Ajatuksia Michelle Obaman kirjasta: Minun tarinani, osa 2

Sain juuri kuunneltua loppuun Michelle Obaman elämäkerrallisen teoksen Minun tarinani. Tulen käsittelemään aihetta vielä tulevassa blogitekstissä, jossa vertaan Michellen tietä Yhdysvaltain ensimmäiseksi naiseksi Iso-Britannian kuningatar Elizabethin elämään. Tämä teksti ei niinkään käsittele kirjaa, vaan sen pohjalta kummunneita ajatuksiani. 

Minulla ja Michelle Obamalla on (ainakin) yksi yhteinen piirre: Emme ole poliittisia ihmisiä. Toistan sen: emme ole poliittisia ihmisiä. Yksinkertainen lause, mutta se tuntuu olevan vaikea ymmärtää joskus. Minusta puoluepolitiikka on pahimmillaan lapsellista kinastelua juupas-eipäs tyyliin. 

Nyt joku tietysti vetää tästä sen johtopäätöksen, että vastustan demokratiaa. Se ei pidä paikkaansa. Minusta demokratia on kaikista mahdollisista yhteiskuntajärjestyksistä vähiten huono ja siksi puolustan sitä. En liioin vastusta monipuoluejärjestelmää, enkä edes Yhdysvaltain kaltaista kaksipuoluejärjestelmää. Äänestysoikeus on nimenomaan oikeus, ei velvollisuus, jona jotkut ihmiset sen kokevat. Yritän aina muistaa, että se ei ole itsestäänselvyys. Silti minulle on usean kerran käynyt niin, että olen äänestyskopissa raapustanut lappuun numeron perehtymättä kovin perusteellisesti kyseiseen  ehdokkaaseen ja hänen mielipiteisiinsä. Minusta ihmisellä ei myöskään tarvitse olla mielipidettä joka asiasta, mikä monimutkaisessa maailmassa olisikin mahdotonta. 

Syyskuun 11. päivän järkyttävien terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti George Bush ilmoitti, että kaikkien tulisi valita puoli taistelussa terrorismia vastaan. En tietenkään sympatiseeraa niitä ihmishirviöitä, jotka suunnittelevat tuollaisia iskuja. Mutta koko arabimaailman demonisoiminen sen takia oli aivan turhaa.

Olen koko ikäni vierastanut vastakkainasettelua. Kasvoin kodissa, jossa arvostettiin erilaisia mielipiteitä. Kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin, ajauduin toimimaan ylioppilaskuntien kehitysyhteistyöprojekteissa. Silloinen visioni oli että jonain päivänä ei olisi enää kehitysmaita ja teollisuusmaita ja se on edelleen mielestäni tavoittelemisen arvoinen. Kuitenkin tapasin projektien puitteissa myös todella idealistisia, (omasta mielestäni) lähes fanaattisia ihmisiä. Tätä fanatismia, ns. yhden asian ajamista en aina ymmärtänyt. Yhteiskunta on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. En myöskään näe mitään pahaa siinä että kehitysmaiden ihmisten asioiden ajamisen lisäksi tuetaan oman maan apua tarvitsevia. Oman opinahjoni, silloisen kauppakorkeakoulun tukemiskohde oli sotaveteraanien hoitokoti. Miksi kehitysmaiden kansalaisilla olisi etuoikeus tukeen? 

Suhteellinen köyhyys voi olla jopa pahempaa kuin absoluuttinen köyhyys. Tämän opin opiskellessani Japanissa. Kerran keskustelin ystäväni, egyptiläisen kansainvälisten suhteiden opiskelijan kanssa siitä miksi Suomessa tehdään paljon itsemurhia verrattuna hänen maahansa. Ehdotin selitykseksi, että ehkä Egyptissä köyhät ihmiset saavat lohtua toisistaan. Suomessa taas täytyy olla todella huono tuuri, jos on pudonnut kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi ja sen takia masentuneet suomalaiset tuntevat ehkä enemmän yksinäisyyttä ongelmineen kuin egyptiläiset.          

