….

on kotipaikkakuntani kirjasto. Kun olin pieni lasten- ja aikuisten kirjastot sijaitsivat eri paikoissa, vaikkakin lähellä toisiaan. Asuimme lähes lastenkirjaston naapurissa tuohon aikaan ja vierailin siellä usein, varmastikin ainakin kerran viikossa. Se oli minusta kodikas. Aikuisten kirjasto puolestaan oli minusta mahdottoman suuri ja salaperäinen. Nyt tuo mielikuva huvittaa minua, puhutaanhan pinta-alaltaan Suomen pienimmästä kirjastosta. Sittemmin lasten- ja aikuisten kirjaston muuttivat toiseen osoitteeseen ja sijaitsevat nyt samassa rakennuksessa. Tuo kyseenalainen kunnia, Suomen pienin kirjasto pitää kuitenkin edelleen paikkansa. Kirjastot ja kirjakaupat ovat aina olleet lempipaikkojani. Jopa silloin kun asuin Japanissa, kirjasto oli minusta kampuksen mielenkiintoisin paikka. 

Nyt istun kirjaston lehtien lukusalissa. Äkkiseltään luulisi, ettei kirjastossa ole kuuloaistille paljon rekisteröitävää. Nyt huomaan, ettei niin ole. Joku kääntää lehden sivua. Kuulen kenkien hillityn kopinan lattiaa vasten. Jonkun puhelin soi. Ihmiset kääntyvät katsomaan moittivasti. Vanhempi nainen yskähtää. Kirjastohan on täynnä ääniä. Katselen ulos. On myöhäinen syksy ja ikkunasta näkyvällä pallokentällä ei tänään ole pelaajia.

Kirjasto on minulle hyvin visuaalinen paikka. Minusta kirjankannet ovat aina olleet kiehtovia ja valitsenkin usein kirjan luettavaksi sen kannen perusteella. Joskus kansi on jopa tärkeämpi valintakriteeri kuin kirjan takakannessa oleva esittely. En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi yhtä kiinnostunut kirjan kansista kuin minä. Kirjastossakin palaan usein sellaisten lukemieni kirjojen luo, jotka ovat kiehtoneet kannellaan, pelkästään saadakseni muiston kirjasta takaisin mieleeni. Painava, mielellään yli 500-sivuinen kirja mielenkiintoisine kirjankansineen kädessä on minusta yksi parhaita asioita elämässä.     

Paikka, jossa en ole vielä ollut….

Olen matkalla Harakan saarelle. Vene on pieni ja meitä retkeläisiä on siinä noin kymmenen. Tyrskyretki – niin sanottiin mainoksessa. Vielä laineet eivät minusta näytä kovin korkeilta. Olen ollut purjeveneessä paljon suuremmissa myrskyissä. Mutta meri-ilma on aina yhtä virkistävää ja saman tuoksuista. Vaikka pidän kaikista vuodenajoista, on syksyllä erityinen asema juuri raikkaan ilman takia. Syksyllä on helppo hengittää.

Olin kuvitellut venematkan pidemmäksi, Harakka onkin aivan lähellä Helsingin etelärantaa. Matka kestää vain noin vartin. Käymme ensin katsomassa akvaarioita ja lähdemme sitten kävelemään polkua pitkin oppaan johdolla. Välillä pysähtelemme tutkimaan jotain kasvia. Polun varrella on pihlajia ja ruusupensaita hehkuvan punaisine marjoineen. Havainnoi kaikin aistein, muistutan itseäni. Niinpä kurotan kädelläni kohti yhtä ruusunmarjaa ja yritän samalla varoa piikikkäitä oksia. Ruusunmarja maistuu tietenkin melko karvaalle ilman sokeria. Samoin pihlajanmarjat.

Näen kasveja, kukkia (kyllä, vielä syyskuun lopussa jotkin kukat pitävät pintansa), tyrskyjä, lintuja, rantakallioita… Pysähdymme tutkimaan maisemaa kaukoputkella, jolla saatamme nähdä kaukaisen majakan. Harakan etelärantaan tosiaan lyövät komeat aallot. Jostain syystä mieleeni tulee Pykeija, Norjan pohjoisosassa Jäämeren rannalla sijaitseva kalastajakylä, jossa olen käynyt vuosia sitten.

