Moonlight

Eilen näin moneen kertaan palkitun elokuvan Moonlight. Moonlight on nuoren miehen kasvutarina huumeiden huuruisesta Miamista. Päähenkilö on Chiron, poika, jota kutsutaan myös nimellä Little. Elokuva koostuu kolmesta eri osasta, joista ensimmäisessä Chiron on vielä lapsi, toisessa nuori ja kolmannessa jo aikuinen. Muita elokuvan henkilöitä ovat Chironin äiti, hänen ystävänsä Juan ja tämän tyttöystävä Teresa sekä Chironin kumppani Kevin. Elokuvan alussa Juan löytää Chironin kaupitellessaan huumeita kaukana pojan kotikulmilta ja vie tämän kotiin. Siitä alkaa heidän ystävyytensä.    

Elokuva etenee aika verkkaisesti, muttei kuitenkaan  tylsästi. "Pahat ihmiset", kuten huumekauppiaat eivät ole pelkästään pahoja, vaan heissäkin on hyviä puolia. Chiron on lapsuudessaan "hyvä poika", jonka äiti on narkkari. Aikuisena hänestä tulee kuitenkin huumekauppias. Elokuva saakin katsojan miettimään kuinka paljon ihmisen kohtalosta on tämän omissa käsissä. Miljöö on elokuvassa synkkä, mutta elokuva kokonaisuudessaan onnistuu olemaan loppujen lopuksi aika valoisa ja lämminhenkinen.   

Muutamia vuosia sitten olin englannin opettajana lasten kesäleirillä Venäjällä. Oppilaiden joukossa oli pieni poika, joka ei puhunut juuri mitään kenellekään. Hänen nimeään en enää muista. Heti elokuvan alkumetreillä muistin tuon pojan, joka niin kovasti muistutti mielestäni tämän elokuvan päähenkilöä. Toiset opettajat sanoivat häntä autistiseksi ja pilkkasivat häntä silloin kun hän ei ollut kuulemassa. Minun kävi poikaa sääliksi ja olisin halunnut tehdä jotain hänen hyväkseen, mutta hän ei ollut minun opetusryhmässäni. Liian usein ihmiset tuomitsevat hiljaiset ihmiset tyhmiksi. Autistiseksi en tuota venäläistä poikaa usko, vaikka hän näyttikin elävän omissa sisäisissä maailmoissaan. Yhtäkaikki, elokuvan jälkeen yllätin itseni miettimästä jälleen tuota pientä poikaa. Mitä hänelle mahtoi tapahtua leirin jälkeen?
  

Sound of Silence

"East is East, and West is West, and never the twain shall meet"
-Rudyard Kipling

Joinain vuosina tuntuu, ettei leffateatteriin tule yhtään mielenkiintoista elokuvaa ja toisina vuosina taas vaikka kuinka paljon.
Eräs kaveri, joka tietää, että olen Japani-friikki vinkkasi minulle Martin Scorsesen elokuvasta Silence. Kyseisen leffan ikäraja on 16, joten kaikille sitä ei voi suositella sen sisältämien väkivaltaisten kohtausten takia.
Elokuva kertoo kahdesta jesuiittapapista, jotka menevät Japaniin etsimään oppi-isäänsä ja ajautuvat kahinoihin paikallisten kanssa tekemänsä lähetystyön vuoksi. On vaikea sanoa, kuinka todenmukaisen kuvan elokuva antaa tapahtumista. Elokuva pohjautuu kuitenkin kirjaan, jonka on käsittääkseni kirjoittanut japanilainen, joten kyllä siinä ainakin totuuden murunen täytyy olla. Elokuvaa ei voi kuvailla niinkään viihdyttäväksi kuin pikemminkin ajatuksia herättäväksi.  
Kerrottakoon nyt siis niille jotka eivät tiedä, että allekirjoittanut on asunut Japanissa 6 kuukautta. Ei tarpeeksi kauan tunteakseen todella paikallisen kulttuurin, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan, että sitä alkoi ymmärtää vähän. Siksi voinkin sanoa, että olin hämmästynyt kun elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana näytti siltä, että japanilaiset mukisematta vaihtoivat oman uskontonsa kristinuskoon. Taipuisivatko japanilaiset muka tuollaiseen noin helposti? Se tuntui minusta epätodennäköiseltä, vaikka kyseessä olisi kuinka karismaattinen pappi. Elokuvan edetessä vastakkainasettelu kuitenkin voimistui ja sain vahvistuksen omalle näkemykselleni Japanista. Japanilaiset suhtautuvat ulkomaalaisiin näennäisesti ystävällisesti. Länsimaalaisen silmään he ehkä ovat myös omaksuneet paljon meidän kulttuuristamme. Kuitenkin väitän, että japanilaisten vuosisatoja vanhat tavat ja uskomukset istuvat aika tiukassa loppupeleissä. Tämä pätee sekä nykyaikaan, että elokuvan perusteella myös 1600-luvun Japaniin. Elokuvan loppupuolella japanilaistunut isä Ferreira sanoo, että Japanissa "ei kasva mikään".
Varmaankin taustastani johtuen en pystynyt asettumaan kristittyjen pappien puolelle, vaikka japanilaiset tässä elokuvassa esitettiin aika verenhimoisina. Japanilainen kulttuuri saattaa näyttäytyä usein aika outona länsimaalaiselle. Valitettavasti tämä elokuva vahvistaa mielestäni tuota outouden vaikutelmaa pikemminkin kuin kaventaisi kuilua meidän ja japanilaisten välillä. Kuitenkin erittäin mielenkiintoinen leffa, jos pystyy aluksi vapautumaan omista ennakkoluuloista.   