Arvostan ihmisiä joilla on visio, ja sen lisäksi voimaa ja rohkeutta ajaa sen vision toteutumista. Mutta se ei tarkoita että minun mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla visio. Minusta ihmisen tekoja pitäisi arvostaa oikeassa mittakaavassa hänen arvoihinsa nähden. Joskus on "jalompaa" (en keksi muutakaan sanaa) tinkiä joskus omista periaatteistaan toisten hyväksi ja tehdä kompromisseja kuin se, että saa aina asiat menemään oman mielensä mukaan, olivatpa ihmisen periaatteet kuinka jaloja tahansa. Toki periksiantava osapuoli ei saa aina olla sama, se synnyttää katkeruutta. 

Tästä näkökulmasta ei ole siis ihme, että Michelle Obaman kansanomainen ja ihmisläheinen tyyli ja vaatimattomatkin tavoitteet vetosivat minuun todella paljon. 

Lopuksi haluan siteerata Tina Turnerin kappaletta "I don't wanna fight". 

I don't care who's wrong or right
I don't really want to fight no more (too much talking babe)
Let's sleep on it tonight
I don't really want to fight no more
This is time for letting go

Vaatekaapin tyhjennystalkoot

 Sain vihdoin koottua tämän "mallinuken" (huh mikä urakka) ja innostuin keksimään blogiin uuden sarjan, jossa esittelen vaatteitani vuosien varrelta. Näitä voisin tulevaisuudessa myös myydä erittäin edullisesti, jos joku on kiinnostunut. Aloitan tällä kauniilla liukuvärjätyllä mekolla. En muista, mihin tilaisuuteen tämä on hankittu, mutta jäänyt sittemmin kaapin nurkkaan.

Toinen uusi sarja liittyy myös visualistin ammattiini. Vaikken tällä hetkellä toimi visualistina niin ajattelin "ylläpitää ammattitaitoani" harjoittelemalla erilaisia kattauksia. Tästä luvassa kuvia myöhemmin. 

Bloggaamisen uudet tuulet

Olen päättänyt muuttaa blogini fokusta hieman. Tästä lähtien löydät täältä edelleenkin juttuja käsitöistä, valokuvauksesta ja kirjoista, mutta bujo- ja art journal -jutut löytyvät tästä lähtien Instagramista nimellä Annun bujo ja art journal. 

Tässä vielä maistiainen Instagramista:

EDIT: 

Menin tänään syysloman piristykseksi gospel lattari tunnille  ja ja ja.... oli pakko vähän jatkaa tanssia kotona kun on niin hyvä tanssibiisi tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fCZVL_8D048.

Olen kuullut sanottavan, että afrikkalaisilla on rytmi, eurooppalaisilla melodia. Tämä biisi tuo mieleen jostain syystä tanssitunnit, jotka oikeasti aloitin vuonna 2002 opiskellessani Japanissa. Niin elävästi, että tippa tulee linssiin. Ei mulla muuta. 

Kukkaryijy

Tällaista viime torstaina. 

Alkusyksyn fiiliksiä

Tänään pitkästä aikaa käsityöpostaus: Alkusyksystä valmistui tällainen aasialaisteemainen muistikirja kässäryhmässä. Tulossa syksyllä on itse verhoiltu jakkara, pitsinnypläystä ja nappitaideteos. 

Tulen tekemään myös valokuvauspostauksia enemmän syksyn mittaan. Tässä kuitenkin nyt kuva bujostani, jossa yhtenä syksyn teemana avaruus. Idea on Pinterestistä.   

Hyvän ystäväni Pian kuolemasta on nyt noin vuosi. Tällainen Pian tekemä naamio muistuttaa minua hänestä. 

Syksyllä tulossa

Olen hahmotellut tälle syksylle jo ainakin kolme blogitekstiä. Yksi niistä käsittelee kirjallisuutta/ Netflix-sarjaa, yksi uutta kouluani ja ammatinvaihdosta ja yhdessä pureudun eettiseen ja ekologiseen pukeutumiseen. Näitä odotellessa julkaisen otteen bujostani. R-A-K-A-S-T-A-N tuota kuvassa näkyvää washia.

Elokuun biisi on Russian Redin I Hate You But I Love You. 

Koulu alkaa

Olen viime aikoina innostunut kovasti mustataustaisista jutuista, joten tein bujoonkin sellaisen. Tämä idea ei ole omani vaan bongattu crazylaura.com:sta.

