Lemmenjoen legenda

Noin kymmenen vuotta sitten olin ystävieni kanssa melomassa Lemmenjoella. Viikon reissuun kuului melomista ylä- ja alavirtaan, koskenlaskua, kanoottien kantamista niissä paikoissa missä joki virtasi vuolaasti, vaellusta, tuntureille (Morgam-Viibus ja Joenkielinen) kiipeämistä, uimista joessa, sekä tietenkin retkimuonan syömistä. Juhlin jopa 30-vuotissynttäreitäni siellä, mikä ei ollut lainkaan hassumpi tapa juhlistaa tuollaista elämän merkkipaalua. Jostain luonnonoikusta johtuen tuona kesänä heinäkuun loppu oli Lemmenjoella myös todella kuuma, taidettiin hipoa 30 astetta. Pidän tuota reissua edelleen yhtenä parhaista matkoistani, mukaanlukien ulkomaan matkat. 

Lemmenjoella kuulin ensimmäistä kertaa tarinan hollamtilaisesta Petronellasta, joka oli tullut Suomeen vuoden 1950 tienoilla ja päätynyt lopulta Lemmenjoelle "kultaryntäyksen" aikaan. Sitten tarina unohtui minulta vuosikymmeneksi, mutta viimeksi kirjastossa silmiin osui kirja Balladi kauniista Petronellasta, Lemmenjoen legenda ja muistin heti tuon Lemmenjoella kuulemani kertomuksen. 

Kirja on asiallisesti kirjoitettu, mutta koska kirja on historiallisesta kertomuksestaan huolimatta fiktiota, luonnollisesti kirjailija on täyttänyt aukkoja omalla mielikuvituksellaan ja onnistunut siinä mielestäni hyvin. Petronellan mukaan on nimetty Lemmenjoen tienoilla sijaitsevat Petronellan kukkulat. Ulkomaalaisen naisen mukaan ei liene nimetty muita kukkuloita Suomessa, mikä kuvastaa henkilöhahmon merkitystä aikakautensa ihmisille ja erityisesti kullankaivajille. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kolme tähteä. 

Rottien pyhimys

Alkuvuodesta luin useamman kirjan, jotka kertovat köyhyydestä. Nyt olen lukenut lähes peräkkäin kaksi toiseutta ja ulkopuolisuutta käsittelevää kirjaa: Normal People ja Rottien pyhimys.

Ensin kuitenkin muutama sana Rottien pyhimyksen kirjoitustyylistä. Anneli Kannolla on ehdottomasti omaperäinen kirjoitustyyli ja rikas sanavarasto. Teos sijoittuu 1500-luvulle ja ainakin kuvittelen, että hänen tyylinsä on myös ajan hengen mukainen. Mutta: minulle tuotti hieman vaikeuksia kirjan pilkuttomuus. En ole itse mikään kielipoliisi enkä takerru pikkuseikkoihin. Rottien pyhimyksessä pilkuttomuus on tietenkin tyylivalinta ja se Kannolle sallittakoon. Saman valinnan on tehnyt esimerkiksi Karin Smirnoff kirjassaaan Lähdin veljen luo (oletan että hänen koko kirjasarjansa noudattaa samaa tyyliä, en ole muita hänen kirjojaan lukenut). Tämä tyyli, jossa koko kirja on ikään kuin tajunnan virtaa tuntuu siis olevan tällä hetkellä suosittu. Silti olisin joissan kohdissa Rottien pyhimystä toivonut hieman selkeämpää kieltä.

Rottien pyhimyksessä lukija saa arvuutella lähes loppuun asti mihin kirjan nimi viittaa. En kuitenkaan paljasta asiaa tässä ja pilaa lukukokemusta.

Sanonnan mukaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En tiedä miltä aikakaudelta sanonta on, mutta Rottien pyhimys varmastikin kuvaa aikaa, jolloin kuvat olivat tärkeämpiä kuin teksti tavallisillle ihmisille - eiväthän he usein edes osanneet lukea. En ole itse uskonnollinen ihminen, mutta voin ymmärtää, että raamattu on valtava inspiraation lähde kuvataiteilijalle. Muistan, että omat uskonnon vihkoni ala-asteelta olivat täynnä piirroksiani.

Kuten sanottu, Rottien Pyhimys on (myös) kertomus ulkopuolisuudesta. Pelliina-niminen tyttö, jota pitäjässä kaikki vieroksuvat, kutsutaan piirustustaitonsa takia auttamaan kirkkomaalareita. Hänen ulkopuolisuutensa on kuitenkin hyvin eri tavalla kuvattu kuin Normal People -kirjan Mariannen. Toki kirjat sijoittuvat jo lähtökohtaisesti aivan eri aikakausille, mutta asiassa on muutakin. Siinä missä Marianne kuvataan erittäin intellektuelliksi, Pelliinasta kirjailija on tehnyt yksinkertaisen, jopa lapsenomaisen hahmon. Myös Rottien pyhimyksen rakkaustarina on hyvin mutkaton, eikä millään muotoa kompleksinen tai monimutkainen.

