Latasin tänne vanhaan blogiini vielä muutaman kirjajutun, mutta jatkossa ne tulevat löytymään uudesta kirja-aiheisesta blogistani, jonka ulkoasun kanssa painin tällä hetkellä. Vanha blogi jää juttuarkistoksi ja ilmoitan täällä kun uusi blogi on valmis. Sitä odotellessa jaan tässä viimevuotisen Porin valokuvauskurssin satoa.
Niille, jotka eivät ole törmänneet gaijin-sanaan, tiedotettakoon, että gaijin merkitsee Japanissa vierasta, ulkopuolista. Ulkomaalaisia kutsutaan yleensä tällä nimellä. Gaijin-sanan merkitys juontaa juurensa siitä, että Japani on ollut suuren osan historiastaan hyvin suljettu yhteiskunta, jossa esim. länsimaisia vaikutteita on omaksuttu hitaasti (ja joku voisi sanoa pinnallisesti). Länsimaalaiset eivät helposti pääse osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Ihailen ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet. Minna Eväsoja on heistä yksi.
Luin vastikään Eväsojan kirjan Sensei: oppilaana Kiotossa. Myös Melkein geisha on lukulistallani. Olen ollut Eväsojan luennolla ja kuullut hänen puhuvan erilaisissa tilaisuuksissa, joten arvasin etukäteen, että kyseessä on mielenkiintoinen kirja.
Kirjassa on myös kuvia, mutta niitä olisi minun makuuni saanut olla enemmänkin. Arvostan sinänsä pikkutarkkaa ja asiantuntevaa kuvausta puutarhoista ja eri taidemuodoista, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että kuva, sittenkin, joskus kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.
Minulta on usein kysytty, mistä pidän Japanissa eniten. Vastaan aina epäröimättä: estetiikasta. Minna Eväsojan Sensei on "all about aesthetics", joten ei ole vaikea arvata, että pidin myös kirjasta. Minun ei ole myöskään vaikeaa eläytyä Eväsojan pohdintaan siitä palatako Suomeen vai jäädä Japaniin, olinhan kerran itse samassa tilanteessa. En ole koskaan katunut päätöstäni, mutta joskus mietin millaista elämäni nyt olisi, jos olisin päättänyt toisin.
Mielenkiintoisinta kirjassa onkin Eväsojan pohdinta siitä, kuinka hän ensin onnistuu kovalla työllä pääsemään opinnoissaan japanilaisten sisäpiiriin, mutta Suomeen muuton jälkeen huomaa lipuneensa siitä pois; hän on ajautunut japanilaisessa yhteiskunnassa "ulkokehälle", kuten hän itse asian ilmaisee.
Sensein kuvaaminen ihmisenä on tarkkanäköistä ja mielestäni objektiivista, ainakin siinä määrin, kun jonkun henkilön kuvaaminen voi objektiivista olla. Kirjan lopussa sensei on jo melko vanha ja kirjan tunnelma jollain tavalla surullinen. Teos onkin mielestäni myös oiva kuvaus maallisen arvostuksen ja kaiken siihen liittyvän katoavaisuudesta.
Kaikkein hauskinta kirjassa oli mielestäni se, kun Eväsoja kertoo opiskelijoiden ja opettajien junareissuista, jolloin heillä oli tapana sensein kanssa huvitella keksimällä haiku-runoja. Muut opiskelijat pelkäsivät aina junamatkoja sen takia, mutta Eväsoja heittäytyi täysillä leikkiin ja loisti siinä. Tämä on mielestäni tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka haluaa ymmärtää vierasta kulttuuria ja kuvaa myös Eväsojaa hyvin.
Minna Eväsojasta ei lopulta tullut Japanissa arvostettua estetiikan professoria, vaan hän päätyi työskentelemään terveydenhoitoalalle Suomeen. Professori tai ei, minun silmissäni Eväsojan arvoa ei määritä se, mitä hän on tehnyt tai tekee, vaan se, miten hän sen tekee - omistautuneesti ja pieteetillä. Viisi tähteä.
Vihervaaran Anna -lukupiiri, on edennyt jo selvästi yli puolen välin ja Annakin on jo päässyt omaan kotiinsa. Pääsin etäkurssille varasijalta, ja olin tosi onnellinen siitä. Kerrankin lukupiiri, jossa tiedän heti, että pidän kaikista luettavista kirjoista.
Lapsena koin jonkinlaista omistajuutta Anna -kirjoihin. En edes heti halunnut kertoa kenellekään, että olin lukenut koko silloin suomennetun sarjan. Muut eivät osaisi nauttia niistä tai lukea niitä "oikein". Aivan kuin olisi "oikea" tapa lukea kirja. Nyt tuollainen hymyilyttää. Totta kai kaikilla on oikeus lukea kirjoja omalla tavallaan ja ajatella niistä mitä huvittaa.
Kurssilla huomasin, miten erilaisia lukumieltymyksiä ihmisillä on. Puhuimme esimerkiksi Anna-kirjojen luonnon kuvauksista, mistä toiset olivat haltioissaan, toiset eivät niinkään. Itse kuulun edellisiin. Valokuvaajana minusta on lahja nähdä kauneus ympärillämme. Totta kai ymmärrän, että sellainen kauneus menee hukkaan joidenkin kohdalla.
