Helsingin Sanomissa oli 22.9. mielenkiintoinen artikkeli kirjailija Monika Fagerholmista. Minulle ei tule Hesari, joten näin tekstistä ensimmäisenä Facebookin sitaatin "Se loputon rakkaudesta jauhaminen tuntuu nyt ihan lapselliselta. Olisinpa käyttänyt aikani enemmän tekemiseen ja ajatellut vähemmän." Tuo lause särähti heti korvaani, koska ajattelen asiasta juuri päinvastoin. Miten kukaan voi pitää rakkaudesta puhumista lapsellisena?
En toki ole niin naivi, etten tajuaisi rakkaudella olevan monia muotoja ja ihmisillä olevan erilaisia tapoja osoittaa rakkautta: Joku loistaa kotitöissä; toinen, keskustelua enemmän arvostava muistaa aina kysyä: "miten päiväsi on mennyt?" Oleellista on osoittaa rakkaus jollain tavalla.
Toinen asia, joka sitaatissa häiritsi oli maininta tekemisestä ja ajattelemisesta. En koskaan ole ymmärtänyt, miksi joidenkin mielestä tekeminen olisi ylivertaista ajattelemiseen verrattuna. Olen juuri lukemassa kirjaa Sofian maailma ja siinä kiteytyy mielestäni hyvin ajattelemisen tärkeys: "tullaksemme hyviksi filosofeiksi tarvitsemme vain kyvyn ihmetellä." Jos mitään ei koskaan pureskele, miten voi oppia maailmasta mitään?
Näitä siis mietiskelin, kun ajelin junalla kotiin Helsingistä. Lopulta olin niin närkästynyt, että minun oli pakko etsiä Hesari käsiini ja lukea ihmisesta, joka ajattelee asioista niin eri tavoin kuin minä. Kun olin lukenut jutun kokonaisuudessaan, olin hieman rauhoittunut. Jutussa oli hyviäkin puolia: esimerkiksi Fagerholmin kirjan aiheen (raiskaus) esiintuominen. Ehkä jonkin ajan päästä, kun olen rauhoittunut, Fagerholm pääsee minunkin lukulistalleni. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, että tekstistä paistoi läpi ajatus "kyllä tekin ajattelette samoin, kun tulette minun ikääni".
Tässä yksi sitaatti, jonka minä olisin voinut allekirjoittaa jo kaksikymmentä vuotta sitten:
"It's lack of love that we die from."
-June, Handmaid's Tale