Olisi mielenkiintoista nähdä Hattulan kirkon seinämaalaukset todellisuudessa. Annan kirjalle 4 tähteä ja sijoitan sen haasteen kohtaan 1: Kirjassa on faktaa ja fiktiota eli tosiasioita ja mielikuvitusta.

 

Color Diary, part 2

Meilahden arboretumissa otin tämän kuvan pohjaksi otoksen. 

Elokuu bujossani

Olen miettinyt viime aikoina paljon, mihin suuntaan veisin bujo-tyyliäni. Tykkään piirrellä, mutta suunnitelmani ovat usein aika kunnianhimoisia, jolloin aikaa kuluu suunnitteluun ja toteutukseen paljon. Olen joutunut nipistämään bujo-aikaa muihin harrastuksiin, jolloin en ole aina ollut tyytyväinen lopputuloksiin. Nyt ajattelin ottaa loppuvuoden tyyliksi hieman helpomman scrap book - tyylin, joka silti on taiteellinen. Ehkä kokeilen myös erilaisia typografioita. Tänään tuli inspiraatio tehdä elokuun kansi, ja minusta siitä tuli ihana. Rakastan sommittelua ja värimaailmojen suunnittelua, ja minusta molemmat onnistuivat tässä hyvin.

Vuoden 2022 lukuhaasteet: puolivuosikatsaus

Kuten olen aiemminkin tänne kirjoittanut, suurella todennäköisyydellä en tule saamaan vuoden 2022 Helmet-haastetta valmiiksi tämän vuoden puolella, mutta aion kuitenkin yrittää ottaa muiden etumatkaa kiinni syksyllä. Syytä hitaaseen lukuvauhtiin en oikein osaa hahmottaa, paitsi että olen vain ollut niin kiireinen muiden asioiden kanssa. Myös esimerkiksi työharjoittelu Espanjassa oli sen verran intensiivinen, että sinä aikana ei tullut luettua mitään. Eihän nyt 14 kirjaa ole kuitenkaan kauhean vähän. Tällä vauhdilla saisin kolmisenkymmentä kirjaa luettua tämän vuoden puolella luettua.

Ensi vuoden puolelle joudun siirtämään myös tavoitteeni lukea ranskalaista kirjallisuutta sekä Finlandia-palkittuja kirjoja; pari viime vuosina palkittua on jäänyt lukematta.

Ekohaasteen yritän kuitenkin toteuttaa, eli lukea puolen vuoden aikana 3 ekokirjaa. Niistä tällä hetkellä kuuntelussa on Ikipuut. 

Kirjana taas luen Rottien pyhimystä. Tästä ja Ikipuista arviot tulossa myös blogiin. Sen jälkeen aionkin keskittyä loppuvuoden äänikirjoihin. Luen kirjana vain ne jotka jostain erityisestä syystä haluan lukea, kuten englannin kielen taidon ylläpitämiseksi tällä hetkellä Victoria Hislopin The Island.

Viimeisin lukemani kirja oli Tove Janssonin kesäkirja, joka oli oikein mukava kevyt ja ohut välipalakirja, joka ei sisällöltään kuitenkaan ollut niinkään kevyt. Kirjassa oli yksi lause, jota jäin miettimään: "joka ainoan ihmisen täytyy saada tehdä virheensä omin päin". Minun täytyy tunnustaa, että arvostelen joskus ihmisiä, jotka iskevät päätään seinään mieluummin kuin kuuntelevat toisia ihmisiä. Mutta olen kyllä huomannut tehneeni itsekin nuorempana niin. Onko ihmiskunta siis toivoton tapaus - emmekö ikinä opi? Haluan uskoa, että ihmisen on mahdollista oppia myös muita kuuntelemalla, eikä vain jääräpäisesti seuraamalla omia oikkujaan. Mitä mieltä sinä olet? Annan kirjalle 4 tähteä. Sijoitan sen kohtaan 36: kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. 

Teen vielä vuoden lopussa loppuarvion kaikista lukemistani kirjoista, joten en analysoi enempää tässä. Yhden jännittävän uutisen kuitenkin paljastan: suunnittelen tulevaisuudessa kirjoittavani kirjoista erilliseen sisarblogiin, jotta ne, jotka ovat kiinnostuneita erityisesti kirjoista, saavat lukea niistä sieltä. Toinen blogi jää julkaisemispaikaksi valokuvasarjoille, ym. visuaalisille jutuille. 

Kirjaveistos

Askartelin altered book - tyylillä itselleni tällaisen kirjaveistoksen, jolla ei ole mitään käytännön funktiota paitsi tuottaa hyvää mieltä itselle:)