Uusi blogi

Latasin tänne vanhaan blogiini vielä muutaman kirjajutun, mutta jatkossa ne tulevat löytymään uudesta kirja-aiheisesta blogistani, jonka ulkoasun kanssa painin tällä hetkellä. Vanha blogi jää juttuarkistoksi ja ilmoitan täällä kun uusi blogi on valmis. Sitä odotellessa jaan tässä viimevuotisen Porin valokuvauskurssin satoa. 

Gaijin

 Niille, jotka eivät ole törmänneet gaijin-sanaan, tiedotettakoon, että gaijin merkitsee Japanissa vierasta, ulkopuolista. Ulkomaalaisia kutsutaan yleensä tällä nimellä. Gaijin-sanan merkitys juontaa juurensa siitä, että Japani on ollut suuren osan historiastaan hyvin suljettu yhteiskunta, jossa esim. länsimaisia vaikutteita on omaksuttu hitaasti (ja joku voisi sanoa pinnallisesti). Länsimaalaiset eivät helposti pääse osaksi japanilaista yhteiskuntaa. Ihailen ihmisiä, jotka ovat siinä onnistuneet. Minna Eväsoja on heistä yksi.

Luin vastikään Eväsojan kirjan Sensei: oppilaana Kiotossa. Myös Melkein geisha on lukulistallani. Olen ollut Eväsojan luennolla ja kuullut hänen puhuvan erilaisissa tilaisuuksissa, joten arvasin etukäteen, että kyseessä on mielenkiintoinen kirja.

Kirjassa on myös kuvia, mutta niitä olisi minun makuuni saanut olla enemmänkin. Arvostan sinänsä pikkutarkkaa ja asiantuntevaa kuvausta puutarhoista ja eri taidemuodoista, mutta tässä kohtaa on pakko sanoa, että kuva, sittenkin, joskus kertoo enemmän kuin 1000 sanaa.

Minulta on usein kysytty, mistä pidän Japanissa eniten. Vastaan aina epäröimättä: estetiikasta. Minna Eväsojan Sensei on "all about aesthetics", joten ei ole vaikea arvata, että pidin myös kirjasta. Minun ei ole myöskään vaikeaa eläytyä Eväsojan pohdintaan siitä palatako Suomeen vai jäädä Japaniin, olinhan kerran itse samassa tilanteessa. En ole koskaan katunut päätöstäni, mutta joskus mietin millaista elämäni nyt olisi, jos olisin päättänyt toisin.

Mielenkiintoisinta kirjassa onkin Eväsojan pohdinta siitä, kuinka hän ensin onnistuu kovalla työllä pääsemään opinnoissaan japanilaisten sisäpiiriin, mutta Suomeen muuton jälkeen huomaa lipuneensa siitä pois; hän on ajautunut japanilaisessa yhteiskunnassa "ulkokehälle", kuten hän itse asian ilmaisee.

Sensein kuvaaminen ihmisenä on tarkkanäköistä ja mielestäni objektiivista, ainakin siinä määrin, kun jonkun henkilön kuvaaminen voi objektiivista olla. Kirjan lopussa sensei on jo melko vanha ja kirjan tunnelma jollain tavalla surullinen. Teos onkin mielestäni myös oiva kuvaus maallisen arvostuksen ja kaiken siihen liittyvän katoavaisuudesta.

Kaikkein hauskinta kirjassa oli mielestäni se, kun Eväsoja kertoo opiskelijoiden ja opettajien junareissuista, jolloin heillä oli tapana sensein kanssa huvitella keksimällä haiku-runoja. Muut opiskelijat pelkäsivät aina junamatkoja sen takia, mutta Eväsoja heittäytyi täysillä leikkiin ja loisti siinä. Tämä on mielestäni tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka haluaa ymmärtää vierasta kulttuuria ja kuvaa myös Eväsojaa hyvin.

