maanantai 11. tammikuuta 2021

Ammatinvalinnan vaikeudesta

Blogi on uinunut Ruususen unta viime syksyn ajan. Ei siksi, että ei olisi ollut kirjoitettavaa, päin vastoin. Olen kuitenkin joutunut priorisoimaan uusia valokuvauksen opintojani, ja blogi on jäänyt vähän lapsipuolen asemaan. Alunperin tarkoituksenani oli julkaista myös blogissa valokuvia opintojen varrelta, mutta se on jäänyt. Yritän korjata asian nyt kevätpuolella. Yksi mielen päällä olevista asioista syksyllä oli siis ammatinvalinta ja ennen kaikkea ammatinvaihtaminen "kypsällä iällä". 


Olen kulkenut pitkän tien siitä hieman eksyneen oloisesta tyttösestä 90-luvun lopulla, joka pääsi kauppakorkeakouluun ensi yrittämällä, mutta joka jälkeenpäin ajatellen tuntui olevan hiukan tuuliajolla siihen aikaan. Uskon, että kaikella on elämässäni ollut tarkoitus, enkä ole juuri harrastanut minkään katumista tähän mennessä. Jos en olisi päässyt kauppakorkeaan, en esimerkiksi olisi ehkä tullut lähteneeksi Japaniin. Joku sanoi minulle kerran, että ihmisethän elämässä ovat tärkeitä, eivät paikat. Hmm. Olen jonkin verran eri mieltä. Jotkut elämäni suunnan kannalta merkityksellisimmät kohtaamiset ovat tapahtuneeet ulkomailla ja ovat kutoutuneet mielessäni niin tiukasti yhteen tietyn paikan kanssa, että en jotenkin pysty enää erottamaan niitä toisistaan. Kauppakorkeakoulu oli mukava opiskelupaikka ja lukuunottamatta joskus minua vaivannutta epämääräistä levottomuutta viihdyin opiskelupaikassani. Ihanaa oli huomata, että siinäkin koulussa on yhtä monta näkemystä elämästä kuin oli opiskelijoitakin, eivätkä kaikki suinkaan olleet samaa harmaata massaa. En kirjoita nyt Japanin jaksostani, koska siitä voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan, eikä minulla ole siihen tässä mahdollisuutta.

Noin 35-vuotiaana  olin tullut elämässäni taitekohtaan. Olin yrittänyt etsiä paikkaani maailmassa kaupallisella alalla. Olin saanut sen verran kokemusta, että tiesin miten ihana asia on varma toimeentulo. Olin jopa päässyt tekemään mielenkiintoisia ja haastavia työtehtäviä, mutta jokin tuntui silti puuttuvan. Päätin kokeilla siipiäni kokonaan toisella alalla: lähdin opiskelemaan leipuri-kondiittoriksi ja edelleen konditoriksi. Työn sisällöt tuntuivat kiintoisilta, mutta tajusin pian, että tehdastyö ei ollut minua varten, töitä oli liikaa tai työilmapiirissä toivomisen varaa. Koska minua oli pitkään kiinnostanut leivonnaisten valokuvaaminen kirjoittauduin opiskelijaksi Kymenlaakson opiston kansanopistoon valokuvauslinjalle. Muutaman kuukauden opiskelun jälkeen mielessäni alkoi hahmottua villi suunnnitelma vaihtaa jälleen alaa. Sillä tiellä olen edelleen. Viime syksynä saavutettu menestys aivan pienessä valokuvauskilpailussa tasoitti osaltaan tietäni alalle. Viestini lukijoilleni onkin: uskaltakaa tavoitella unelmianne. 

Olen miettinyt kuvan ja sanojen välistä suhdetta. Olin aina ajatellut olevani parempi ilmaisemaan itseäni kirjallisesti kuin kuvallisesti, mutta olen nyt muuttanut mieltäni. Valokuvaaminen tuntuu luontaiselta ilmaisutavalta minulle ja ihmettelen, miksi en aiemmin tajunnut sitä. Valinta kirjallisen ja kuvallisen ilmaisun välillä tuntuu nyt mahdottomalta. Joskus kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Ehkä sanoilla kertomisen voima onkin siis sanoissa itsessään, ei välttämättä siinä mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan. Alla on omasta mielestäni vaikuttavat esimerkit molemmista. Kummasta sinä pidät?    

Onni (Pohjavirta & Rosenlund) 




Ample Make This Bed (Emily Dickinson)


Ample make this bed.