Näemme joutsenpariskunnan ja niiden jo hieman kasvaneet, mutta silti vielä hauskasti harmaanväriset poikaset. Kumarrun koskettamaan rantakalliota tai pikemminkin sen leväistä pintaa. Opas varoittaa meitä liukkaista kallioista. Jos suljen silmäni, kuulen meren kohinan, puiden ja pensaiden havinan, moottoriveneet, jotka kiitävät saaren ohi. Kuvittelen, kuinka muuttolinnut valitsevat vaistonsa perusteella erehtymättä joka syksy suuntansa.

Marianne & Leonard ja lokakuun biisi

"I left a woman waiting
I met her sometime later
She said, I see your eyes are dead
What happened to you, lover?
What happened to you, my lover?
What happened to you, lover?
What happened to you?

And since she spoke the truth to me
I tried to answer truthfully
Whatever happened to my eyes
Happened to your beauty
Happened to your beauty
What happened to your beauty
Happened to me"

-Leonard Cohen: I Left a Woman Waiting

Vuosia sitten eräissä kotibileissä ystäväni näytti minulle ylläolevat laulun sanat. Sitä ennen en tainnut olla kuullutkaan Leonard Cohenista, mikä on ymmärrettävää, emmehän kuulu samaan sukupolveen. Sanat jäivät kuitenkin mieleeni ja olen miettinyt tähän päivään asti, mitä ystäväni halusi noilla muutamilla lauseilla sanoa. Jostain syystä en tullut kysyneeksi silloin. Sittemmin olen tykästynyt kovastikin Cohenin musiikkiin ja nähnyt hänet jopa livenä hänen viimeiseksi jääneellä Helsingin keikallaan.

Tänään oli vuorossa syysloman toinen elokuva, joksi valikoitui Marianne & Leonard: sanoja rakkaudesta. Kuulostaa imelältä, mutta sitä elokuva ei ollut, vaikkakin loppu oli aika nyyhkyleffamainen. Oikeastaan en tätä aiemmin tiennyt paljoakaan Cohenin elämästä ja olinkin yllättynyt, kun elokuva piirsi melko synkän kuvan tästä hienosta muusikosta (jäin miettimään, onko olemassa taiteilijaa, jota menestys ei pilaisi jollain tavalla). Elokuva antaa ymmärtää, että Marianne Ihlenin ja Leonard Cohenin suhteen parasta aikaa olivat muutamat Hydralla, eräällä Kreikan saarella vietetyt vuodet, ennen Cohenin muusikon uraa. Elokuva kuvaa saaren elämää 1960-luvulla niin idylliseksi, että minulle tuli suorastaan pakkomielle päästä sinne joskus. No jaa, yksi rivi lisää luetteloon paikoista, joita en ole vielä nähnyt. Tämä elokuva oli hyvinkin koskettava aitoudessaan. Siksi lokakuun biisiksi valikoitui Cohenin tuotannosta Hallelujah, tällä kertaa instrumentaaliversiona.

https://www.youtube.com/watch?v=1cYad-KUTs4

Mestari Cheng

Kävin syysloman aluksi katsomassa Mika Kaurismäen uuden elokuvan Mestari Cheng. Yleensä Kaurismäkien elokuvat ovat minun makuuni hieman turhan niukkoja ja vähäeleisiä, mutta tästä uutuudesta pidin paljon. Asialla saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että olen itse asunut jonkin aikaa Kaukoidässä.

En taaskaan spoilaa tulevien katsojien leffaelämystä paljastamalla elokuvan juonta. Teemana on kulttuurien kohtaaminen. Pitkään mietin, että tästä olisi saanut myös todella paljon synkemmän elokuvan, jos tuota teemaa olisi kuvattu negatiivisella tavalla esimerkiksi rasismin sävyttämänä. Tällaisenaan se on ehkä hieman irti todellisuudesta. Rakastan itse kiinalaista ruokaa, mutta onko todella realistista kuvata Lapin asukkaiden ottavan avosylin vastaan erilainen ruokakulttuurin?  Toisaalta, tätä elokuvaa voi mainiosti kuvata "hyvän mielen elokuvaksi" ja tuo vaikutelma menisi pilalle skeptisemmällä lähestymistavalla.