Minna Eväsojasta ei lopulta tullut Japanissa arvostettua estetiikan professoria, vaan hän päätyi työskentelemään terveydenhoitoalalle Suomeen. Professori tai ei, minun silmissäni Eväsojan arvoa ei määritä se, mitä hän on tehnyt tai tekee, vaan se, miten hän sen tekee - omistautuneesti ja pieteetillä. Viisi tähteä.         

Vihervaaran Anna aikuisen näkökulmasta

Vihervaaran Anna -lukupiiri, on edennyt jo selvästi yli puolen välin ja Annakin on jo päässyt omaan kotiinsa. Pääsin etäkurssille varasijalta, ja olin tosi onnellinen siitä. Kerrankin lukupiiri, jossa tiedän heti, että pidän kaikista luettavista kirjoista.

Lapsena koin jonkinlaista omistajuutta Anna -kirjoihin. En edes heti halunnut kertoa kenellekään, että olin lukenut koko silloin suomennetun sarjan. Muut eivät osaisi nauttia niistä tai lukea niitä "oikein". Aivan kuin olisi "oikea" tapa lukea kirja. Nyt tuollainen hymyilyttää. Totta kai kaikilla on oikeus lukea kirjoja omalla tavallaan ja ajatella niistä mitä huvittaa.

Kurssilla huomasin, miten erilaisia lukumieltymyksiä ihmisillä on. Puhuimme esimerkiksi Anna-kirjojen luonnon kuvauksista, mistä toiset olivat haltioissaan, toiset eivät niinkään. Itse kuulun edellisiin. Valokuvaajana minusta on lahja nähdä kauneus ympärillämme. Totta kai ymmärrän, että sellainen kauneus menee hukkaan joidenkin kohdalla.

Koska olen lukenut Annat jo kerran, en varmaankaan tule lukemaan kaikkia sarjan kirjoja sanasta sanaan. Ilokseni olen kuitenkin huomannut, että kirja on ainakin minun kohdalla säilyttänyt viehätyksensä, peräti 30 vuotta. Siinä täytyy olla jotain erityistä. Monesta nuorena lukemastani kirjasta olen joutunut toteamaan, että ne on niin sidottu tiettyyn aikaan elämässäni, etteivät ne toimi minulle enää kirjoina.

Puhuimme hiukan tv-sarjoista, joita kirjoista on tehty. Oma suosikkini on sarja, jota näytettiin tv:ssä 90-luvun alkupuolella, vaikka Netflixin uusi sarjakin on ihan ok.

Kirjailijan persoona on jäänyt minulle vieraaksi; ehkäpä lukupiirin myötä innostun perehtymään siihenkin. Myös myöhemmin julkaistu Sininen linna kuulostaa mielenkiintoiselta. Niille, jotka eivät ole vielä lukeneet suosittelen kirjoja lämpimästi. Miksi? Koska Annan ikuisen optimistisessa elämänasenteessa on jotain viehättävää. Rinnastus Pulitzer-palkittuun Tuulen viemää -teokseen vaikuttaa kaukaa haetulta, mutta jos jotain Scarletilla ja Annalla on yhteistä, on positiivisuus. Toivon, että tämä kirjoitus innostaa edes jonkun lukemaan Vihervaaran Annasta. 

Fantasian pyörteissä

 Nyt ollaan jännän äärellä. Vaikka olen ollut lukutoukka koko elämäni, olen jostain syystä onnistunut välttämään fantasiakirjat. Tietysti olen nähnyt elokuvana Taru Sormusten Herroista ja myös lukenut Outlander-sarjaa joka keikkuu jossain historiallisen fiktion ja fantasian välimaastossa. Mutta isosti en ole fantasiaa lukenut.

Päätin, että se loppuu nyt. Seuraamillani Youtube-kanavilla on vilahdellut viime aikoina paljon Leigh Bardugon hyvät arvostelut saanut Korppien kehä-kirja, ja se valikoitui ensimmäiseksi fantasiakirjakseni.