Make this bed with awe;

In it wait till judgment break

Excellent and fair.


Be its mattress straight,

Be its pillow round;

Let no sunrise' yellow noise

Interrupt this ground.


-Emily Dickinson


lauantai 14. marraskuuta 2020

Ajatuksia Michelle Obaman kirjasta: Minun tarinani, osa 2

Sain juuri kuunneltua loppuun Michelle Obaman elämäkerrallisen teoksen Minun tarinani. Tulen käsittelemään aihetta vielä tulevassa blogitekstissä, jossa vertaan Michellen tietä Yhdysvaltain ensimmäiseksi naiseksi Iso-Britannian kuningatar Elizabethin elämään. Tämä teksti ei niinkään käsittele kirjaa, vaan sen pohjalta kummunneita ajatuksiani. 

Minulla ja Michelle Obamalla on (ainakin) yksi yhteinen piirre: Emme ole poliittisia ihmisiä. Toistan sen: emme ole poliittisia ihmisiä. Yksinkertainen lause, mutta se tuntuu olevan vaikea ymmärtää joskus. Minusta puoluepolitiikka on pahimmillaan lapsellista kinastelua juupas-eipäs tyyliin. 

Nyt joku tietysti vetää tästä sen johtopäätöksen, että vastustan demokratiaa. Se ei pidä paikkaansa. Minusta demokratia on kaikista mahdollisista yhteiskuntajärjestyksistä vähiten huono ja siksi puolustan sitä. En liioin vastusta monipuoluejärjestelmää, enkä edes Yhdysvaltain kaltaista kaksipuoluejärjestelmää. Äänestysoikeus on nimenomaan oikeus, ei velvollisuus, jona jotkut ihmiset sen kokevat. Yritän aina muistaa, että se ei ole itsestäänselvyys. Silti minulle on usean kerran käynyt niin, että olen äänestyskopissa raapustanut lappuun numeron perehtymättä kovin perusteellisesti kyseiseen  ehdokkaaseen ja hänen mielipiteisiinsä. Minusta ihmisellä ei myöskään tarvitse olla mielipidettä joka asiasta, mikä monimutkaisessa maailmassa olisikin mahdotonta. 

Syyskuun 11. päivän järkyttävien terrori-iskujen jälkeen Yhdysvaltain presidentti George Bush ilmoitti, että kaikkien tulisi valita puoli taistelussa terrorismia vastaan. En tietenkään sympatiseeraa niitä ihmishirviöitä, jotka suunnittelevat tuollaisia iskuja. Mutta koko arabimaailman demonisoiminen sen takia oli aivan turhaa.

Olen koko ikäni vierastanut vastakkainasettelua. Kasvoin kodissa, jossa arvostettiin erilaisia mielipiteitä. Kun lähdin opiskelemaan Helsinkiin, ajauduin toimimaan ylioppilaskuntien kehitysyhteistyöprojekteissa. Silloinen visioni oli että jonain päivänä ei olisi enää kehitysmaita ja teollisuusmaita ja se on edelleen mielestäni tavoittelemisen arvoinen. Kuitenkin tapasin projektien puitteissa myös todella idealistisia, (omasta mielestäni) lähes fanaattisia ihmisiä. Tätä fanatismia, ns. yhden asian ajamista en aina ymmärtänyt. Yhteiskunta on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. En myöskään näe mitään pahaa siinä että kehitysmaiden ihmisten asioiden ajamisen lisäksi tuetaan oman maan apua tarvitsevia. Oman opinahjoni, silloisen kauppakorkeakoulun tukemiskohde oli sotaveteraanien hoitokoti. Miksi kehitysmaiden kansalaisilla olisi etuoikeus tukeen? 

Suhteellinen köyhyys voi olla jopa pahempaa kuin absoluuttinen köyhyys. Tämän opin opiskellessani Japanissa. Kerran keskustelin ystäväni, egyptiläisen kansainvälisten suhteiden opiskelijan kanssa siitä miksi Suomessa tehdään paljon itsemurhia verrattuna hänen maahansa. Ehdotin selitykseksi, että ehkä Egyptissä köyhät ihmiset saavat lohtua toisistaan. Suomessa taas täytyy olla todella huono tuuri, jos on pudonnut kaikkien yhteiskunnan turvaverkkojen läpi ja sen takia masentuneet suomalaiset tuntevat ehkä enemmän yksinäisyyttä ongelmineen kuin egyptiläiset.          

