lauantai 16. helmikuuta 2019

lauantai 19. tammikuuta 2019

Tästä se lähtee

Tämä linnateemainen bujo layout näytti Pinterestissä niin hauskalta, että tein siitä oman version.

maanantai 7. tammikuuta 2019

Tavoitteita vuodelle 2019

Vuosi 2018 kului loppuun niin nopeasti, etten ehtinyt juuri päivittää blogiani, pahoittelut siitä. Vuodesta jäi käteen ennen kaikkea kondiittorin paperit, joita juhlistetaan ensi viikolla kavereiden kanssa. Tässä tavoitteitani vuodelle 2019 (nämä eivät siis ole varsinaisia uuden vuoden lupauksia):


  • luen enemmän ja osallistun lukupiiriin
  • päivitän säännöllisesti blogiani
  • päivitän säännöllisesti bujoa
  • aloitan visualistin opinnot
  • käytän enemmän aikaa kotona käsitöiden tekemiseen
  • käytän enemmän aikaa pianoläksyihin 
Näistä varsinkin noista visualistin opinnoista tulen päivittämään tänne blogiin varmasti asioita. Luin joululomalla kirjan Kiira Korvesta ja sen innoittamana luvassa on myös blogiteksti, joka käsittelee esiintymisjännitystä, myös omasta näkökulmastani.

Tässä alla vielä tänä syksynä käsityön taiteen perusopetuksessa valmistamani kassi, sekä alempana kuva pääsykoetehtävästäni samaan koulutukseen, jossa oli aiheena "Oma Barbie".






sunnuntai 7. lokakuuta 2018

1. paperille kirjottu teokseni




Seuraavien kolmen vuoden aikana tulen julkaisemaan täällä erilaisia käsitöitä liittyen käsityön taiteen perusopintoihin, joiden suorittamisen aloitin tänä syksynä. Tässä ensimmäinen. Tekniikkana vesiväri ja kirjonta.  

lauantai 6. lokakuuta 2018

Taitoluistelun uudet tuulet

"Tolerance is the virtue of the man without convictions."

-G. K. Chesterton

En ole vielä lukenut Kiira Korvesta kertovaa kirjaa, vaikka se onkin lukulistallani. En siis ole kykenevä arvioimaan sitä vielä. Olen kuullut kirjasta vain sen mitä siitä on tihkunut median kautta (mikä on siis aika paljon). Siksi otankin nyt tietoisesti riskin, kun vertaan Kiiran kokemuksia Suomen naistaitoluistelijoiden parhaimmistoon. Ensiksi mietin kannattaako minun kirjoittaa ollenkaan, koska en ole varsinainen alan asiantuntija vaan ainoastaan seurannut lajia läheltä pitkään. Sitä paitsi joku saattaa aina loukkaantua ja tulkita viestin väärin, vaikka kuinka selväsanaisesti ilmaisisi mielipiteensä. Ujouteni karisi kuitenkin, kun huomasin että joku toimittaja oli maininnut tekstissään ritti-hypyn ja kutsui sitä fritiksi. Jos uutisoiminen taitoluistelusta on tuolla tasolla Suomessa nykyisin, niin minä olen varsin kyvykäs arvioimaan lajin tilaa. 

Taitoluistelumaailmaa on puhuttanut tänä syksynä minun nähdäkseni kaksi asiaa: toinen on varsinkin hyppyjen tasolla alati kovemmaksi käyvä yksinluistelijoiden taso. Tämä on huomattavissa varsinkin venäläisten naisluistelijoiden suorituksissa kansainvälisissä kilapailuissa: pyritään jopa esittämään kolmoisakseleita ja jopa neloishyppyjä. Minusta on upeaa nähdä urheilijoiden rikkovan omia rajojaan, eihän esimerkiksi seiväshypyssäkään uusia ennätyksiä syntyisi elleivät urheilijat uskaltaisi kokeilla rajojaan. Toisaalta seiväshyppy vertautuu melko huonosti taitoluisteluun, koska taitoluistelussa pisteitä tulee muustakin kuin teknisestä osaamisesta. Myös loukkaantumisriski on otettava huomioon.            

Joskus tuntuu, että ovatko taitoluistelijat enää ihmisiä ollenkaan kun lajin vaatimukset ovat niin kovia. Joku kommentoi tietysti nyt että sellaista se huippu-urheilu on. Niinhän se on, mutta on varmasti on myös lajikohtaisia eroja. Uskoisin, että esimerkiksi keihäänheitto on aika erilainen laji kuin taitoluistelu. Vaativia valmentajia puolustetaan usein sillä että juuri heidän takiaan meillä on huippuja. Jokainen vetänee omat rajansa, sille mitä on valmis kestämään. Itse kuitenkin haluan puhua hieman pehmeämmän lähestymistavan puolesta. Itselläni oli esimerkiksi nuorena viulunsoitossa opettaja, joka oli samaan aikaan sekä tiukka, että mukava. ja tiedän siis varmasti, että tällainen "valmennus" tuottaa hyviä tuloksia (en puhu nyt itsestäni).   

Nykyisin lajin kovin kärki tulee Venäjältä ja tuntuu, että  uusia tähtiä tehtaillaan joka vuosi. Tässä ei sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, mutta minusta tuntuu jotenkin kovalta, että entiset tähdet heivataan lähes valmentajan toimesta sivuun kun ilmaantuu joku uusi tähtiehdokas. Luulisin myös, että se on syynä siihen, että venäläisten taitoluistelijoiden urat tuntuvat jäävän kovin lyhyiksi nykyään: mainetta ja kunniaa jaksetaan tavoitella hädin tuskin kaksi kautta.   