Syystunnelmissa

Elokuun bujon piti oikeastaan olla teemaltaan Under the sea ja teinkin aiheeseen sopivan aukeaman. Tänään kuitenkin tuli postissa helmivärit ja rupesin niitä heti kokeilemaan. Syntyi sivu bujoon. Ääriviivat olen tehnyt helmiäiskohoväreillä aikaisemmin. 

Paluu teini-iän kirjallisiin mieltymyksiin

Viime kerralla kirjastosta tarttui mukaan Jalnan synty. Olen pitkään ajatellut, että olisi kiva aloittaa jokin uusi sarja, missä voisi uppoutua kokonaiseen maailmaan. Jalna-sarja on 16-osainen ja se löytyi kirjaston romantiikkaosastolta. Nyt ne, jotka halveksivat romantiikkaa kirjallisuuden lajina voivat lopettaa lukemisen. 😊

Romantiikka kuitenkin myy hyvin, sitä ei voi kiistää kukaan. Jotain kertoo se, että Jalna-sarjasta oli kotikuntani kirjastossa vain ensimmäinen osa hyllyssä, vaikkei kyse ole edes uudesta kirjasta. Omasta puolestani voin sanoa, että voin vallan hyvin lukea yhtäaikaa vaikka venälaistä klassikkoa ja viihdekirjallisuutta. Toiseksi: on viihdekirjallisuutta ja on viihdekirjallisuutta; tällä tarkoitan, että aivan kuten muussakin kirjallisuudessa, myös romanttisessa on ansiokkaita ja vähemmän ansiokkaita kirjoja. Erityisesti arvostan historiallista viihdekirjallisuutta, sillä se vaatii kirjailijalta valtavasti taustatyötä.

Täytyy tunnustaa, että itsekään en ole tätä kirjallisuuden lajia juuri kuluttanut viime vuosina. Osasyynä lienee se, että olen lukenut romanttista kirjallisuutta niin paljon noin 15-vuotiaana. Esimerkiksi Sara Hyltonin ja Phyllis A. Whitneyn koko tuotanto taisi tulla luettua. Mutta toiseksi, joudun häpeäkseni toteamaan, että viihdekirjallisuuden lukeminen ja siihen liittyvä eskapismi on tuntunut jotenkin toisarvoiselta ajankululta. Miksi on näin? Uskon, että yhteiskunnassa vallitseva tehokkuuden ihailu on ainakin omalla kohdallani tehnyt sen, että jokainen askare, tehtävä tai työ on arvotettava sen kautta, mitä siitä voi oppia tai hyötyä. Aivoja ei voi laittaa narikkaan hetkeksikään, Tästä olen viimeikoina pyrkinyt tietoisesti eroon ja esimerkiksi viihdekirjallisuuden lukeminen tarjoaa siihen houkuttelevan väylän. Minua ei tippaakaan kiinnosta, pitääkö joku minua pinnallisena sen takia. Sitä paitsi, lainatakseni Jalnan sankaritarta Adelinea " Ihmiset ajattelevat sinusta pahaa, teit mitä tahansa. Se kuuluu ihmisluontoon."

Olen lukenut Jalna-sarjasta vasta yhden osan, mutta voin todeta jo nyt, että minusta tällä viehättävällä kirjalla on paljon ansioita. Miljöön kuvaus on tarkkaa, mikä on minulle tärkeää, olenhan visuaalinen ihminen. Myös päähenkilöiden irtisanoutuminen kaikesta sovinnaisuudesta on minusta virkistävää. Jalna-sarjan ensimmäinen osa voittikin aivan syystä Atlantic Monthly -lehden palkinnon ennen julkaisuaan.

Jos jotain pitää kritisoida, niin sitä, että Jalnan sankarit on kuvattu hyvin tyypillisinä viihdekirjallisuuden kaltaisina hahmoina: on kaunis, eloisa nainen ja komea, voimakas mies. Mutta jos he syvällisyydessä häviävätkin vaikka klassikkokirjallisuuden hahmoille, niin sen he korvaavat sympaattisuudellaan ja hyväsydämisyydellään.
  