Talvikuvausta, osat 3 ja 4

Talvinen tie.

Talvikuvausta, osat 1 ja 2

Talvikuvausta, osat 1 ja 2

Unelmista ja niiden tavoittelusta

Pitihän minunkin mennä se katsomaan. Ai mikäkö? No tietysti La La Land. Olin kyllä hieman skeptinen sen suhteen. Joskus kun jotain elokuvaa paljon hehkutetaan etukäteen niin se saattaa osoittautua lopulta pettymykseksi. La La Land ei ollut pettymys. Jo ensimmäinen tanssikohtaus on todella vaikuttava. Laulua. Wow. Pianonsoittoa. Wow. Lisäksi elokuvan rakkaustarina on viattomuudessaan jotenkin söpö. La La Landia ei myöskään rasita Hollywood-elokuvissa tavallinen pakkomielteinen pyrkimys onnelliseen loppuun. Ja minkälainen on onnellinen loppu? Siitä voitaisiin kiistellä loputtomasti.
La La Landin todellinen sanoma ei kuitenkaan kätkeydy rakkaustarinaan sinällään. Elokuva korostaa miten tärkeää on kuunnella elämässä omaa sisäistä ääntään. Pyrin itse 18-vuotiaana kauppakorkeakouluun heti kirjoitusten jälkeen. Silloin sisäänpääsy tuntui lottovoitolta. En edelleenkään kadu päätöstäni lähteä opiskelemaan kaupallista alaa, mutta vuosien myötä olen huomannut, että minussa on puolia jotka olisivat jääneet kokonaan piiloon esimerkiksi kirjanpitäjän työssä, jota edelleen teen opiskelujen ohessa.
Yksi syy siihen, että halusin kauppakorkeaan oli se, että olen ollut aina yhteiskunnallisesti suuntautunut. Jo kauppakorkeakoulussa menin mukaan koulun kehitysyhteistyöprojektiin Zimbabwessa. Sen jälkeen olen ollut mukana vapaaehtoistyössä Suomen lisäksi Venäjällä ja Intiassa. Olen siis omistanut elämästäni huomattavan osan muiden ihmisten auttamiseen, enkä sano tätä kehuakseni itseäni vaan ainoastaan tosiasiana. Olisiko minun viimeinkin aika tehdä jotain vain itseäni varten? Onko se leivontaa? Liittykö se musiikkiin? En osaa vielä sanoa, mutta sen tiedän, että elän parhaillaan jonkinlaista taitekohtaa elämässäni. Se kausi, jolloin olin täysin eksyksissä ammatillisesti näyttää olevan viimein ohi.
Jos joku kokee tarvitsevansa inspiraatiota ja kannustusta sen "oman jutun" toteuttamiseen, kannattaa mennä katsomaan La La Land. Se osoittaa myös, miten tärkeää on, että ihmisellä on joku toinen ihminen, joka uskoo hänen unelmaansa.         

Oneiron ja olemassaolon sietämätön keveys

Joitakin vuosia sitten tein päätöksen lukea kaikki siitä lähtien julkaistut Finlandia-palkitut kirjat. Ihan vain yleissivistyksen takia. Tähän asti olen lukenut kaikki kirjat melko nopeasti. Paitsi Oneironin. Tavoitteeni lähes tyssäsi tähän kirjaan. Minulla kuitenkin on periaatteena, etten jätä kirjaa kesken, oli se millainen tahansa. Joten taistelin Oneironinkin loppuun. Olen miettinyt paljon, miksi se ei ollut minun tyyliseni kirja, vaikka olen tähän mennessä useista Finlandia-palkituista kirjoista pitänyt. Tästäkin kirjasta löytyy paljon ylistäviä arvioita netistä. Sinänsä aiheen valinta on hyvä ja vähän käytetty kaunokirjallisuudessa. Kirja myös parani mielestäni loppua kohden. Ongelma on juonessa. Taidan olla perinteisen kerronnan ystävä tässä suhteessa. Minusta lukijan pitää pystyä jollain tasolla kiintymään päähenkilöön. Jos henkilö sitten esimerkiksi kuolee kirjan lopussa, niin vaikka se on surullista niin se ainakin koskettaa lukijaa useimmiten. Oneiron kertoo kuolemanjälkeisestä välitilasta ennen siirtymistä varsinaiseen tuonpuoleiseen.  Sen päähenkilöt ovat kaikki kuolleet jo kirjan alussa. En nyt ota kantaa siihen mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Mutta kirjasta jää kokonaan puuttumaan mahdollisuus kiintyä päähenkilöihin siten, että heidän kohtalonsa todella koskettaisi. Lopussa kuvaillaan tietysti lopullista kuolemaa välitilan jälkeen, mutta silti. Joku sanoo nyt tietysti, että näen kirjan aika juonivetoisesti ja se on aivan totta. Tyylillisesti kirja on varmastikin yhtenäinen ja yltää muiden Finlandia-palkittujen kirjojen tasolle. Kirjan paras kohta oli mielestäni se, kun kuvaillaan anorektisen Slomithin lenkkireittiä New Yorkin läpi. Myös kibbutz-elämästä kertova kohta oli mielenkiintoinen ja valaiseva.