Nyt on todettava, että en tietenkään kuulu kirjan kohderyhmään (young adults), ja olin tästä selvillä jo valitessani kirjan. En parhaalla tahdollanikaan voi sanoa itseäni enää nuoreksi lukijaksi. Se ei kuitenkaan haitannut lukuelämystä.

Puhutaanko hetki world buildingistä? Se on minulle uusi termi, jota käytetään puhuttaessa fantasiakirjoista. Kirjoittamisen opinnoissani olen ihastellut ihmisten kykyä luoda uskottavia ja jännittäviä kuvitteellisia maailmoja. Leigh Bardugo loistaa tässä. On tietenkin tarkoituksellista, että hänen kirjassaan useilla paikoilla on vastine reaalimaailmassa. Esimerkiksi Ketterdam-nimi jäljittelee tietysti Amsterdamia. Ainoa asia, vaikkakin vähäpätöinen, joka hieman häiritsi, oli se, että ilmeisesti walnuts oli käännetty (sinänsä oikein) saksanpähkinöiksi, vaikka todellisia valtioitahan kirjassa ei kuuluisi olla.

Sitten kirjan hahmoista: Koska kyseessä on nuorten aikuisten kirja, luonnollisesti päähenkilöt ovat myös nuoria. Tämä ei tarkoita, että heistä puuttuisi syvyyttä. Varsinkin Inej ja Nina olivat minulle hyvin samaistuttavia henkilöitä, vaikka minulla ei varsinaisesti ole tarttumapintaa heidän hahmoihinsa. Lukija kiinnostuu oikeasti heidän kohtalostaan. Tante Heleenistä, kenties nimensä takia, tulee minulle mieleen Orjattaresi-kirjan Aunt Lydia (englanninkielinen nimi).

Silti on sanottava (ja tämän olen kuullut muiltakin kirjan lukeneilta), että juonen imuun pääseminen kestää jonkin aikaa. Viimeiset sata sivua taisinkin sitten lukea yhdeltä istumalta.

Jos nyt jotain kritisoitavaa kirjasta pitää löytää, niin en varsinaisesti löytänyt siitä mitään suurta elämänfilosofiaa. Ovatkohan muut löytäneet? Kyseessä ei oikeastaan ole edes hyvän ja pahan taistelu, koska kirjassa henkilöt eivät ole jakautuneet hyviin ja pahoihin; heillä on vain erilaisia motiiveja toimia kuten he toimivat.

Mikäli fantasia ei ole sinun lajisi, voisi olla kiinnostavaa lukea Leigh Bardugon uusi aikuisille suunnattu kirja Salatun tiedon seura (joka kyllä kuulostaa kovasti samalta kuin Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin).

Minusta ei ehkä tullut varsinaisesti fantasialukijaa tämän kirjan myötä, mutta se innosti ehdottomasti jatkamaan saralla. Neljä tähteä.

Seuraavaksi halusin lukea jotain aivan erilaista, joten valitsin Satu Rämön kirjan Talo maailman reunalla. Se olikin hyvä valinta tässä kohtaa, sillä se vertautuu mielenkiintoisesti parhaillaan kuuntelemaani Jussi Konttisen kirjaan Siperia. Siitä lisää blogissa myöhemmin. 

Vielä kerran Sodankylästä

 Juttu on julkaistu myös Keski-Uusimaassa heinäkuussa

 

Keskiviikkona 14.6. kerääntyi Järvenpään rautatieasemalle pieni, mutta innokas ryhmä, jonka jäseniä yhdistää rakkaus elokuviin. Kyseessä oli tietysti Järvenpään Leffakerhon reissu Sodankylän elokuvajuhlille. Festivaalille kannattaa suunnata ainakin kerran elämässä, vaikkei olisikaan ns. aktiiviharrastaja. Parin vuoden hiljaiselosta huolimatta Sodankylän elokuvajuhlat voi hyvin ja kasvaa edelleen; tänä vuonna tehtiin jälleen kävijäennätys ja tapahtuma keräsi noin 35000 kävijää.