Toinen asia, mistä on puhuttu paljon on uusi pistelaskujärjestelmä, jonka pitäisi nyt sitten ymmärtääkseni suosia luistelijoita, jotka eivät välttämättä loista teknisesti. Ymmärrän tämän sääntömuutoksen ennen muuta katsojan kannalta, koska luulisin ettei keskiverto tai harvemmin taitoluistelua seuraava muista oliko se hyppy nyt ritti vai fritti vai miten sen nyt meni. Taitoluistelu on yleisölaji, jossa katsojat tuottavat suuren osan elämyksestä. Ja ymmärrän että katsojat arvioivat - vaikka hivenen puolueellisesti sitten - enemmän esimerkiksi luistelijan tulkintaa ja musiikkia. Taitoluistelun kauneus on katsojan silmässä. Lajin arvioinnin vaikeus (verrattatuna kenties joihinkin muihin lajeihin) tulee siitä, että taitoluistelussa urheilijan on mahdollista loistaa niin monin eri tavoin.   

Oma lukunsa on puheet taitoluistelun anoreksiaongelmasta. Itse sanoisin, että vaikka ongelma on todellinen ja siihen suhtauduttava vakavasti, niin ei kannata tehdä kärpäsestä härkästä. Olin itse nuorena hyvin hoikka, aina painoindeksi alarajalla, vaikka söin täysin normaalisti.   







  

lauantai 29. syyskuuta 2018

Lukutoukkien tapaaminen

Olin tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni lukupiirissä. Se on uskomatonta, koska olen aina ollut lukutoukka ja rakastan kirjoista puhumista vähintään yhtä paljon kuin kirjojen lukemista.

Lapsuuden kodissani on aina arvostettu kirjoja ja sivistystä. Kirjamessut on vuoden SE tapahtuma isälleni, joka myös bloggaa. Kirjamakumme ovat aika erilaiset (isä lukee lähinnä faktaa, kun minulla pääpaino  taitaa olla fiktiossa vaikka esim. elämäkertoja luenkin), mutta se ei haittaa. Ihailen isäni laajaa politiikan ja talouden tuntemusta, vaikka itse vietänkin mieluiten aikani muunlaisten kirjojen parissa.

Millaisia romaaneja sitten luen? Lasten ja nuorten kirjojen jälkeen siirryin noin 13-vuotiaana lukemaan dekkareita, sen jälkeen tuli romanttisten viihdekirjojen kausi, kuten niin usein noin 15-vuotiailla tytöillä on. Lukioikäisenä innostuin historiallisista romaaneista ja tuo innostus on jatkunut tähän päivään saakka. Mikä niissä kiehtoo? On selvää, että historialliset kirjat tarjosivat lukioikäiselle itselleni eskapistisen paon todellisuudesta, sillä pidin siihenastista elämääni aika tasaisena ja yllätyksettömänä. Se ei kuitenkaan selitä sitä, miksi ne ovat edelleen yksi suosikkikirjalajeistani.

Eräs ystäväni kysyi minulta vuosia sitten, mikä tekee minut onnelliseksi? Vastasin tuolloin tulevani onnelliseksi kun opin jotain uutta. Tämä vastaus poikkeaa ehkä monien ihmisten vastauksesta tuohon kysymykseen, mutta se pitää edelleen paikkansa. Ja tässä on ehkä avain siihen, miksi rakastan lukemista niin paljon. Siksi menin myös lukupiiriin: on ihanaa kuulla lukijoiden erilaisia tulkintoja samasta kirjasta. Ja kyllä, ensimmäisen kerran jälkeen olen koukussa tähän innostavaan harrastukseen. Täysin koukussa.   


sunnuntai 23. syyskuuta 2018

A Paris Education

Tänä vuonna Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta valikoitui nähtävien elokuvien listalle A Paris Education. Eilen kävin katsomassa sen. Mainio elokuva. Nostan esille tässä elokuvasta muutamia asioita. En kuitenkaan käy läpi juonta, jotta se säilyisi yllätyksenä, jos joku menee katsomaan elokuvan.

Huomasin vasta ehkä noin vartin katselun jälkeen, että elokuva oli mustavalkoinen. Usein mustavalkoisuus tai niukka värien käyttö elokuvassa on myös elokuvan tunnelman symboli. Vähän niinkuin nordic noir -televisiosarjoissa kuten Silta.

A Paris Education on kuvaus elokuva-alaa opiskelevista nuorista Pariisissa. Miljöö on tärkeä elokuvassa, joskaan elokuva välttää kliseistä Pariisi-kerrontaa, kuten Eiffel-tornin ym. kuvausta. Pystyin samastumaan hyvin siihen miten elokuvan henkilöt kokevat Pariisin, se muistuttaa minua ajasta, jolloin totuttelin asumaan Helsingissä. Sitä en kylläkään allekirjoita, että Pariisi olisi tylsempi kuin Berliini tai New York, joskin ehkä hieman sisäänpäinlämpiävämpi.

Elokuva koostuu otoksista opiskelijoiden keskusteluista. Ja millaisista keskusteluista! Dialogit vilisevät sivityssanoja niin että hitaampia hirvittää. Jään pohtimaan, onko mahdollista elää noin intensiivisesti todellisuudessa? Niin tai näin, elokuva onnistuu koskettamaan. Mustavalkoisuudesta ja dialogien angstisuudesta väitän, että elokuvalla on positiivinen pohjavire. Suosittelen tätä ranskalaisen elokuvan faneille.