 

Taitoluistelun arvioinnista

Palaan blogitekstissä jälleen mieliaiheeseeni taitoluisteluun. Taitoluistelun arvostelu herättää paljon tunteita puoleen ja toiseen ja olen itsekin ottanut asiaan kantaa täällä blogissani. Tänään luin ilokseni Suomen taitoluisteluliiton ajankohtaismediasta Skatingfinlandista jutun suomalaisesta Leena Laaksosesta, joka vaikuttaa tällä hetkellä ISU:n kongressissa. Hänen mukaansa parhaillaan keskustellaan taitoluistelupiireissä pisteytyksen muuttamisesta siten, että toinen luistelijan esittämistä ohjelmista olisi sisällöltään enemmän taiteellinen, toinen taas tekninen.

Tämä uudistusehdotus sai minut mietteliääksi. Taitoluistelun pisteytyksen oikeudenmukaisuudesta ei todennäköisesti koskaan päästä täydelliseen yksimielisyyteen, mutta voisiko tällainen sääntömuutos tehdä luistelusta reilumpaa luistelijan kannalta?

Ensinnäkin kannatan luistelun teknistä kehitystä. Kun näen jäällä luistelijan, jonka tiedän teknisesti taidokkaaksi, pidätän lähes henkeäni luistelijan suorittaessa ohjelmaansa. Onnistuuko neloislutz vai ei? En ole itse harrastanut luistelua vakavasti koskaan, mutta olen esimerkiksi soittanut viulua 7-vuotiaasta, välillä enemmän, välillä vähemmän vakavasti - toki aina harrastuksena. Silti voin sanoa, että esimerkiksi kunnollisen vibrato-tekniikan opiskelu vie vuosia. Uskon näin olevan myös taitoluistelun teknisten elementtien laita. Voidaan tietysti sanoa, että on lähtökohdiltaan lahjakkaampia hyppääjiä ja vähemmän lahjakkaita, mutta uskon, että taitoihin vaikuttaa paljon harjoittelun määrä. Esimerkiksi venäläisistä taitoluistelijoista tiedetään, että he tekevät yleensä ottaen enemmän toistoja kuin muissa maissa. Siksi tekisi mieli antaa urheilijalle pisteitä jo siitä, että hän yrittää neloishyppyä. Tiedän muutamien suomalaisten nykyluistelijoidenkin treenaavan esimerkiksi kolmoisakselia ja pisteet heille siitä.

Sitten se kuuluisa mutta. Ensinnäkin luistelussa lajina on mielestäni tärkeä ajatella katsojaa. Mielestäni ohjelma, joka sisältää sekä taiteellisuutta että teknistä vaikeutta on heittämällä mielenkiintoisempi katsoa kuin sellainen, jossa pelataan vain toisella näistä elementeistä. Entä kuinka moni nykyluistelijoista sitten yltää ohjelmaan, jossa molemmat osa-alueet, tekninen ja taiteellinen ovat yhtä vahvoja? Öööh....Yusuru Hanyu? Lapsikin ymmärtää, että sellainen on harvinaista. Jo pelkästään luistelijan näkökulmasta voidaan sanoa, että vaikeisiin teknisiin osioihin keskittyminen ohjelmassa vie energiaa muilta elementeiltä.

Aina voidaaan tietysti sanoa, että itsehän luistelijat ovat lajinsa valinneet. Kuten sanottu, voi olla niin, että tekniikan ja taiteellisuuden arviointi tulee aina olemaan kiistanalaista taitoluistelussa. Ehkä tämä käytävä keskustelu lisää myös lajin kiinnostavuutta. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin ratkaisuun komitea päätyy.

Heinäkuun bujo

Disney-teemalla mennään heinäkuu.

Valokuva 3.7.: Pattern

Valokuva 23.6.:Puutarha

Valokuva 22.6.: Värit

Tämä kuva on jo niin käsitelty, että on siinä ja siinä, voidaanko sitä valokuvaksi sanoa. Laitan sen kuitenkin tänne muistuttamaan Intian väreistä.

Valokuva 21.6.: Tekstuuri

Keskikesä bujossani

Valokuva 20.6.: Vanha

Valokuva 19.6.:Aamu

Northern Exposure

Reporter #1 : Mr. Morse, what happened to your friends?

Reporter #2 : How did they die?

Charles Morse : They died... saving my life.