Pieni varoituksen sana kuitenkin: tyypillisiä Hollywoodissa isolla rahalla tehtyjä kassahittejä ei Sodankylässsä välttämättä nähdä. Silti itse olin todella vaikuttunut elokuvajuhlien tarjonnan laajuudesta.

Koska matkustamiseen (bussilla) menee kaksi päivää, meillä oli kolme päivää aikaa käyttää elokuvien katsomiseen. Siinä ajassa ehtii mainiosti näkemään noin kymmenen elokuvaa, enkä oikeastaan enempää suosittele, jos ei halua kokea leffaähkyä, jonka itse onnistuin välttämään ehkä siksi, että valitsin keskenään erilaisia elokuvia. Matkan hintaan sisältyi viisi vapaavalintaista elokuvaa ja viisi kerhon vetäjän Timo Malmin valitsemaa elokuvaa. Timon valitsemat leffat olivat tänä vuonna: Winter Boy, The Straight Story, kotimainen yllätysensi-ilta, Kuolleet lehdet ja Armageddon Time. Ranskalainen Winter Boy kertoo pojasta, joka yrittää toipua isänsä odottamattomasta kuolemasta. The Straight Story on vaikuttava David Lynchin ohjaama road movie, jonka päätteeksi saimme kuulla elokuvan leikkaajan Mary Sweeneyn ajatuksia leffan tekemisestä. Kotimainen yllätysensi-ilta oli tällä kertaa Mummola, joka tulee elokuvateattereihin loppuvuodesta. Kyseessä on hauska ja samalla armoton kuvaus siitä, minkälaista on viettää joulua perheen ja sukulaisten kesken. Suomalaisen elokuvan toistaiseksi kirkkaimman tähden, Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet oli tietysti itseoikeutetusti listalla ja saimmekin nähdä taattua Kaurismäki-laatua. Viimeinen viidestä valmiiksi valitusta elokuvasta, muun muassa New Yorkin Queensissä kuvattu Armageddon Time kertoon juutalaisen pojan kasvutarinan; elokuvaa tähdittää muun muassa Anthony Hopkins.      

Leffat ovat yksi syy käydä festivaalilla. Toinen on ehdottomasti leffoista puhuminen, jonka nostan lähes yhtä tärkeäksi. On todella antoisaa keskustella elokuvista samanhenkisessä porukassa, puhumattakaan kiinnostavista vierailijoista ja heidän haastatteluistaan. Vierailijana oli tänä vuonna esimerkiksi Twin Peaks-elokuvan leikkaaja, jo edellä mainittu Mary Sweeney.  

Jos elokuvista uhkaa tulla yliannostus, voi välillä piipahtaa vaikka Andreas Alarieston näyttelyssä tai live-konsertissa, joita festivaalialueella järjestettiin muutamia. Vai haluaisitko kokeilla ehkä Film Speech Karaokea? Tai sitten voi vaikka yksinkertaisesti aamun pikkutunneilla nauttia kuuluisasta keskiyön auringosta taksia odotellessa. Sodankylä on suhteellisen pieni kaupunki ja festivaalialue on kompakti, joten siellä on helppo liikkua. Varaudu kuitenkin jonottamaan näytöksiin. 

Sodankylän elokuvajuhlilla on myös erityinen yhteys Järvenpäähän, toimiihan juhlien johtajana Järvenpään elokuvakerhon primus motor ja kerhoa vuosikymmeniä luotsannut Timo Malmi. Erityiset kiitokset haluan esittää majoituksen erinomaisesta tasosta Luostolla ja asiantuntevasta matkanjohtamisesta. Toivottavasti näemme uusia kasvoja ensi vuonna retkellä!     