Koska olen lukenut Annat jo kerran, en varmaankaan tule lukemaan kaikkia sarjan kirjoja sanasta sanaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että kirja on ainakin minun kohdalla säilyttänyt viehätyksensä, peräti 30 vuotta. Siinä täytyy olla jotain erityistä. Monesta nuorena lukemastani kirjasta olen joutunut toteamaan, että ne on niin sidottu tiettyyn aikaan elämässäni, etteivät ne toimi minulle enää kirjoina.
Puhuimme hiukan tv-sarjoista, joita kirjoista on tehty. Oma suosikkini on sarja, jota näytettiin tv:ssä 90-luvun alkupuolella, vaikka Netflixin uusi sarjakin on ihan ok.
Kirjailijan persoona on jäänyt minulle vieraaksi; ehkäpä lukupiirin myötä innostun perehtymään siihenkin. Myös myöhemmin julkaistu Sininen linna kuulostaa mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät ole vielä lukeneet suosittelen kirjoja lämpimästi. Miksi? Koska Annan ikuisen optimistisessa elämänasenteessa on jotain viehättävää. Rinnastus Pulitzer-palkittuun Tuulen viemää -teokseen vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta jos jotain Scarletilla ja Annalla on yhteistä, on positiivisuus. Toivon, että tämä kirjoitus innostaa edes jonkun lukemaan Vihervaaran Annasta.
Nyt ollaan jännän äärellä. Vaikka olen ollut lukutoukka koko elämäni, olen jostain syystä onnistunut välttämään fantasiakirjat. Tietysti olen nähnyt elokuvana Taru Sormusten Herroista ja myös lukenut Outlander-sarjaa joka keikkuu jossain historiallisen fiktion ja fantasian välimaastossa. Mutta isosti en ole fantasiaa lukenut.
Päätin, että se loppuu nyt. Seuraamillani Youtube-kanavilla on vilahdellut viime aikoina paljon Leigh Bardugon hyvät arvostelut saanut Korppien kehä-kirja, ja se valikoitui ensimmäiseksi fantasiakirjakseni.
Nyt on todettava, että en tietenkään kuulu kirjan kohderyhmään (young adults), ja olin tästä selvillä jo valitessani kirjan. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa itseäni enää nuoreksi lukijaksi. Se ei kuitenkaan haitannut lukuelämystä.
Puhutaanko hetki world buildingistä? Se on minulle uusi termi, jota käytetään puhuttaessa fantasiakirjoista. Kirjoittamisen opinnoissani olen ihastellut ihmisten kykyä luoda uskottavia ja jännittäviä kuvitteellisia maailmoja. Leigh Bardugo loistaa tässä. On tietenkin tarkoituksellista, että hänen kirjassaan useilla paikoilla on vastine reaalimaailmassa. Esimerkiksi Ketterdam-nimi jäljittelee tietysti Amsterdamia. Ainoa asia, vaikkakin vähäpätöinen, joka hieman häiritsi, oli se, että ilmeisesti walnuts oli käännetty (sinänsä oikein) saksanpähkinöiksi, vaikka todellisia valtioitahan kirjassa ei kuuluisi olla.
Sitten kirjan hahmoista: Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja, luonnollisesti päähenkilöt ovat myös nuoria. Tämä ei tarkoita, että heistä puuttuisi syvyyttä. Varsinkin Inej ja Nina olivat minulle hyvin samaistuttavia henkilöitä, vaikka minulla ei varsinaisesti ole tarttumapintaa heidän hahmoihinsa. Lukija kiinnostuu oikeasti heidän kohtalostaan. Tante Heleenistä, kenties nimensä takia, tulee minulle mieleen Orjattaresi-kirjan Aunt Lydia (englanninkielinen nimi).
Silti on sanottava (ja tämän olen kuullut muiltakin kirjan lukeneilta), että juonen imuun pääseminen kestää jonkin aikaa. Viimeiset sata sivua taisinkin sitten lukea yhdeltä istumalta.
Jos nyt jotain kritisoitavaa kirjasta pitää löytää, niin en varsinaisesti löytänyt siitä mitään suurta elämänfilosofiaa. Ovatkohan muut löytäneet? Kyseessä ei oikeastaan ole edes hyvän ja pahan taistelu, koska kirjassa henkilöt eivät ole jakautuneet hyviin ja pahoihin; heillä on vain erilaisia motiiveja toimia kuten he toimivat.
Mikäli fantasia ei ole sinun lajisi, voisi olla kiinnostavaa lukea Leigh Bardugon uusi aikuisille suunnattu kirja Salatun tiedon seura (joka kyllä kuulostaa kovasti samalta kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin).
Minusta ei ehkä tullut varsinaisesti fantasialukijaa tämän kirjan myötä, mutta se innosti ehdottomasti jatkamaan saralla. Neljä tähteä.
Seuraavaksi halusin lukea jotain aivan erilaista, joten valitsin Satu Rämön kirjan Talo maailman reunalla. Se olikin hyvä valinta tässä kohtaa, sillä se vertautuu mielenkiintoisesti parhaillaan kuuntelemaani Jussi Konttisen kirjaan Siperia. Siitä lisää blogissa myöhemmin.
