Lukemisen nopeudesta

Aina silloin tällöin nousee keskusteluun kysymys äänikirjojen lukunopeudesta, tai lukunopeudesta ylipäätään. Tässä muutamia ajatuksia asiasta. Ja sanon heti aluksi, että tässä kirjoituksessa en käsittele varsinaisesti ns. nopeita lukijoita, jotka käsittääkseni pystyvät näkemään esim. kirjasta vaikkapa sivun kerrallaan. 

Tämä on ensimmäinen vuosi kun olen kuunnellut enemmän kirjoja kuin lukenut, mutta lukunopeuskeskustelujen velloessa ihmettelen aina, olenko ainoa, jonka mielestä kirjan kuunteleminen tai lukeminen ei ole nopeuskilpailu. Ja ei, en ole erityisen hidastempoinen ihminen, jos jotkut sitä miettivät, pikemminkin päin vastoin. Minusta on kiva osallistua lukuhaasteisiin ja arvostan myös muita ihmisiä, jotka tekevät niin. Mutta jos tavoitteena on lukea 50 kirjaa vuodessa, niin minusta on hienoa, jos tavoite täyttyy vaikka ennen joulua, eikä arvostustani ketään lukijaa kohtaan lisäänny siitä, jos on käyttänyt projektiin vain puolet ajasta. Ymmärrän toki, että monet ihmiset lukevat ammattinsa puolesta paljon kirjoja. Tällaisia ammatteja varmastikin ovat esimerkiksi kustannustoimittajan, kirjastonhoitajan tai äidinkielenopettajan ammatit.

Itse olen kuunnellut täysin onnellisena äänikirjoja alkuperäisellä lukunopeudella. En tietenkään vastusta, jos joku todella kokee sen liian hitaaksi. Mutta henkilönä joka aina kouluaikaan saanut itse kritiikkiä liian nopeasta puhetahdista, olen oppinut arvostamaan selkeää puhetyyliä. Liian nopea puhetyyli tekee mielestäni kaoottisen vaikutelman ja ymmärrän miksi poliitikot käyttävät konsulttiapua julkisen imagonsa luomisessa. Harrastin itse vuosia runonlausuntaa ja enkä vieläkään ole tarpeeksi hidas runon lausuja.  

Minusta kirjassa kiinnostaa ensisijaisesti sisältö. Jään usein pohtimaan kirjan sanomaa, kieltä tai jopa yksittäisiä sanoja. Tällainen lukutapa ei tietenkään ole nopein mahdollinen. Olen myös huomaanut, että kun otin tavaksi kirjoittaa lukemistani kirjoista blogiini, olen ruvennut kiinnittämään erilaisiin asioihiin kirjassa huomiota kuin aikaisemmin.     

Kaikki kirjat eivät muistijälkeä, lukipa niitä sitten hitaasti tai nopeasti, se on selvää. Lukijoina meissä on paljon yksilöllisiä eroja. Olen itse huomannut, että tykkään kuunnella viihteellisempiä kirjoja ja lukea puolestaan vähän ns. haastavampia kirjoja, joissa on esimerkiksi paljon filosofista pohdintaa. Tärkeää on lukea / kuunnella jotain: laulujen sanoja, näytelmiä, runoja, tietokirjoja tai perusproosaa. Ja miettiä lukemaansa / kuulemaansa. Muussa tapauksessa kirjan anti jää minusta jotenkin vaillinaiseksi.      

Syksyn opinnot

Nyt on syksy edennyt sen verran, että on aika kirjoittaa uusista opinnoista. Aloitin nimittäin graafisen suunnittelun täydennysopinnot valokuvauksen opinahjossani. Ja pidän erittäin paljon! Vaikka on mennyt vasta reilu kuukausi, niin olen jo todella innostunut tästä uudesta aluevaltauksesta. Eniten odotan www-sivujen suunnittelua, jonka saloihin tutustumme syysloman jälkeen. Jos olet kiinnostunut viestinnän visuaalisesta puolesta, suosittelen lämpimästi näitä opintoja. Alla Japani-henkinen kuosi, jonka suunnittelin koulutehtävää varten.