Niille, jotka eivät tiedä tai muista ylläolevat repliikit kuuluvat elokuvaan Reunalla (The Edge). Näin elokuvan vasta vuonna 2002, kun olin lomailemassa Thaimaassa. Siellä oli tapana katsella hotellin kahvilassa tv-elokuvia pitkin yötä ja tämä sattui olemaan yksi niistä. Tuo elokuva on ollut tänään mielessäni, miljöönsä, mutta myös hienojen repliikkiensä takia. Elokuvahan sijoittuu Alaskaan.  

Viime joulun tienoilla sain mieluisaa sähköpostia Lapista. Hakemukseni Ranuan Japani-talon residenssiin kirjoittamista varten oli hyväksytty. 

Nyt olen viettänyt näissä hienoissa puitteissa reilut 2 viikkoa. Japani-talo sijaitsee todellisessa erämaassa 40 kilometriä Ranuan keskustasta. Vitsailinkin ennen lähtöäni kavereiden kanssa, että tästä tulee minun oma Villi Pohjola -kokemukseni - siitä blogitekstin otsikko. Se on sopiva siitäkin syystä, että exposure-sanan yksi merkitys on valotus - kuinka osuvaa valokuvauksen harrastajalle. Nuoremmille: Northern Exposure oli 90-luvun tv-sarja, jossa läpikotaisin kaupunkilainen lääkäri New Yorkista muuttaa Alaskaan.   

Kun tulin tänne jäät olivat vielä järvessä, nyt vesi virtaa vapaana. Olen nähnyt luonnossa poroja, joutsenia, oravan sekä tukun muita eläimiä Ranuan eläinpuistossa. Minulla on kamera mukanani, joten myös kuvia on tullut otettua ja käsiteltyä. Iltaisin kuuntelen äänikirjaa ja katselin Netflixistä The Crown -sarjaa.    

Tämä jos mikä on sopiva ympäristö kirjoittamiseen. Olenkin saanut aikaan tekstia ihan mukavasti. Kirjoittajana haen vielä suuntaa ilmaisutavalleni. Onko se runo tai novelli vai joku muu, sitä en vielä pysty sanomaan. Tärkeää on kuitenkin kirjoittaa joka päivä vähän, ihan mistä tahansa aiheesta. 

Vuosia sitten, kun olin eräällä Kriittisen korkeakoulun kirjoituskurssilla, toinen ohjaajana toimineista naisista nimitti kynää aseekseen (tämä on tietysti kielikuva, en tarkoita asetta sanan varsinaisessa merkityksessä). Tuo lause tuli tänään mieleeni, sillä myös minun maailmassani kynä on ollut ase. Olen tarttunut kynään aina, kun olen huomannut maailmassa epäoikeudenmukaisuutta.  

Tämä kirjoitus ja The Edge -elokuvan repliikki on omistettu tietyille ihmisille elämässäni, jotka kyllä itse tunnistavat itsensä, olivatpa he sitten Aasiassa, Euroopassa tai missä tahansa muualla.

EDIT:Heinäkuun kappale: Se muistuttaa minua aina elämäni mielenkiintoisimmasta ja antoisimmasta vuodesta.      

https://www.youtube.com/watch?v=TLmQ2vxMbn0

        

Michelle Obama: Minun tarinani, osa 1

What is a friend?
A single soul dwelling in two bodies.

-Aristoteles

Liityin äskettäin äänikirjojen kuuntelijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Michelle Obaman Minun tarinani, ja olen ottanut tavaksi kuunnella yhden luvun aina aamuisin. En ole sen kaltainen kuuntelija, että tuntisin tarvetta käydä läpi mahdollisimman monta kirjaa mahdollisimman lyhyessä ajassa, vaan minusta on mukava makustella kirjan tarjoamia ajatuksia, joskus hyvinkin kauan.

Minun oli tarkoitus arvioida Michelle Obaman kirjaa blogissani kuunneltuani sen loppuun, mutta nyt kuunneltuani 30 % kirjasta minun on PAKKO hehkuttaa sitä täällä. Olin toki kuullut ylistävät arviot kirjasta, mutta en uskaltanut odottaa paljon, sillä monesti käy niin, että jos muodostaa jostain kirjasta hyvän vaikutelman ennen kuin on lukenut sen itse, saattaa pettyä. Michelle Obama ei petä.
Kirjassa on monia ansioita; se on selkeä ja perinpohjainen, jopa yksityiskohtainen. Olen todennut täälläkin, että elämäkerrat joskus jäävät minulta kesken nykyään sen takia, että ne ovat lähes piinallisen yksityiskohtaisia. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan häiritse lainkaan. Lisäksi pidän kirjan lukijan äänestä ja lukutavasta: se on selkeä ja rauhallinen.