          

Etruskien jalanjäljillä

Pidin syysloman tänä vuonna hieman aiemmin, kuin yleensä, mikäli nyt lomana voi pitää 5 päivän kielikurssia. Tällä kertaa kielenä oli italia, ja olisin mielelläni jatkanut kielen opiskelua vaikka kokonaisen kuukauden, jos olisi ollut vain aikaa. 

Kyseessä oli Espoon työväenopiston kielimatka Luccaan, josta en ollut aiemmin edes kuullut, mutta jota pidän nyt yhtenä kauneimmista kaupungeista, missä olen vieraillut. 

Kaupunki

Keskiaikainen Lucca sijaitsee Toscanassa lähellä Pisan kaupunkia. Sitä ympäröi leveä muuri, joka ehdottomasti kuuluu kaupungin nähtävyyksiin. Muurin päällä on leveä tie, jota paikalliset käyttävät aamulenkkeilyyn ja turistit nähtävyyksien tutkailuun. Mekin kiersimme kaupungin kerran muuria pitkin. 

Vauraan kaupungin kapeat kadut tekevät autolla liikkumsen lähes mahdottomaksi ja se on erittäin hyvä asia. Historiansa aikana Lucca on ollut erityisen tunnettu silkkikaupastaan ja se on myös Puccinin syntymäkaupunki. Luccassa on useita kauniita kirkkoja. Väkiluku nykyään on noin 85 000.  

Majoitus

Asuimme aivan ihanassa perheessä noin parin kilometrin päässä kielikoulusta. Emäntämme Antonella oli fantastinen kokki ja varsinainen tarmonpesä, joka teki useaa työtä ja hoiti vielä suloiset lapsenlapsetkin siinä sivussa.   

Kielikurssi

Kielikurssi oli ehkä Antonellan ohella lempiasiani tässä reissussa. Olen iloinen etten joutunut alkeisryhmään mikä takasi sen, että haastetta riitti kieliopinnoissakin. Puhepainotteinen kurssi sisälsi 4 tuntia opiskelua joka arkipäivä ja ryhmässämme oli opiskelijoita Suomen lisäksi Hollannista ja muista pohjoismaista. Ilokseni huomasin kuinka viikon lopussa aloin jo pystyä tuottamaan itse lauseita ja ymmärsin myös jonkin verran puhetta, josta olen erityisen tyytyväinen, olinhan käynyt vain muutaman viikon alkeiskurssin etukäteen. Rohkaistuin puhumaan myös luokassa kun huomasin tulevani ymmärretyksi kielioppivirheistä huolimatta. Ihanalle Lauralle 10 pistettä laadukkaasta opetuksesta. 

Vapaa-aika

Vapaa-aikana ohjelmassa oli kaupunkikierrosta, kokkikurssia, viininmaisteluiltaa, Puccini-konsertti ja pisteenä iin päälle vierailu Pisan kaupunkiin, jossa päänähtävyys oli tietysti Pisan torni. Kuulimme myös kaupungin historiasta ja näimme mm. Keith Haringin viimeisen työn, muraalin, joka on tunnettu symboliikastaan. 

Julkaisen kuvia reissusta myöhemmin, kun olen saanut kuvat käytyä läpi.

100 kirjanmerkkiä

Aloitan uuden taideprojektin täällä blogissa, jonka nimi on 100 kirjanmerkkiä. Olen viime aikoina ollut tosi innostunut lukemisesta (voiko siitä olla innostuneempi kuin olen yleensä?). Joka tapauksessa somessa on tullut vastaan kauniita kirjanmerkkejä, joten minä päätin myös aloittaa niiden askartelemisen.

Joku puhui myös, että haluaa ilahduttaa postityöntekijöitä koristelluilla kirjekuorilla. Joten minä ajattelin tehdä saman lukijoille. Näistä merkeistä ainakin osa päätyy kirjan väliin vaihtokirjahyllyyn, josta ne lukijan löytäessään päätyvät jonkun kotiin ja piristävät minulle tuntemattoman ihmisen päivää. Päivän hyvä teko siis!