Arvostan ihmisiä joilla on visio, ja sen lisäksi voimaa ja rohkeutta ajaa sen vision toteutumista. Mutta se ei tarkoita että minun mielestäni kaikilla ihmisillä pitäisi olla visio. Minusta ihmisen tekoja pitäisi arvostaa oikeassa mittakaavassa hänen arvoihinsa nähden. Joskus on "jalompaa" (en keksi muutakaan sanaa) tinkiä joskus omista periaatteistaan toisten hyväksi ja tehdä kompromisseja kuin se, että saa aina asiat menemään oman mielensä mukaan, olivatpa ihmisen periaatteet kuinka jaloja tahansa. Toki periksiantava osapuoli ei saa aina olla sama, se synnyttää katkeruutta. 

Tästä näkökulmasta ei ole siis ihme, että Michelle Obaman kansanomainen ja ihmisläheinen tyyli ja vaatimattomatkin tavoitteet vetosivat minuun todella paljon. 

Lopuksi haluan siteerata Tina Turnerin kappaletta "I don't wanna fight". 

I don't care who's wrong or right
I don't really want to fight no more (too much talking babe)
Let's sleep on it tonight
I don't really want to fight no more
This is time for letting go



keskiviikko 28. lokakuuta 2020

Vaatekaapin tyhjennystalkoot

 Sain vihdoin koottua tämän "mallinuken" (huh mikä urakka) ja innostuin keksimään blogiin uuden sarjan, jossa esittelen vaatteitani vuosien varrelta. Näitä voisin tulevaisuudessa myös myydä erittäin edullisesti, jos joku on kiinnostunut. Aloitan tällä kauniilla liukuvärjätyllä mekolla. En muista, mihin tilaisuuteen tämä on hankittu, mutta jäänyt sittemmin kaapin nurkkaan.



Toinen uusi sarja liittyy myös visualistin ammattiini. Vaikken tällä hetkellä toimi visualistina niin ajattelin "ylläpitää ammattitaitoani" harjoittelemalla erilaisia kattauksia. Tästä luvassa kuvia myöhemmin. 

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Bloggaamisen uudet tuulet

Olen päättänyt muuttaa blogini fokusta hieman. Tästä lähtien löydät täältä edelleenkin juttuja käsitöistä, valokuvauksesta ja kirjoista, mutta bujo- ja art journal -jutut löytyvät tästä lähtien Instagramista nimellä Annun bujo ja art journal. 


Tässä vielä maistiainen Instagramista:





EDIT: 

Menin tänään syysloman piristykseksi gospel lattari tunnille  ja ja ja.... oli pakko vähän jatkaa tanssia kotona kun on niin hyvä tanssibiisi tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fCZVL_8D048.

Olen kuullut sanottavan, että afrikkalaisilla on rytmi, eurooppalaisilla melodia. Tämä biisi tuo mieleen jostain syystä tanssitunnit, jotka oikeasti aloitin vuonna 2002 opiskellessani Japanissa. Niin elävästi, että tippa tulee linssiin. Ei mulla muuta. 



sunnuntai 20. syyskuuta 2020

Alkusyksyn fiiliksiä

Tänään pitkästä aikaa käsityöpostaus: Alkusyksystä valmistui tällainen aasialaisteemainen muistikirja kässäryhmässä. Tulossa syksyllä on itse verhoiltu jakkara, pitsinnypläystä ja nappitaideteos. 




Tulen tekemään myös valokuvauspostauksia enemmän syksyn mittaan. Tässä kuitenkin nyt kuva bujostani, jossa yhtenä syksyn teemana avaruus. Idea on Pinterestistä.   





Hyvän ystäväni Pian kuolemasta on nyt noin vuosi. Tällainen Pian tekemä naamio muistuttaa minua hänestä. 




sunnuntai 23. elokuuta 2020

Syksyllä tulossa

Olen hahmotellut tälle syksylle jo ainakin kolme blogitekstiä. Yksi niistä käsittelee kirjallisuutta/ Netflix-sarjaa, yksi uutta kouluani ja ammatinvaihdosta ja yhdessä pureudun eettiseen ja ekologiseen pukeutumiseen. Näitä odotellessa julkaisen otteen bujostani. R-A-K-A-S-T-A-N tuota kuvassa näkyvää washia.



Elokuun biisi on Russian Redin I Hate You But I Love You.