Kaikki ylläoleva on totta, mutta se ei kuitenkaan ole syy siihen, että päätin tänään kirjoittaa blogiini kirjasta. Syy on se, että kahteenkymmeneen vuoteen mikään kirja ei ole liikuttanut minua kyyneliin asti. Michelle Obama onnistui siinä, ja samalla hän onnistui samastuttamaan minut tarinaansa, yllättävästikin. Hän nimittäin kertoi syöpään kuolleesta ystävästään tavalla joka toi mieleeni edesmenneen hyvän ystäväni Raizan. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin, niin koskettava oli tuo kuvaus. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia ajatuksia loppu kirjasta tarjoaa.     

Lopuksi kuunneltavaa, aiheeseenkin liittyen, kesäkuuksi:
https://www.youtube.com/watch?v=z_CfKn5boX0

Keksikoristelua

Valokuvaushaaste on kolmen viikon tauolla, mutta tässä kuva viimeisestä villityksestäni keksikoristelusta.

Vaokuva 22.5.: Rakkaus

Valokuva 21.5.: Punainen

Valokuva 20.5.: Syvyys

Pidän arkkitehtuurin kuvauksesta : minua viehättävät muodot, viivat ja suunnat. Siksi tämän päivän kuvaksi valikoitui tämä:

Päivän mietelause:

"Elämää voi elää useammalla kuin yhdellä tavalla."

-Michelle Obama

Valokuva 19.5.: Zoom in

Valokuva 18.5.: Varjo

Kalligrafiaharjoituksia

Tänään oli pitkästä aikaa tilaisuus harjoitella kalligrafiaa. Aiheeksi päätyi Pariisi: onhan se melkein entinen kotikaupunkini.

Edit: Nyt oli ihan pakko laittaa tähän vielä Lontoo vastapainoksi. Siinä missä Pariisissa herätään aurinkoiseen syyspäivään, Lontoossa on käsillä misty morning. Nyt en enää tee näitä kalligrafiatöitä vähään aikaan. 😅😅😅

Valokuva 17.5.: Liike

Valokuva 16.5.: Mustavalkoinen

Valokuva 15.5.: High Angle

Olisin halunnut laittaa tähän jotain omaperäisempää, mutta tällä kertaa mennään tällaisella yleiskuvalla:

Valokuva 14.5.: Keltainen

Tänään kuvasin omaa pihapiiriäni.

Valokuva 13.5.: Eläin

Valokuva 12.5.: Puut

Valokuva 11.5.: Pimeäntulon jälkeen

Laitan tähän alle vielä huvin vuoksi kaksi käsitellympää versiota samasta kuvasta. 

Valokuva 10.5.: Arkkitehtuuri

Teen nyt poikkeuksen ja julkaisen kännykkäkuvan, koska järkkäriä ei ollut mukana viimekeväisellä lomareissulla. Tässä kuvassa siis arkkitehtuuria Riikasta. Kaikkien arkkitehtuurin ystävien kannattaa käydä ihailemassa kaupungin upeita jugend-taloja. Kuva sai uuden värimaailman Photoshopissa.

Valokuva 9.5.: Asetelma

Valokuva 8.5.: Low Angle

Edit:

Tässä vielä ensi viikon sivu bujostani. Suosin yleensä aika minimalistista tyyliä, mutta tällä kertaa uppouduin jotenkin ihan täysin tähän vaaleanpunaiseen maailmaan.

Valokuva 7.5.: Kehystetty

Tässä kuvassa on kehykset jo itse kuvassa, puun muodossa.

Valokuva 6.5.: Bokeh

Valokuva 5.5.: Vesi

Tämä on kuvattu Huovilan puistossa Kärkölässä. Lumouduin noista valkoisista heijastuksista lammen pinnassa.

Valokuva 4.5.:Muotokuva

Valokuva 3.5.: Maisema

Valokuva 2.5.: Kukka

Kun kedon kukkia ei vielä saa, niin täytyy kuvata tällaisia.

Vappua!