Elokuva on tietysti visuaalisesti upea. Sekä Lapin maisemat, että kiinalaisen ruokakulttuurin tärkeä ominaisuus, estetiikka, on kuvattu ansiokkaasti. Monissa elokuvissa pääparin välinen kemia on ilmeistä alusta asti, mikä tavallaan vesittää yhden keinon yllättää katsoja. Mestari Cheng muodostaa tässä kohden pirteän poikkeuksen: suhdetta pohjustetaan kauan, mutta juoni ei kuitenkaan etene puuduttavan hitaasti - koko ajan tapahtuu jotain. Kaunis musiikki kantaa läpi koko elokuvan. 

Minulla oli syksyllä 1999 ranskalainen kämppäkaveri, joka oli molempien Kaurismäkien fani. Luulen, että hän olisi pitänyt Mestari Chengistä.  

Tanssien kohti talvea

“Some of my happiest moments have been dancing.” – Claire Danes

Viime kevään Zodiakin tanssiryhmästä innostuneena aloitin tänä syksynä uuden ryhmän, joka tähtää esiintymiseen kesällä 2020. Vielä en tiedä, pääsenkö mukaan esiintymään, mutta olen silti käynyt ahkerasti harjoituksissa. Sen sijaan, että opettelisimme jotain tiettyä koreografiaa, olemme käyttäneet tämän syksyn ainakin minulle uudenlaisen liikkumisen harjoitteluun. Se sopii minulle hyvin, koska osallistun toiseenkin, erinomaiseen tanssiryhmään jossa teemme enemmän koreografia-tyyppisiä sarjoja. 

Zodiakin ryhmässä on ollut vaihteleva määrä tanssijoita syksyn aikana, mutta yleensä vähintään noin 8. Kävin itse asiassa viime syksynä hieman samanlaisessa tanssi-improvisaatioryhmässä, jossa yhdistettiin tanssia joogaan. Tässä ryhmässä, joka kulkee työnimellä Lihis teemme esimerkiksi erilaisia kävelyharjoituksia ja opiskelemme miten eri tavoin ihmiset voivat koskettaa toisiaan. Tempo on ollut miellyttävän rauhallinen, eikä koko ajan tarvitse miettiä paniikinomaisesti mitä tulee seuraavaksi jossain sarjassa. Myös musiikki on ollut minun makuuni, mikä on ainakin minulle tärkeää tanssissa. Lisäksi jaamme usein sekä tunnin alussa, että harjoitusten välillä ajatuksia tanssitunnin herättämistä mietteistä. Ryhmä onkin jo pelkästään tämän syksyn aikana ehtinyt hitsautua mukavan tiiviiksi pieneksi joukkioksi samanlaisesta liikunnasta pitävien ihmisten kesken. 

Aloitin tanssiharrastuksen asuessani Japanissa. Yliopistoni kampuksella kokoontui tanssikerho, jota ohjasi eräs opiskelijoista ja ystäväni houkutteli minut sinne. Tuosta ryhmästä olen saanut perusopit paritanssiin, kuten tangoon tai cha cha chahan. Innostuin lajista jopa siinä määrin, että esiinnyin pienen porukan kanssa eräissä kampuksella pidetyissä juhlissa. Japanissa näin myös tanssittavan flamencoa, jota jatkoin sittemmin Suomessa ja josta tuli yksi lempitanssimuodoistani. Olen kokeillut vuosien saatossa salsaa, itämaista tanssia, hip hopia, balettia, jazz-tanssia ja mitä kaikkea. Kuten sanottu, flamenco oli pitkään suosikkini, mutta nyt nykytanssi on kyllä hyvää vauhtia kipuamassa samaan kategoriaan. Ei yhtään haittaa, vaikka joudun kulkemaan tunnille kahdella junalla ja bussilla.          

  

Lokakuu bujossani

Vielä täyttämätön lokakuun 1. viikon aukeama.