Sinun, Margot

Kuuntelin juuri loppuun Meri Valkaman kirjan Sinun, Margot, joka on ollut otsikoissa Parnasson kirjasta tekemän arvion takia. En kuitenkaan ota kantaa nyt siihen, vaan keskityn omiin havaintoihini. Tuttuun tapaan olen kirjannut juonen sijasta ylös teoksen herättämiä ajatuksia. Äänikirjassa oli lukijana Krista Kosonen, joka suoriutuu urakasta mainiosti. 

Pidän kirjoista. joissa on kuvattu miljöötä tarkasti ja Sinun, Margot on juuri sellainen. Oikeastaan voisi sanoa, että Berliini on yksi kirjan päähenkilöistä. 

Jos edellisessä lukemassani kirjassa aatteellisuus loisti poissaolollaan, niin Valkaman kirjassa sitä on riittämiin. Enni Mustosen Paimentyttö-kirjan kohdalla totesin, että aatteellisuuden puute ei ole välttämättä huono asia. Olen edelleen samaa mieltä. Jos kirjassa kuitenkin on aatteellisuutta, niin minusta on hyvä kuvata useita erilaisia ajatusmaailmoja, kuten esimerkiksi Missä kuljimme kerran -kirjassa Kjell Westö on mielestäni ansiokkaasti tehnyt. 

Joskus ihmiset sanovat, etteivät voineet lukea jotain kirjaa, koska eivät pitäneet sen henkilöistä. Minun tekisi kovasti mieli pitää Rosasta, koska hän tavallaan on se, joka kirjassa eniten kärsii. Hän on myös ainoa kirjan henkilöistä, joka kritisoi DDR:n yhteiskuntajärjestystä. Mieleeni jäi kohtaus, jossa hän ostaa lapselleen länsimaisen barbinuken, jota ihmiset Itä-Saksassa kauhistelevat. Tämä tuntuu minusta aivan naurettavalta. Mutta: Rosasta on tehty niin rasittava (en keksi muuta sanaa) ihminen, että hänestä on vaikea pitää. Hänen miehensä Markus puolestaan ei pysty kohtaamaan hankalaa perhetilannettaan. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että hän ei oikein pysty kohtaamaan myöskään DDR:n luhistumista. On vaikea sanoa, onko tällainen eskapismin kuvaus molemmissa asioissa ollut kirjassa tarkoituksellista. En oikein osaa samastua Markukseenkaan, en myöskään hänen rakastajattareensa Louiseen, joka jää kirjassa etäiseksi. Jäljelle jää Vilja, joka onkin ehkä helpoimmin ymmärrettävä kirjan hahmoista. 

Kaiken kaikkiaan hieno kuunteluelämys, jota voi aidosti suositella. Olin kahden vaiheilla, mihin haasteen kohtaan kirjan sijoitan: kohta 15 olisi sopinut, koska haluan oikesti tietää DDR:stä lisää. Olen kuitenkin kuuntelemassa siihen kohtaan toista kirjaa, joten sijoitan Sinun, Margot -kirjan kohtaan 40: kirja kertoo maasta jota ei enää ole. Neljä tähteä. Toivottavasti oma arvioni Sinun Margot -kirjasta tekee sille oikeutta.         

Viime aikoina lukemani kirjat ovat olleet melko pitkiä (minusta 400 sivua on jo pitkä kirja) ja ehkä siksikin lukuhaasteeni on edistynyt verkkaisesti. Nyt loppuvuodesta pyrin kuuntelemaan ja lukemaan ohuempia kirjoja. Seuraavaksi vuorossa on Aino Vähäpesolan Onnenkissa.