No niin, lupailin uutta kuvaprojektia toukokuuksi ja tässä tämänpäiväinen kuva, jonka teemana on minä itse.

Viikkonäkymä bujossani

Aukeaman teema on Wheel of Fortune. Olen hakenut siihen inspiraatiota tavallisista pelikorteista sekä tarot-korteista, joita myös käytettiin alunperin pelaamiseen.


"We cannot always be wringing our hands over the past. In truth, we do what we must, get by any way we can. We are all on the Wheel of Fortune." 
-Daniel Defoe, The Fortunes and Misfortunes of the Famous Moll Flanders

Toukokuun bujo-aukeama

Joutilaana päivänä voi vaikka tuunata kalenteria.

Edit: Nyt kun kevät on jo pitkällä, voin vihdoinkin paljastaa mitä olen opiskellut koko kevään, ensin lähiopetuksessa ja nyt etäopetuksessa: valokuvausta. Tällä hetkellä näyttää jopa siltä, että haluan työllistyä alalle, vaikka opiskelu lähti liikkeelle harrastuksena. Toukokuussa aionkin päivitellä blogiini jopa päivittäin uuden kuvan, joka päivä eri teemalla. Stay tuned! 

Tässä vielä mietittävää; tämä on mielestäni uskomattoman kaunista tekstiä (koko runon voi löytää netistä): se kuvaa hyvin fiiliksiäni tänä keväänä, kun olen itsekin alkanut nähdä asioita. 

"I began to see things:

coffee cups lined up
behind a counter in a
cafe.
or a dog walking along
a sidewalk.
or the way the mouse
on my dresser top
stopped there
with its body,
its ears,
its nose,
it was fixed,
a bit of life
caught within itself
and its eyes looked
at me
and they were
beautiful.
then- it was
gone.

I began to feel good,
I began to feel good
in the worst situations
and there were plenty
of those.
like say, the boss
behind his desk,
he is going to have
to fire me.

I've missed too many
days.
he is dressed in a
suit, necktie, glasses,
he says, 'I am going
to have to let you go'

'it's all right' I tell
him.

He must do what he
must do, he has a
wife, a house, children,
expenses, most probably
a girlfriend.

I am sorry for him
he is caught.

I walk onto the blazing
sunshine.
the whole day is
mine
temporarily,
anyhow.

(the whole world is at the
throat of the world,
everybody feels angry,
short-changed, cheated,
everybody is despondent,
disillusioned)

I welcomed shots of
peace, tattered shards of
happiness.

I embraced that stuff
like the hottest number,
like high heels, *******,
singing,the
works.

(don't get me wrong,
there is such a thing as cockeyed optimism
that overlooks all
basic problems just for
the sake of
itself-
this is a shield and a
sickness.)

The knife got near my
throat again,
I almost turned on the
gas
again
but when the good
moments arrived
again
I didn't fight them off
like an alley
adversary.
I let them take me,
I luxuriated in them,
I made them welcome
home.
I even looked into
the mirror
once having thought
myself to be
ugly,
I now liked what
I saw, almost
handsome, yes,
a bit ripped and
ragged,
scares, lumps,
odd turns,
but all in all,
not too bad,
almost handsome,
better at least than
some of those movie
star faces
like the cheeks of
a baby's
****.

and finally I discovered
real feelings of
others,
unheralded,
like lately,
like this morning,
as I was leaving,
for the track,
i saw my wife in bed,
just the
shape of
her head there
(not forgetting
centuries of the living
and the dead and
the dying,
the pyramids,
Mozart dead
but his music still
there in the
room, weeds growing,
the earth turning,
the tote board waiting for
me)
I saw the shape of my
wife's head,
she so still,
I ached for her life,
just being there
under the
covers.

I kissed her in the
forehead,
got down the stairway,
got outside,
got into my marvelous
car,
fixed the seatbelt,
backed out the
drive.
feeling warm to
the fingertips,
down to my
foot on the gas
pedal,
I entered the world
once
more,
drove down the
hill
past the houses
full and empty
of
people,
I saw the mailman,
honked,
he waved
back
at me."

-Charles Bukowski, Let It Enfold You

Ja lopuksi vielä musiikkia toukokuulle: 

 https://www.youtube.com/watch?v=bmdnSVN7r68&list=RDbmdnSVN7r68&start_radio=1