Valokuva 23.6.:Puutarha

Valokuva 22.6.: Värit

Tämä kuva on jo niin käsitelty, että on siinä ja siinä, voidaanko sitä valokuvaksi sanoa. Laitan sen kuitenkin tänne muistuttamaan Intian väreistä.

Valokuva 21.6.: Tekstuuri

Keskikesä bujossani

Valokuva 20.6.: Vanha

Valokuva 19.6.:Aamu

Northern Exposure

Reporter #1 : Mr. Morse, what happened to your friends?

Reporter #2 : How did they die?

Charles Morse : They died... saving my life.

Niille, jotka eivät tiedä tai muista ylläolevat repliikit kuuluvat elokuvaan Reunalla (The Edge). Näin elokuvan vasta vuonna 2002, kun olin lomailemassa Thaimaassa. Siellä oli tapana katsella hotellin kahvilassa tv-elokuvia pitkin yötä ja tämä sattui olemaan yksi niistä. Tuo elokuva on ollut tänään mielessäni, miljöönsä, mutta myös hienojen repliikkiensä takia. Elokuvahan sijoittuu Alaskaan.  

Viime joulun tienoilla sain mieluisaa sähköpostia Lapista. Hakemukseni Ranuan Japani-talon residenssiin kirjoittamista varten oli hyväksytty. 

Nyt olen viettänyt näissä hienoissa puitteissa reilut 2 viikkoa. Japani-talo sijaitsee todellisessa erämaassa 40 kilometriä Ranuan keskustasta. Vitsailinkin ennen lähtöäni kavereiden kanssa, että tästä tulee minun oma Villi Pohjola -kokemukseni - siitä blogitekstin otsikko. Se on sopiva siitäkin syystä, että exposure-sanan yksi merkitys on valotus - kuinka osuvaa valokuvauksen harrastajalle. Nuoremmille: Northern Exposure oli 90-luvun tv-sarja, jossa läpikotaisin kaupunkilainen lääkäri New Yorkista muuttaa Alaskaan.   

Kun tulin tänne jäät olivat vielä järvessä, nyt vesi virtaa vapaana. Olen nähnyt luonnossa poroja, joutsenia, oravan sekä tukun muita eläimiä Ranuan eläinpuistossa. Minulla on kamera mukanani, joten myös kuvia on tullut otettua ja käsiteltyä. Iltaisin kuuntelen äänikirjaa ja katselin Netflixistä The Crown -sarjaa.    

Tämä jos mikä on sopiva ympäristö kirjoittamiseen. Olenkin saanut aikaan tekstia ihan mukavasti. Kirjoittajana haen vielä suuntaa ilmaisutavalleni. Onko se runo tai novelli vai joku muu, sitä en vielä pysty sanomaan. Tärkeää on kuitenkin kirjoittaa joka päivä vähän, ihan mistä tahansa aiheesta. 

Vuosia sitten, kun olin eräällä Kriittisen korkeakoulun kirjoituskurssilla, toinen ohjaajana toimineista naisista nimitti kynää aseekseen (tämä on tietysti kielikuva, en tarkoita asetta sanan varsinaisessa merkityksessä). Tuo lause tuli tänään mieleeni, sillä myös minun maailmassani kynä on ollut ase. Olen tarttunut kynään aina, kun olen huomannut maailmassa epäoikeudenmukaisuutta.  

Tämä kirjoitus ja The Edge -elokuvan repliikki on omistettu tietyille ihmisille elämässäni, jotka kyllä itse tunnistavat itsensä, olivatpa he sitten Aasiassa, Euroopassa tai missä tahansa muualla.

EDIT:Heinäkuun kappale: Se muistuttaa minua aina elämäni mielenkiintoisimmasta ja antoisimmasta vuodesta.      

https://www.youtube.com/watch?v=TLmQ2vxMbn0

        

Michelle Obama: Minun tarinani, osa 1

What is a friend?
A single soul dwelling in two bodies.

-Aristoteles

Liityin äskettäin äänikirjojen kuuntelijoiden joukkoon. Ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Michelle Obaman Minun tarinani, ja olen ottanut tavaksi kuunnella yhden luvun aina aamuisin. En ole sen kaltainen kuuntelija, että tuntisin tarvetta käydä läpi mahdollisimman monta kirjaa mahdollisimman lyhyessä ajassa, vaan minusta on mukava makustella kirjan tarjoamia ajatuksia, joskus hyvinkin kauan.

Minun oli tarkoitus arvioida Michelle Obaman kirjaa blogissani kuunneltuani sen loppuun, mutta nyt kuunneltuani 30 % kirjasta minun on PAKKO hehkuttaa sitä täällä. Olin toki kuullut ylistävät arviot kirjasta, mutta en uskaltanut odottaa paljon, sillä monesti käy niin, että jos muodostaa jostain kirjasta hyvän vaikutelman ennen kuin on lukenut sen itse, saattaa pettyä. Michelle Obama ei petä.
Kirjassa on monia ansioita; se on selkeä ja perinpohjainen, jopa yksityiskohtainen. Olen todennut täälläkin, että elämäkerrat joskus jäävät minulta kesken nykyään sen takia, että ne ovat lähes piinallisen yksityiskohtaisia. Tässä kirjassa se ei kuitenkaan häiritse lainkaan. Lisäksi pidän kirjan lukijan äänestä ja lukutavasta: se on selkeä ja rauhallinen.

Kaikki ylläoleva on totta, mutta se ei kuitenkaan ole syy siihen, että päätin tänään kirjoittaa blogiini kirjasta. Syy on se, että kahteenkymmeneen vuoteen mikään kirja ei ole liikuttanut minua kyyneliin asti. Michelle Obama onnistui siinä, ja samalla hän onnistui samastuttamaan minut tarinaansa, yllättävästikin. Hän nimittäin kertoi syöpään kuolleesta ystävästään tavalla joka toi mieleeni edesmenneen hyvän ystäväni Raizan. Tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin, niin koskettava oli tuo kuvaus. Odotan mielenkiinnolla minkälaisia ajatuksia loppu kirjasta tarjoaa.     

Lopuksi kuunneltavaa, aiheeseenkin liittyen, kesäkuuksi:
https://www.youtube.com/watch?v=z_CfKn5boX0